keskiviikko 13. syyskuuta 2023

Birminghamin parhaat

Kuluvan vuoden helmikuussa julkaistussa Homesick Hound - musiikkiblogin 15-vuotisjuhlakattauksessa käsittelin oman heräämisen kannalta tärkeitä alkuhetkiä. Valon näkeminen osui 1980-luvun puolivälin tienoille, ja tuon ajan hengen vaikutus näkyy edelleen voimakkaana valinnoissa, joita teen musiikinkuluttajana. 1984 sai alkunsa oman levyhyllyn maaninen paisuminen, ja tekstissä nostin esille muutamia bändejä sekä julkaisuja tuolta vuodelta, jotka pistävät vielä tänä päivänäkin vibaa punttiin.

Kaksi artikkeliin mahtunutta, ja kovat kicksit 11-vuotiaalle pikkujannulle antanutta bändiä on lähtöisin Birminghamista, tuosta Englannin sisämaassa sijaitsevasta metropolista. Toinen on yksi heavy metallin jättiläisistä, Judas Priest. Se toinen ja henkilökohtaisella tasolla päräyttävämpi tapaus on uuden aallon harjalla syntikoiden, suurten pop-koukkujen ja uraa uurtavan liikkuvan kuvan keskiössä tyylitellyt Duran Duran. Kimaltelevaa dance-rockia, kontrastina tummemmalla värillä sävytettyä tunnelmointia ja kokeellisella pensselillä laajakankaalle maalattua äänimaisemaa. Bändi oli osa laajempaa kasarin alun tienoilla alkaneen uudenlaisen musiikin liikehdintää, mutta heillä oli (ja on edelleen) muista erottuva tatsi oman maailmansa luomisessa.

Palataan vielä hetkeksi edelliseen blogitekstiini ja sukelletaan siitä portista syvemmälle Duran Duranin maailmaan. Bändin ensimmäinen livelevy (Arena) oli taltioitu Seven and the Ragged Tiger albumin (1983) jälkeisen, megamenestyksessä paistatelleen, maailmankiertueen keikoilta. Loistavaa studiotuotosta seurasi hämmentävän tuhnu konserttitallenne, joka tuntuu uuden vuoden 1984 tienoilla televisiossa näytetyn mahtikonsertin rinnalla lähinnä kaukaiselta ja krapulaiselta sukulaiselta.


Arenan lopusta löytyi yksi uusi studioäänitys, edelleen keikkojen repertuaarissa säännöllisesti vieraileva helmi. ”Wild Boys” oli saanut pintaansa futuristisen ehostuksen ja nousi vähemmän yllättäen suureksi hitiksi samalla kun yhtye jakaantui kahteen eri leiriin, joista kumpikin keskittyi omiin sivuprojekteihinsa.

Duran Duran nähtiin ja kuultiin vielä vuoden 1984 puolella ainakin jossain muodossa Band Aid hyväntekeväisyyssinglellä ”Do they know it’s Christmas”. Tarinan jatko on siinä mielessä hämmentävä, että ainakin 12-vuotiaan musiikkimedian seuraajan näkökulmasta katsottuna bändin suurin hetki parrasvaloissa sijoittui seuraavaan vuoteen, jolloin jäsenet eivät juurikaan toimineet heidät kuuluisuuteen nostaneessa yksikössä. Andy (kitara) ja John Taylorin (basso) muodostama The Power Station (mukana myös Robert Palmer laulussa ja Tony Thompson rummuissa) julkaisi oman kuumia rytmejä ja seksiä tihkuneen, kovatasoisen debyyttinsä alkuvuodesta.




Seuraavana oli vuorossa Duraneiden kokoontuminen hetkeksi James Bondin ”A View to a Kill” leffan tunnarin toteuttajana. Aurinkoinen kesäpäivä. Ylen Rockradio. Yksi iso hitti lisää meriittilistaan. Kaikki oli kohdallaan. Ajoitus, kahden suuren nimen yhdistäminen saman teeman alle. Ja tietenkin biisi, jonka voi laskea kuuluvan suurien pop-klassikoiden joukkoon.




Näiden jälkeen DD esiintyi Band Aidin jatkoksi koko maailmalle Live Aid konsertissa ja saimme vielä kuultavaksi Simon Le Bonin (laulu), Nick Rhodesin (kosketinsoittimet, syntikat) ja Roger Taylorin (rummut) projektin, Arcadian kokopitkän. So Red the Rose sukelsi syvemmälle Duran Duranin taiteelliseen päätyyn. Laatu pysyi kaikilla julkaisuilla korkealla ja jälkikäteen voi vain spekuloida, kuinka kovan neljännen levyn ”Fab Five” olisi saanut aikaan, jos he olisivat keskittäneet kaikki panoksensa yhteiseen hyvään. No, olisi lopputulos voinut olla toki yhtä hyvin myös täyttä tuubaa.

The Power Stationin levyllä Andy Taylor otti kitarastaan tylymmän, lujempaa iskevän otteen. Kun nousuhumalan tasolla operoinutta kitarointia vertaa nyt pääbändin aikaansaannoksiin vuodesta 1983 eteenpäin, näkee juonen tulevat käänteet varsin loogisena jatkumona. Jo Seven and the Ragger Tigerilla on kuultavissa Andyn kitaran siirtyminen taka-alalle. Seuranneilla singleillä sama linja jatkui. Kun vertailukohdaksi ottaa TPS:n levyllä kuultavan kuusikielisen kukkoilun, voi äänimaailmasta vetää omiksi janoikseen kaksi tutkintalinjaa.  Joko Andy Taylor oli tympääntynyt hommaan jo klassikoksi luokiteltavan Rion (1982) jälkeen, tai sitten tuottajat tai muut jäsenet siirsivät miehen kädenjäljen yhtyeen soundissa taka-alalle. The Power Stationin levyllä ajoittain jopa yllättävän tylynä päälle puskevasta kitarasta voi joka tapauksessa aistia selkeän fuck off viestin muulle jengille. Kun akut oli ladattu ja testosteronitasot saatu rajuun nousuun, oli aika nostaa kytkintä ja näyttää perävaloja kollegoille, jotka olivat alkaneet tuntumaan ainoastaan painolastilta kitaralle, joka pyrki nyt väkivaltaisesti ulos ahdistavasta karsinastaan.

Lopputulos, Andy häipyi. Saman peliliikkeen teki myös Roger, mutta kitaristin poistumisella oli selkeästi suurempi vaikutus Duran Duraniin soundiin. Rebellious son was gone, ja samoin kävi sille ainesosalle, joka toi mukanaan rockin särmää kokonaisuuteen. Aika laittaa asioita oikeaan perspektiiviin, ja nyt eri teille lähdön voisi nähdä win – win tilanteena. Näin siis ainakin vuosina 1986–87. DD:n seuraava levytys, Notorious, siirtyi tuottaja Nile Rodgersin ohjauksessa funkimpaan suuntaan, ja lopputulos on nyt kuunneltuna onnistunut. Silloin aikoinaan mielessä kävi ja myös pysyi pettymys.

Taisteluasemiin siirtynyt Andy luotti Rock N’ Rollin voimaan. Hän päätyi tekemään yhteistyötä Sex Pistols kitaristi Steve Jonesin kanssa, jolla oli tuossa vaiheessa uraansa päällä biker rock / hard rockin metal – vaihde. Tämä on kuultavissa Iggy Popin Instinct levyltä (1988) äijän omilta sooloalbumeilta ja tietenkin vuonna 1987 päivänvalon nähneeltä Thunderilta. Hemmetin hieno levy, jolla Andy ja Steve päästivät stadioneille suunnatun hard rockin ja glam metallin valloilleen. Suuria koukkuja, hienoja biisejä, isoa rockaamista, ja valtavasti hittipotentiaalia. Joka ikävä kyllä jäi suurimmaksi osaksi lunastamatta. Menestys oli keskinkertaista. Samaan aikaan myös Duran Duranin menestys luisui alamäkeen. Andy siirtyi valokeilasta takavasemman suuntaan, oli mukana tuottajan ja soittajan ominaisuudessa mm. Rod Stewartin levyillä. Duran Duran teki laadukkaita levyjä kompastellen ja kuopista nousten.

2000-luvun alussa tapahtui se, mistä fanit olivat uneksineet kasarilta lähtien. Originaali miehistö kokoontui yhteen loppuunmyydyille keikoille ja lopulta myös studioon. Lopputuloksena kokopitkä Astronaut, joka jatkoi täysipainoisesti ja samoilla aineksilla siitä, mihin huuruisen dekadentilla 1980-luvulla jäätiin. Syntyi myös klassikkotason materiaalia. Itse nostan korkeimmalle hämmentävällä tavalla sekä bändiltä että suurelta yleisöltä unohduksiin jääneen albumin päätösraidan. ”Still Breathing” on haikeassa eeppisyydessään oivallinen muistutus siitä, että levyt kannattaa oikeasti kuunnella loppuun asti, eikä vain tsekata levottomasti pari ekaa biisiä ja sen jälkeen skipata loput viimeistään viidennen kohdalla.


Muutenkin, kaikkien näiden vuosikymmenten aikana DD on ollut ennen kaikkea albumikokonaisuuksia rakentanut yhtye. Paljon singlehittejä, toki vain. Mutta ainakin itse koen, että vähintään yhtä kovia helmiä löytyy ns. piilosta. Sieltä, minne videotuotanto ei yllä.

Ei mennyt kauaakaan, kun jokin alkoi hiertää jälleen kemioissa. Andy pakkasi uudestaan kitaransa ja sanoi muille moido, toisen kierroksen vasta päästyä kunnolla vauhtiin. Tällä kertaa maailmalle näyttäytyi bändi, joka säilytti tätä pientä säröä lukuun ottamatta yhtenäisyytensä. Klubien tanssilattioille suunnatun Red Carpet Massacren (ensimmäinen Andyn toisen lähdön jälkeen julkaistu albumi) kohdalla suosiossa tapahtui notkahdus, jonka jälkeen uraa on rakennettu määrätietoisen nousujohteisesti. Oman polun kutsun voimakkaana kuullut kapinallinen katosi jonnekin, ehkä studioiden uumeniin.

Pitkän johdannon jälkeen päästään itse asiaan. Tälle vuosikymmenelle. 2021 julkaistiin Duran Duranin 15. ja samalla yksi yhtyeen uran parhaista levyistä, Future Past. Mukana mielenkiinnon herättäviä tekijöitä, kuten superguru Giorgio Moroder ja kitarassa Blurin Graham Coxon, mutta pääosassa ovat silti Birminghamin ajattomat futuristit, jotka ovat asian ytimessä suvereenisti. Maailmassa on muutama yhtye, joista voi sanoa, että toista vastaavaa ei ole eikä myöskään tule olemaan. Duran Duran on yksi tuon pienen joukon edustajista.

Vuodesta -21 eteenpäin bändin yleisöä on hemmoteltu toistuvasti. Esiintyminen Buckinhamin Palatsin Platinum Jubilee of Queen Elizabeth II juhlatapahtumassa oli alkufanfaari. Jatkoa seurasi Rock and Roll Hall of Fame tilaisuuden muodossa. Kunniagalleriaan pääsyä oli tarkoitus juhlistaa esiintymällä tilaisuudessa yhdessä Andy Taylorin kanssa ensimmäistä kertaa sitten Astronaut kiertueen jälkeen. Faneja ei tietenkään ilahduttanut uutinen siitä, ettei Andy päässyt paikalle pitkälle edenneen sairautensa takia. Tilaisuuden kulku kuitenkin enteili jotain, mikä konkretisoituu vielä tämän vuoden lokakuussa.

Simon Le Bon luki tilaisuudessa kirjeen, jossa Andy avasi tilannettaan koko maailmalle. Rivien välistä saattoi aistia, että vanhat erimielisyydet tai muut vastaavan kaltaiset asiat oli unohdettu ja miesten välit ovat niin sanotusti kunnossa. Lämmin fiilis ja tarina tuntuu ikään kuin kirjoittavan itse itseään siirtymällä tummista pilvistä auringon puolelle.


Ensimmäinen askel juonen viimeisimmissä käänteissä. Kädessäni on Andy Taylorin juuri ilmestynyt, järjestyksessään kolmas (ja toinen omaa materiaalia sisältävä) soololevy. Jos Thunder seurasi aikoinaan trendejä ja oli glamia / hard rockia, niin nyt liikutaan lähempänä 1970-lukua. Kitara soi edelleen isosti, mutta maalauksessa on aiempaa reilummin sävyjä ja yksityiskohtia. Akustisuutta, huuliharppua, saksofonia. David Bowie, Mott the Hoople ja Rolling Stones vilahtavat jossain taivaanrannan tienoilla. Vastapainona hiukan alternativea siinä merkityksessä, millaisena tuo musiikin laji tänä päivänä tunnetaan

1980-lukuakaan ei olla unohdettu. Man’s a Wolf to Man albumin eeppinen nimikkoraita alkaa sanoilla, jotka saavat The Smithsia diggaavien tahojen kellot soimaan. Last night I dreamt someone loved me…aah. Ja nyt mukana seikkailee myös sitä meininkiä, mistä kaikki osalliset tulivat alun perin tunnetuksi. Kyllä, DD puskee esille vahvana ”Reachin’ Out to Youn” kohdalla. Biisinkirjoitus on kovalla tasolla. He’s really getting it home. Toivottavasti tämä ei jää miehen viimeiseksi julkaisuksi. Mutta jos jää, niin komea päätös uralle on saatu aikaiseksi.


Jatkoa on luvassa lokakuussa, kun Duranit julkaisevat seuraavan levynsä. Konsepti on hieman normista poikkeava. Luvassa on
Danse Macabre otsikon alla kulkeva Halloween teemainen kokonaisuus, joka sisältää uusia kappaleita, uudelleen versioitua vanhempaa materiaalia ja covereita. Myös kolmas, liikkeissään nopein Taylor on saatu mukaan antamaan panoksensa taiteelliseen kokonaisuuteen. Kuinka suuressa osassa ja millä biiseillä, se jää todettavaksi. Ehkä ainakin ”Night Boatin” päivitys (oletan kappaleen olevan uusi versio debyytiltä löytyvästä öisen laivamatkan kuvauksesta), mutta voisiko se olla jopa liian ilmeistä. Joka tapauksessa, ennakkomaistiaiset lupailevat vahvasti herkuttelun jatkumista.

Jossain tuolla välissä tapahtui myös kauan odotettu keikka Helsingin Kaisaniemessä. Tätä kirjoittaessani mietin syitä, miksi jätin tapahtuman väliin. Ehkä syynä olivat aikataululliset ongelmat. Ehkä halusin säilyttää sen maagisen mielikuvan, joka on muovautunut päähäni näiden vuosikymmenien aikana. Ehkä en uskaltanut ottaa riskiä ja kadottaa mystistä auraa, joka sai alkunsa yhdestä TV-ohjelmasta 1980-luvun alussa. Saattaa olla, että olin ainoastaan laiska, enkä jaksanut. Viimeksi mainittu olisi noloa, mutta sellaista se on joskus. Luulen, että lopulta illan skippaamiseen vaikuttivat kaikki mainitut tekijät.


Palataan lopuksi alkuun. Siis sinne kasarin alkuhämäriin. Duran Duran saattaa olla jopa se ensimmäinen tietämättömyyden unesta herättäjä. Ennen kaikkia niitä muita, joista sauhusin edellisellä kerralla. Muisti saattaa tehdä omia kiemuroitaan, mutta jonkinlaisella varmuudella olen nähnyt jossain televisio-ohjelmassa bändin uraa uurtavia videoita (ainakin Girls on Film, Hungry Like a Wolf, Rio) jo 1982 tai -83. Siis ennen käänteentekevää levyraatia koulun neljännellä luokalla. Ja jostain syystä tämä löytö täytyi pitää salassa muilta. Aikuinen ei voi ymmärtää sitä logiikkaa, jonka mukaan tällaisen asian kanssa pitäisi olla kaapissa. Ehkä siinä oli jonkinlaista vastakkainasettelua. Tyttöjen musa, poikien boogie. Jotain noin typerää sen täytyi olla.

Birminghamin parhaat. Black Sabbath, Judas Priest, Duran Duran. Valinta osuu viimeksi mainittuun ja erikseen orkesterin originaaliin kitaristiin. Siksi monikko. Heidän polkunsa oli aluksi yhteinen, sittemmin erkaneva ja lopulta he ovat kohdanneet uudestaan teiden risteytyessä. Kaikella lienee tarkoituksensa. Hienoa musiikkia, kiehtova tarina, lopulta myös ansaittu arvostus kaikilla tasoilla. One of a kind. Black Sabbath ja Priest, nekin vievät tilaa levyhyllyssäni. Mutta Duraneiden jutussa on vaan jotain, joka kolahtaa meikäläiseen kaikkein vahvimmin. New wave, takiaisen lailla tukkaan tarttuvat biisit, iso nippu klassikkomateriaalia kaikilta aktiivivuosikymmeniltä, värien kirjo (en ole oikein koskaan jaksanut pelkkää mustaa), kuvasto bändin ympärillä. Auringonlaskut jossain tropiikin hiekkarannalla. Siis sellainen aamuöinen vaikeasti määriteltävissä oleva romantiikassa rypeminen. Unelmoiminen jostain, mitä ei ole olemassakaan. Mausteeksi dekadenssin aromia. Ja sopiva määrää taiteellisuutta, tai kokeellisuutta. Hetkiä, joiden kohdalla huomaa pohtivansa, että tämän voi tosiaan tehdä näinkin. Siinä kombo, joka toimii meikäläiselle.

Duran Duran ei ole kadottanut maagista taikapölyä, joka laskeutui bändin ylle uran alussa. Yhtyeen ympärillä leijailee edelleen magiikka, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Mystiikkaa eivät ole vieneet mennessään miehistönvaihdokset tai comebackit. Sitä ei ole haalistanut edes sosiaalinen media, joka tuppaa pääsääntöisesti tekemään kaikista kohteistaan jokapäiväistä, arkista kulutushyödykettä.

Jos haluatte lukea koululaisten levyraadista ja niistä muista musiikintekijöistä, jotka pistävät sauhuamaan tällä tavalla, kannattaa hankkia käsiinsä alussa mainitsemani Homesick Houndsin juhlanumero. Julkaisu on siinä mielessä harvinainen, että se on saatavilla ainoastaan painettuna, fyysisessä muodossa. Juuri niin kuin me vanhat jäärät haluamme musiikkilehtien ja -juttujen olevan.

Toimituksessa soineet

AsiaAsia (1982)

Meat LoafMidnight at the Lost and Found (1983)

Heaven 17The Luxury Gap (1983)

The Power StationThe Power Station (1985)

Andy TaylorThunder (1987)

Duran DuranGreatest Hits (1998)

Duran Duran – Astronaut (2004)

Andy Taylor – Man’s a Wolf to Man (2023)

Duran Duran – Danse Macabre (YouTube, 2023)

 

Toimittanut: Miikka The Howling Hound

Ei kommentteja: