Roger Daltrey - Thanks A Lot Mr.Kibblewhite

Kiitokset menee Roger Daltreyn opettajalle, Mr.Kibblewhitelle joka potkaisi tulevan rokkitähden pois koulusta ja teki hänen alavalintansa helpommaksi. The Who yhtyeen solistin Roger Daltreyn elämänkerta oli itselleni pienoinen yllätys, koska kitaristi Pete Townshend oli kirjoittanut jo omansa muutama vuosi sitten, erittäin analyyttisen ja henkilökohtaisen kirjansa. En odottanut Daltreyn tekevän samoin, mutta näin kävi. Roger Daltreyn elämänkerta on oiva sisarteos Pete Townshendin osittain hankalalle ja mutkikkaalle ajatuksenjuoksulle. Daltreyn kirjallinen tyyli (tai hänen haamukirjoittajan) on suora ja rehellinen. Siinä missä Townshend pohtii ja analysoi, niin Daltrey kertoo vetävällä tarinallisella tyylillä miten asiat oikein menivät silloin kun The Who oli suosionsa huipulla ja tähtipölyä leijui silmissä.


Ensinnäkin Daltrey oli bändin se vähiten päihdeveikko. Ensimmäisellä lyhyellä Euroopan kiertueella 1965 The Who:n muut jäsenet Daltreyta lukuun ottamatta vetivät päihteitä ja pillereitä kaksin käsin, niin että musiikillinen anti oli ala-arvoista. Tämän jälkeen Daltrey päätti erota bändistä. Mutta jo muutaman viikon jälkeen solisti oli houkuteltu takaisin bändiin sillä sopimuksella, että ennen keikkaa ei vedetä mitään, mutta keikan jälkeen jokainen saa tehdä mitä haluaa. Tätä sopimusta noudatettiin nippa nappa 70-luvun puolelle ennen kuin rumpali Keith Moonin päihteidenkäyttö karkasi käsistä. Daltrey oli siinäkin mielessä erikoinen tuon ajan rokkitähti, että kiertueiden jälkeen vetäytyi perheensä ja sukulaisten luo maaseudulle Sussexiin.


Iso osa elämänkertaa ruotii Daltrey ja kitaristi Townshendin suhdetta. Townshendin 70-luvun päihdekoukku ja paine luoda alati uutta ja parempaa materiaalia aiheutti kohtuullisesti skismaa kitaristin ja laulajan välillä. Jännite huipentui siihen, että Daltrey tyrmäsi Townshendin alakoukulla riidan päätteeksi. Daltrey oikoo kirjassa useita Townshendin kertomia väitteitä ja määrittelee kitaristin varsin vaikeaksi ja piikikkääksi yhteistyökumppaniksi. Mutta kaikesta tästä vaikeasta väännöstä huolimatta Daltrey ja Townshend ovat säilyttäneet yhteyden toisiinsa läpi myrskyisien vuosien ja ovat ainoat elossa olevat The Who:n alkuperäisjäsenet. Kirja tarjoaa The Whon:n rumpalin Keith Moonin teatraalisen surkuhupaiseen rokkitähtitarinaan lukuisia herkullisia yksityiskohtia. Sen sijaan basisti John Entwistleä kirja käsittelee melko vähän.

Daltreyn rokkitähteyden rinnalla on kulkenut 70-luvulta lähtien melko aktiivinen elokuvaura. Ensimmäinen rooli oli The Whon:n Tommy joka toi Daltreylle kohtuullista menestystä ja poiki roolin seuraavaan elokuvaan Lisztomania vuonna 1975. Tämä murskakritiikin saaneen elokuvan lavasteista Daltrey raahasi kotiin jättimäisen peniksen, jonka hän asetti puutarhaansa tököttämään sillä seurauksella, että naapuri teki valtavasta penisjäljitelmästä useita valituksia poliisille. Loppujen lopuksi Daltrey joutui luopumaan tästä valtavasta fallossymbolista.


Roger Daltrey kieltämättä kovin vaisua soolouraa kirja käsittelee melko vähän. Tosin ensimmäistä sooloalbumiaan: Daltrey(73) puolustelee siitäkin huolimatta vaikka muut bändinjäsenet ja manageriporraskin lyttäsivät sen täysin mitäänsanomattomaksi levyksi. No sitä se kyllä onkin, itse olen yrittänyt pyörittää levyä vuosikaudet, mutta jälkivaikutus on aina sama: eli sitä ei ole, mitään ei jää korvien väliin. Sen sijaan seuraava levy Ride A Rock Horse(75) on jo huomattavasti parempi kuten McVicar(80) soundtrackalbumi. Mutta ilman Who:ta Daltrey tuskin olisi luonut minkäänlaista musiikillista uraa. The Who:n neljän erilaisen yksilön dynamiikka ja Pete Townshendin erinomaiset kappaleet tekivät yhtyeestä enemmän kuin tekijöittensä summan.


Loppuosa kirjasta on kohottavaa tekstiä hyväksymisestä ja elämän rajallisuudesta. Jokainen The Who-keikka voi olla se viimeinen, iso kiitollisuus kulkee rinnalla, että saa vielä olla osa näinkin merkittävää rock-bändiä. Niin, viimeiset vuodet ja vuosikymmenen ajan The Who on keikkaillut ahkerasti, tehnyt yhden kelvollisen studioalbumin: Endless Wire(06). Itse näin The Who;n vuonna 2007 Hartwall Arenalla ja se ei ollut todellakaan mikään huono keikka. Energiataso oli korkea ja vanhat klassikkobiisit toimivat hyvin. Vielä varhaisempi muisto The Who:sta on vuodelta 1988 kun kirjoitin ammattikoulussa kynäpenaaliin nuo kolme kirjainta. Tunsin olevani kapinallinen, vaikka The Who oli jo tuolloin auttamatta menneen ajan bändejä. Huomasikohan kukaan kynäpenaalini The Who-logoa?


https://www.youtube.com/watch?v=v_3ks7-OjGc

Pete Townshend: Who I Am

The Who on ollut aina yksi kovimpia diggailuni kohteita, se on aina haastanut vakavasti itsensä Rolling Stonesin. Muistan kuinka yläasteella penaalissa oli The Who:n rintamerkki. Kukaan ei koskaan kysynyt tai kommentoinut merkkiäni tai huomannut pinnan alla möyrivää bändin palvontaa, voipi olla että erilaiset sifonkihuivipumput ja hevirokkarit oli tuolloin enemmän tapetilla kuin vanha brittiläinen työläisrock. Tuolloin(80-luvun loppupuolella) The Who oli kuollut ja kuopattu jo jonkin aikaa, viimeisestä studioalbumistakin It’s Hard(82) oli kulunut vuosia. Mutta musiikki ei ollut kerennyt happanemaan lainkaan, se iski kuin miljoona volttia nuoren teinipojan väräjävään varteen.

The Who:n musiikillinen johtaja, biisintekijä ja kitaristi Pete Townshend julkaisi viime syksynä omaelämänkertansa Who I Am(12), jota hän on enemmän ja vähemmän kirjoittanut 90-luvun puolesta välin alkaen. Sain kyseisen kirjan joululahjaksi ja antoisa luku-urakkani päättyi eilen.

Kirja on hyvin kirjoitettu, hyvin henkilökohtainen(liki kiusallisuuksiin asti), rehellinen ja mainio synteesi ikämiesrokkarin koko uran kaaresta. Myös englanninkielinen, kirjaa ei ole lienee suomennettu. Peten sulava ja ilmaisurikas kieli ei sinänsä ole yllätys, sillä hän on 80-90-luvulla työskennellyt pitkän pestin kustannustoimittajana brittikustantamo Faberissa. Myös 70-luvun vaihteessa Pete kirjoitti kolumneja rocklehtiin.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, tarkkaa musiikillista ajankuvaa, bändikavereiden ja muiden legendaaristen muusikkojen kertomatta jääneitä tarinoita? Kuuluisan tuulimylly-kitaransoittotyylinsä Townshend kertoo kopioineensa vähän ehkä yllättäen Keith Richardsilta, joka oli jollain Rollareiden alkupään keikalla tehnyt Peteen vaikutuksen tuulimyllytyylillään, mutta ei olut toistanut temppuansa enää tämän jälkeen, niinpä Pete oli ominut tempun itselleen.

Bändikavereistaan Pete puhuu melko paljastavasti, mutta myös kunnioittavasti. Pete tunnustaa muun muassa, että The Who:n laulaja Roger Daltrey on bändin ns. virallinen johtohahmo. Basisti John Entwistle oli Peten ihan ensimmäisiä muusikkokavereitaan, lämmin ja sympaattinen tyyppi. Keith Moonin piloista ja toilailusta Pete kertoo monta herkullista tarinaa. Kirjan mukaan Towshendin päihdeiden käyttö The Who:n kultavuosina oli varsin vähäistä, kun taas Entwistle ja Moon ottivat kaiken ilon irti rocktähteydestään.

Kiinnostavia ovat muun muassa kohtaamiset rokin legendojen kanssa, kuten Jimi Hendrixin kanssa. Henkasta Pete puhuu ylistävään, liki palvovaan sävyyn ja toteaa että Jimin livekeikat ollivat suorastaan uskonnollisia kokemuksia ja on harmi että loppujen lopuksi kovin harva pääsi sen kokemaan. Eric Claptonia Pete oli autellut paljonkin 70-luvun päihteisinä vuosina. Kertomansa mukaan Pete oli ollut Ericin mukana jututtamassa George Harrisonia, kun Eric oli sillä aikaa tunnustanut rakkauden hänen vaimolleen Patti Boydille, yksi näitä rokin kuuluisimpia kolmiodraamoja.

Peten musiikillinen kunnianhimo on ollut aina korkeaa luokkaa, liki koko uransa aikana Pete on suunnitellut(ja myös usein toteuttanut) teemallisia musiikillisia kokonaisuuksia, kuuluisimpina esimerkkeinään konseptialbumit: Tommy(69) ja Quadrophenia(73). Kaikki näistä projekteista eivät ole nähneet onnekkaasti päivänvaloa, kuten Lifehouse-projekti, josta piti tulla tupla-albumi, mutta typistyi yhdeksi albumiksi, tosin rokin kestäväksi klassikoksi: Who’s Next(71).



Itselläni on hallussa sekä The Who:n, että Pete Townshendin soololevyjen täydellinen diskografia ja täytyy sanoa, että Pete harvoin tekee huonoja kappaleita. Sanoisin, että Townsendillä on kyky mennä sopivasti pintaa syvemmälle, luoda mielenkiintoisia ja tarttuvia melodioita. On harmillista, että kovin harva on tutustunut Peten erinomaisiin sooloalbumeihin, kuten Empty Glass(80) ja Chinese Eyes(82). Myös laulajana Townshend on yllättävän vaikuttava, tänä päivänä pesee valitettavasti bändikaverinsa Roger Daltreynkin, jonka ääni on kyllä ikävästi jo karhentunut, The Who:n viimeisimmällä studioalbumilla: Endless Wire(06) tämän kuulee valitettavan konkreettisella tavalla.

Kirja keskittyy paljon myös Peten henkilökohtaisen elämän ruotimiseen, lähinnä rakkauselämän. Pete oli liki 30-vuotta naimisissa saman naisen kanssa, kunnes erosi 90-luvun puolessa. Kirja luo kuvan miehestä jolla on ollut kautta pitkän elämänsä paljon erilaisia henkilökohtaisia ongelmia. Suurimpana niistä, yllätys yllätys, on tietenkin alkoholi, jonka käyttö riistäytyi käsistä Keith Moonin kuoleman jälkeen. Townshend kertoo pitkistä terapiajaksoistaan, raivokohtauksistaan, työuupumuksestaan ja melkein kaikesta mahdollisesta oman itsensä epätäydellisyydestä.

Jollain tapaa kirja on uuvuttava, juuri näiden parisuhteiden ruotimisen takia, mutta samanaikaisesti se kertoo valaisevasti mitä on vanhentua rocktähtenä läpi vuosikymmenten, miten aika muuttuu ja kuinka musiikillista uskottavuutta koko ajan koetellaan. Kirja vahvistaa sen tosiasian, että harva yli nelikymppinen rockartisti enää luo mitään uutta ja mullistavaa, vaikkakin pystyisi kirjoittamaan muuten laadukasta kappalemateriaalia, sillä aika vaatii aina uudet tähtensä.