Laitetaan talteen tämäkin musiikkielämys: Robert Plant nähty ja ennen kaikkea kuultu Tampere-talossa toukokuisena iltapäivänä. Keikka = Helvetin kova. En olisi uskonut, että näinkin kova.
Kelataan vähän vuosissa taaksepäin, mutta ei mennä ihan Zeppelin-vuosiin. Robert Plant esiintyi edellisen kerran Tampereella aikalailla tasan kaksikymmentä vuotta sitten, huhtikuussa 2004. Tuo konsertti jäi osaltani valitettavasti väliin, kuten vuoden 2015 Pori Jazzin keikka. Molempiin oli mahdollisuus päästä, mutta jäi menemättä. Harmi sinänsä, koska nuo kaksi edellistä keikkaa oli settilistaltaan hyvin ledzeppelinpainotteista.
Saving Grace on bändi, ei niinkään Plant soolona jota muut myötäilee. Plantin mukaan bändi on vielä sen verran tuore, että nettisivuja, t-paitoja ja muita oheistuotteita ei vielä löydy. Lauluvastuuta illan aikana jaettiin myös muille jäsenille. Suzi Dian lauloi useimmiten samaa ääntä Plantin kanssa, oli tukena lauluharmoniossa ja esitti soolona kappaleen Orphan Girl. Vaikka lauluvoimaa oli jaettu bändin kesken, myös toiselle kitaristille, joka lauloi vakuuttavasti vanhan bluestandardin Soul of a Man, niin Robertin ääni oli hallitsevin ja edelleen yllättävän voimallinen. Käheällä äänellä juonnetuissa välispiikkeissä kuuli eletyn elämän, mutta kun tuli musiikin aika, ääni lähti edelleen siitä zeppelinmäisestä voimalähteestä, avoimena ja vahvana, välillä korkeampia taajuuksia hipoen.
Käsittääkseni Saving Grace on ollut kasassa jo viitisen vuotta ja koko sen ajan Plant poppoineen on tehnyt keikkoja. Tämän kyllä huomasi bändin liveotteesta, sillä porukka oli hyvin hitsautunut yhteen. Soitto ja musisointi oli ns. maailmanluokkaa. Kahdesta kitarasta ja kumisevista rummuista vapautui ilmoille useimmiten zeppelintyylistä tunnelmaa, jota kolmen alkuperäisjäsenen kautta ei välttämättä kuulla enää livenä, vaikka edelleenkin liikkuu huhuja jopa uudesta Led Zeppelin-levystä.
Konsertissa kuultiin Zeppelin-kappaleet: Four Sticks, Ramble On, Friends ja Gallows Pole. Näistä etenkin Ramble On toimi erityisen hyvin. Muuten pitkälti cover-kappaleista koostuneen keikan huippukohta oli jo edesmenneen Low-yhtyeen kappale Everybody's Song. Tässä kappaleessa jokainen musiikillinen elementti oli kohdallaan, myös Plantin ja Suzi Dianin yhteisvokalisointi toimi erinomaisesti. Kappale on myös löytyvä tulevalta Saving Grace-levyltä, milloin ikinä se sitten ilmestyykään.
Loppukesästä jo 77-vuotta täyttävän Robert Plantin laulusuorituksesta välittyi kokemus ja tekemisen ilo. Tuli edelleen varsin selväksi, että Plant on nimenomaan laulaja, taitava sellainen ja on sitä varmaan aina ollut koko uransa. Ei ihme, että Jimmy Page 60-luvun lopulla rekrytoi tuolloin nuoren Plantin New-Yardbirds kokoonpanoonsa, josta pian muodostui Led Zeppelin. Yhtyeen alkuajoista pyörii parasta aikaa aikaa elokuvateattereissa elokuva: Becoming Led Zeppelin. Tuon elokuvan näkeminen on seuraava tähtäimeni. Tässä vielä yksi herkkupala Tampereen konsertista:
Rod Stewart on esiintynyt Suomessa kaksi kertaa aiemmin, vuosina 1976 ja 1998. Kummallakaan keikalla en ole ollut, ensimmäisen aikoihin olin viisi-vuotias ja ysärillä Rodin kuuntelu oli arjessani varsin vähäistä. Sen sijaan teini-iässä minuun iski lujaa Rod Stewartin alkupään tuotannon helmet, kuten The Jeff Beck Groupin kaksi ensimmäistä albumia: Truth (68) ja Beck-Ola (69). Molemmilla levyiltä löytyy useita Rodin itsensä kynäilemiä kappaleita. Tämä vahvistaa Stewartin artisikuvan sitä puolta, että hän ei ole urallaan pelkästään esittänyt muiden biisejä. Tosin Rodin kappaleissa on ollut aina apuna jokin toinen osapuoli. Mainitsemani Jeff Beck Group oli rodin silta kohti menestystä, ensiksi Faces yhtyeen solistina ja sittemmin kohti menestyksekästä soolouraa.
Myös 70-luvun soololevyt: Every Picture Tells a Story (71), Never a Dull Moment (72) ja Atlantic Crossing (75) kolisivat lujaa. Näistä ensiksi mainittu oli myös ensimmäisiä omistamiani lp-levyjä, jonka ostin viidellätoista markalla Ransa nimisestä osto- ja myyntiliikkeestä Raahesta. Maggie May, Mandolin Wind, Reason to Believe...kuinka sielukkaalta ja rouhealta levy kuulosti silloin ja kuulostaa yhä. Stewartin ensimmäisillä soololevyillä myös Faces bändin jäsenet olivat mukana joillakin kappaleilla.
1970-luvun puolivälistä eteenpäin mentiin viihde ja menestys edellä, ehkä menestyksen myötä Rodin ns.rockuskottavuuskin karisi, etenkin Da Ya Think I'm Sexy diskohitin myötä. Kaikesta huolimatta Rod on tahkonnut vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen uusia levyjä ja uusia hittejä. 80-luvun Rod-albumeissa on useita helmiä, etenkin albumi Out of Order (88) ja sen ponteva hitti Forever Young, joka ei ole Alphavillen eikä Bob Dylanin samanniminen kappale, vaan Rodin oma nuoruushaikailu. Nokia Arenalla kuultu versio tästä biisistä oli jopa levytysversiota ponnekkaampi.
Illan keikka lähti käyntiin kasarin pikkuhitillä Infatuation, joka saattoi olla keski-iältään huomattavan korkealla yleisölle tuntemattomampaa kauraa. Jos Nokia Arenan yleisön keski-ikä oli todella lähellä eläkeikää(jopa sen yli), niin oli itse artistillakin mojovat lukemat mittarissa, sillä tammikuussa on tullut täyteen pyöreät 80-vuotta, joka näkyi yllättävän vähän lavatoiminnassa.
Toka biisissä hypättiin lähemmäs kasarin alkua, Tonight i'm Yoursin (81) nimikappale haki vielä edeltäjänsä tavoin väylää yleisöönsä. Some Guys Have All The Luck oli ainakin Rodin mielestä jo sellainen yleisön vapauttaja. Ehkäpä näin tapahtui, vaikka itselleni kappale on varsin mitäänsanomaton.
Stewartia säesti laaja ja laadukas taustabändi. Noin viisi edustavan näköistä naispuolista taustalaulajaa- ja tanssijaa, joilta löytyi laululahjojen lisäksi myös soittimien käsittelyn taitoa, suorastaan erinomaisella tasolla. Pakolliset miespuoliset kieli- ja puhallinsoittimen hallitsijat täräyttivät väliin erinomaisia sooloja ja tai puhalsivat saksofonistaan vaikuttavia töräyksiä, jotka olisi saanut itsensä Clarence Clemonsin kateelliseksi. Voi sanoa, että suurella rahalla saa aika hyvän lavashown.
Keikan edetessä Rodin ääni parani ja oikeastaan mitä tutumpi biisi, niin sen parempi tulkinta. Ehkäpä ne hitit ovat sen verrna hyvin selkäytimessä, että oli vaikea epäonnistua. First Cut Is the Deepest ja Tonight's The Night keinuivat odotetun nostalgisesti, You Wear it Well ja etenkin Maggie May toimivat suorastaan erinomaisesti. Maggie Mayn aikana palautin itseni vuoteen 1986, jolloin kuulin kappaleen ensimmäisen kerran, siihen haltioituneeseen teini-ikäisen mielenmaastoon.
Kuinka iso legenda Rod loppujen lopuksi onkaan. Ura on alkanut samoihin aikoihin Rollareiden kanssa, kouluaikona on oltu samassa bändissä Kinksin Daviesin veljesten kanssa, Elton Johnin kanssa on touhuttu monenlaisia musiikillisia juttuja. Rod on ollut vähän kaikkialla ja ehkä vähän liikaakin. Parasta aikaa luen myös Rod Stewartista kertoavaa elämänkertaa, joka luo kuvaa hyvin päämäärätietoisesta taiteilijasta, joka on osannut pelata asiat hyvin omaan pussiin, kuten 70-luvun alkupuolella Rod tajusi säästää parhaimmat biisit soololevyilleen ja musiikillinen panostus Faces-bändiin oli selkeästi vähäisempää.
Tunti ja 40 minuuttia kestäneellä keikalla kuultiin yhteensä 21 biisiä. Kaksi näistä kappaleista (I's So Excited ja Proud Mary) esitti taustabändi, sillä aikaa kun Rod kävi haukkaamassa happea ja vaihtamassa esiintymisvaatteita. Keikan loppupuoli oli varsin sakeaa hittivirtaa, Baby Jane, Da Ya Think I'm Sexy ja sokurina kaiken pohjalla itse Sailing. En olisi uskonut, että juuri Sailing sai minussa aikaan suurimmat värähdykset. Alunperin The Sutherland Brothersin levyttämän biisin Rod sisällytti albumilleen: Atlantic Crossing (75), samalta levyltä löytyvä Danny Whittenin kirjoittama I Don't Want to Talk About kuultiin myös keikalla.
Ruksi seinään ja yksi rokin legenda on tullut taas nähtyä. Keikan parhaana vetona pidin kuitenkin tätä blueskappaletta I'd Rather Go Blind, josta löytyy hieno levytysversiokin Stewartin albumilta: Never a Dull Moment (72). Biisi esitettiin myös tribuuttina edesmenneelle Fleetwood Mac - laulajalle Christine McVielle, jonka bluesbändi Chicken Shack teki kappaleesta oman version ennen Rodin vastaavaa.
Laternan keikalla Jukka Nousiainen kertoi vaikuttavan tarinan viime syksyisestä Amerikan reissustaan, jossa hän oli kohdannut menneiden aikojen folklegendan Michael Hurleyn. Artisti, jonka musiikkia on kuvailtu nimikkeellä Outsider folk, aloitti uransa samoihin aikoihin kuin ikätoverinsa Bob Dylan. Hurleyn taideuraan kuului, niin runsas määrä erilaisia folklevyjä, kuin sarjakuvien ja maalausten tekemistä. Hurley kuoli pari viikkoa sitten ja tämän legendaarisen hahmon muistoksi Nousiainen soitti Hurleyn ensimmäiseltä First Songs (64) levyltä kappaleen Tea Song. En ollut aiemmin kuullut kappaletta, mutta Nousiaisen esittämänä se teki suuren vaikutuksen. Kitara millä Nousiainen kappaleen esitti, oli juuri samanlainen malli kuin Hurleyllä uran alkuaikoina. Itseasiassa Nousiainen oli ostanut kitaran tuolta Amerikan reissultaan, tietämättä että hänen fanittamallaan folklegendalla on ollut juuri samanlainen soitin.
Viestikapula on vaihdettu. Ehkä Nousiainen Suomen Michael Hurley, omaehtoinen ja laaja-alainen taiteilija, joka ei ole täällä rikastumassa, paitsi henkisesti hienon taiteensa kautta. Sivulauseessa Nousiainen kertoi, että pitkän studioparran takana oli kolmen albumin saattaminen painoon. Yksi niistä on toukokuussa ilmestyvä Jukka Nousiainen Trion esikoisalbumi, jolta kuultiin keikalla useita vaikuttavia näytteitä. Kaksi muuta levyä ovat todennäköisesti Jolly Jumpersin jo päivänvalon nähnyt komea paluualbumi: Rural Slang (25) ja ensi viikolla ilmestyvä Räjäyttäjien tupla-albumi: The Psychedelic Grey Bag (25). Noissa molemmissa bändeissähän Nousiainen toimii sekä biisintekijänä, että kitaristina ja jälkimmäisessä laulajanakin. Aivan kuin olisin jostain kuullut, että Nousiaiselta olisi tulossa vielä oma ns.soololevy tämän vuoden aikana?
Mitä Nousiaiselle kuului? Jukkaahan oli viime vuosina käynyt ahkeraan katsomassa ja olen myös kirjoittanut keikoista tänne. Edellinen keikka on vuoden 2022 Uusi Tampere festivaaleilta, jossa olin katsomassa Jukka Nousiainen & Kumppanit bändin Matkalla Kotiin (22) albumin tiimoilta.
Eilinen Laternan keikka alkoi upealla pianosäestyksellä em. albumin biisistä Wonderboy. Keikan aikana Jukka oli ilahduttavan paljon pianon ääressä. Pianon käsittely oli vakuuttavaa ja siitä ulosmitattu äänimaisema hyvin autenttista ja korvia miellyttävää. Tulevan Jukka Nousiainen Trio-albumin kappaleita kuultiin puolisenkymmentä ja ne olivat pääsääntöisesti tuttua jukkanousiaislaatua. Syvältä luotaavat, pienen ihmisen puolesta puhuvat ja edelleen hyvin yhteiskuntakriittiset kappaleet löysivät helposti samaistumispintaa kuulijassa.
Uusien kappaleiden ohessa kuultiin kappaleita kolmelta edelliseltä levyltä, joista pääosassa olivat Ei enää kylmää eikä pimeää (18) levyn biisit. Voi olla, että tuo levy on edelleen Jukan uran toistaiseksi komein saavutus. Räyhäkäs pianoversio kappaleesta Jukan Tehdas puhutteli, Suuret unelmat toimi hyvin akustisempanakin versiona. Levyn nimikappaleessa Jukka soitti hienosti kitaraa ja pianoa yhtäaikaa sekä osasi viedä kappaleen sen katharttiseen finaaliin soolokeikallakin.
Reilu puolitoista tuntia kestänyt keikka oli yhtä aikaa viihdyttävä ja koskettava elämys. Palataan vielä Hurleyhin, joka oli kertonut Nousiaiselle, että hän ei ole instagrammissa tai muissa palveluissa, vaan viestii ihmisille kuun kautta. Mystistä. Kieltämättä paluumatkalla Lempäälään mietin, että miksi juuri tänään on täysikuu?
Kauko Röyhkän levytystahti on pysynyt kiivaana kaikki nämä vuodet. Tahti on ollut levy/vuosi tai ainakin melkein. Edellinen, myös Kaukon fanien rahoittama sisäpiirilevy Pilvet meren yllä (23) sai fyysisen olomuodon toissakesänä. Vaan mikä on tuoreen Pitkä matka paratiisiin levyn vuosiluku? Sanoisin, että se on 2024, koska levy oli kokonaisuudessaan kuunneltavissa ja ladattavissa Kaukon NFT-alustalla viime uudenvuoden aattona, josta sen itselleni latasin ja poltin cd:ksi.
Levyn aloittava Diana jatkaa Kaukon pitkää naisten etunimien mukaan nimettyjen biisien ketjua. Näitä nimiä on jo ruksittu aika paljon kalenterista pois, mutta leveyttä vielä riittää tulevaisuuttakin varten. Diana on ilahduttavan tiukka rock-vetäisy, josta tulee mieleen Kaunis eläin (94) levyn tylyn rokkaava tunnelma. Hyvä aloitus levylle. Biisissä on Kaukon itsensä vetäisemä kitarasoolo.
Jo levyn toisen kappaleen Pieni kulta aikana äimistelen, että kylläpäs levy soundaakin hyvin. Vinyyliprässäys on onnistunut. Itse kappale on haikea ja menneisyyteen kurkoittava, kesäisestä hetkestä laiturilla. Kaukon lauluilmaisu on kypsynyt kuin viini, ehkä nimenomaan kuin punaviini. Suomessa ei liene toista Kaukon kaltaista tulkkia. Äänestä on aistittavissa vuosikymmenien kokemus, mitä on tehdä ja laulaa mitä erilaisimmissa projekteissa ja tietää millainen lauluilmaisu sopii parhaiten itselle.
Suuri kerskuri oli alkuun minulle vaikea pala. Erittäin mielenkiintoisella rytmiikalla eteenpäin kulkevassa kappaleessa hoetaan toistuvasti: Kaunis nainen, kaunis nainen. Ehkä liiankin paljon? Yhtälailla biisin kohteen tavanomainen kuvailu: kauniit kädet, kaunis nenä ym. saa minut vähän irvistämään. Menee viikkoja, yli kuukausi, ennen kuin biisi asettuu minussa paikoilleen. Maltan kuunnella koko sanoituksen ajatuksella läpi ja esimerkiksi biisin loppupuolen ilmaisu: kaunis kala suihkulähteessä, ui ympyrää, on timanttinen ja paljastaa biisin salaisuuden.
Bileet jatkuu aina kappale on ilmeisesti tehty niin, että Kauko on antanut ääniraidan muusikoille, jotka ovat luoneet siihen sopivan taustaraidan. Tästä aika puhtaasti puhelaulumaisesta biisistä on saatu varsin kiinnostava, eikä elämän rajallisuudesta kertovassa tekstissäkään ole mitään heikkoa.
B-puoli alkaa vahvasti levyn nimikappaleella Pitkä matka paratiisiin. Tässä, kuten Dianassakin, maistuu 90-luku ja tutut Kauko-elementit. En vastustele, sillä biisi potkii hyvin eteenpäin. Jos edellisellä sisäpiirilevyllä Pilvet Meren Yllä (23) oli paljon hyviä hetkiä, niin siltä puuttuvat levyn nimikappaleen ja Dianan kaltaiset voimarokit.
Aavikkokaupunki on myös yksi suosikkejani levyllä. Torvien ryydittämä ja jännällä itämaisella rytmillä kulkeva kappale lumoaa ensi kuulemalta. Kappale on julkaistu aiemmin englanninkielisenä versiona, Kaukon Valhe-yhtyeen toimesta muutama vuosi sitten. Täytyy sanoa, että pidän tästä suomenkielisestä versiosta huomattavasti enemmän.
Levyn loppupuoli suorastaa imaisee mukaan vahvaan Kauko-mystiikkaan. Märässä hiekassa on edellisen kappaleen tapaan, jotain itämaista ja mystistä. Aika pitkään sain kuunnella tätä kappaletta ennen kuin se täysin avautui. Vahva kappale tämäkin. Ei voi kun hämmästellä maestron laadullista tasoa, kun joka vuosi pystytään saattamaan tällaisia teoksia fanien kuultavaksi. Hattu päästä tällaisen luovuuden edessä.
Paras on vielä tulematta, sillä levyn kaksi viimeistä kappaletta vetäisevät minut vielä syvemmälle Kauko-universumiin. Korona-aikana ainakin youtubessa julkaistu En voi enempää resonoi täydellisesti tämän hullun maailman kanssa: eikö ihminen koskaan opi, eikä koskaan tule viisaaksi. Kappale löytää täydellisen liiton vähäeleisen painokkaassa musiikillisessa toteutuksessa ja Kaukon vereslihaisessa tulkinnassa. On myös vaikea löytää vertailukohtia Kaukon aikaisemmasta tuotannosta, biisi on "something else".
En olisi uskonut, että paras on vielä tulematta. Jos edellinen biisi osui ja upposi, niin nyt kylmät väreet valtaavat koko kehon. Levyn päättävän Punaisen varsan laulu on ilmeisesti demoversio, jonka tuottaja Henry Neuman halusi säilyttää. En ihmettele, sillä Kaukon ilmaisu on jotain uskomattoman hienoa. Kuin herkkä kädenojennus menneisyyteen ja kun biisin loppuun saadaan vielä pinkfloydmainen naisääni, niin avot, tämä kappale on iso teos, yksi Kaukon pitkän uran parhaista.
Ylisanoistani huolimatta Pitkä matka paratiisiin otti oman aikansa ennen kuin se näytti koko karvansa. Alkuun levy oli minulle lievä pettymys. Mutta kuuntelukertojen myötä pidän sitä jopa parempana levynä kuin edellistä, myös vahvaa Pilvet meren yllä (23) albumia. Tietääkseni seuraava Kauko-julkaisu on uusi Röyhkä-Mattila-levy, joka tulisi ulos mahdollisesti jo ensi kesänä. Myös seuraavan sisäpiirilevyn Yö on täynnä ystäviä äänitykset on aloitettu.
Manic Street Preachersin tuore levy on muutaman viime vuoden aikana muotoutunut lopulliseen muotoon. Haastattelupätkien perusteella valmiita biisejä on ollut vaikka kuinka paljon, mutta fokus levyn loppuunsaattamiseen on puuttunut. Vaan onko bändi käyttänyt itse kriittistä ajattelua levyn synnyttämisessä?
Yhtye on ollut koko uran ajan varsin aktiivinen, mitään liian suuria levytystaukoja ei ole ollut, eikä yhtye ole missään vaiheessa lakannut olemasta tai mennyt telakalle. Komeaäänisen laulaja/kitaristi James Dean Bradfieldin, luovan ja rohkean basisti Nicky Wiren ja alati varman rumpalin Sean Mooren muodostama yksikkö on tuottanut laatua maailmalle, herkeämättä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Bändin kitaristin/lyyrikon Richey Edwardsin mystinen katoaminen ei katkaissut bändin uraa, päinvastoin, Manicsit ylsivät yhä komeampiin suorituksiin. Richeyn katoamista seuranneet levyt: Everything Must Go (96) ja This Is My Truth Tell Me Yours (98) nostivat bändin ns. rokin valioliigaan, niin laadun kuin menestyksenkin puolesta.
Know Your Enemy (01) sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Hivenen sillisalaattimaista ja tempoilevaa levyä ei yleisesti pidetä bändin parhaana. Olen kuunnellut levyä viime aikoina ja nauttinut siitä erityisen paljon. Biisit ovat kauttaaltaan hyviä ja hajanaisuutta en oikein enää erota. Bändi teki pari vuotta sitten levystä uudelleen luennan. Know Your Enemyn (22) deluxe-versiossa on tuplasti enemmän biisejä, kuten tuon aikaisia sinkkujen b-puolia ja ennen julkaisemattomia stygejä. Kappaleiden paikkoja on vaihdettu ja mukaan on nostettu yllättäviä versioita, kuten So Why So Sad soi melkein tunnistamattomana, mutta varsin kiinnostavana versiona. Harmi kun nykyään levyjen fyysisten versioiden hinnat paukkuu helposti yli neljässä kympissä, näin jää ostamatta tämä erittäin hyvältä kuulostaa deluxe tuplavinyyli. Ehkä jossain kohtaa...
Lifeblood (04) on toinen aktiivikuuntelussa ollut Manics-levy. Aikoinaan se meni vähän ohitse. The Love of Richard Nixon oli hassusti nimetty eka sinkku ja siihen se kuuntelu oikeistaan jäikin 20 vuotta sitten. Nyt levy on pyörinyt aktiivisesti auton sterkoissa ja seuraavan repliikin arvaattekin: - Täähän on ihan käsittämättömän hyvä levy, ehkä jopa bändin paras. 1985, Love of Richard Nixon ja Emily. Huhheijaa mikä biisikolmikko levyn alkuun, eikä loppukaan huono ole. Kerta kaikkiaan väkevä levy. Nostan vielä framille Manicsien toiseksi uusimman levyn: Ultra Vivid Lament (21). Muistatko kuulleesi? Jos et ole kuunnellut, niin suosittelen. Todellista pop/rock-korvakarkkia, mutta painokkailla lyriikoilla. Suosittelen vahvasti.
Critical Thinking (25) on Walesin ylpeyden viidestoista studioalbumi. Levyä edeltäneet kolme sinkkua herättivät kaikki myönteisiä viboja, etenkin Nicky Wiren laulama itsereflektoiva Hiding In Plain Sight. Levy on saanut sekä myönteisiä, että vähätteleviä levyarvioita. Täkäläinen Soundi-lehti antoi levylle vain kaksi tähteä. Tuossa arviossa levyä kutsutaan muun muassa särmättömäksi ja mielikuvituksettamaksi. Onko se sellainen?
Levyn ensimmäinen puolisko on vahva. Kaikki ennakkoon julkaistut sinkut löytyvät tältä puoliskolta, sekä säveliksi puettu Morrisseyn lohtukirje Nicky Wirelle vuodelta 1984, nimeltään Dear Stephen jolloin Wire oli menossa Smithsin keikalle, mutta pahaksi onnekseen sairastui. Nickyn äiti oli kirjoittanut Smithsille kirjeen, jossa kertoi poikansa sairastumisesta. Morrissey lähetti kortin jossa luki: Get Well, Nick!
Levyn kääntöpuolisko jatkaa samalla vahvalla, mutta aika tutunkuuloisella linjoilla. Täytyy myöntää, että jossain kohtaa ajatukseni poikkeavat pois levystä, sillä muutaman kuuntelun perusteella toiselta puoliskolta eri löydy mitään mullistavia Manics-biisejä. Poikkeuksena on levyn päättävä One Man Militia, kolmas Nicky Wiren laulama kappale tällä levyllä. Wiren kulmikkaammassa ja ei niin melodisessa laulutyylissä sanat ja niiden painotukset tulevat paremman kuulluksi, kuin James Dean Bradfieldin hunajaisemmassa vokaalikuljetuksessa. Kun Nicky laulaa, niin sanoma välittyy paremmin.
Närkästyksen tunteen minussa herättänyt Soundin kritiikki ei ollut loppujen lopuksi kovin kaukana totuudesta, sillä Critical Thinking lukuisista hyvistä hetkistä huolimatta on vain hyvää Manics-keskitasoa, joka ei ole huono taso sekään. Arvioksi läiskäisen 7½/10. Ja toivon myös, että kuuntelukertojen nuo numerot petraantuu paremmaksi. Loppuun vielä tämä mielestäni levyn paras biisi, Nickyn voimastyge, rehellinen, tarttuva ja itseään reflektoiva ellei jopa ruoskiva tilitys.
Topi Sahan edellinen levy Maailmanlopun rakastavaiset (08) julkaistiin jo seitsemän vuotta. Se on
pitkä aika. Uutta levyä Öitä (25) on
tehty huolella kaikki nämä vuodet. Sahan omien sanojen mukaan levy meinasi
jäädä piippuun, mutta onneksi se saatiin ulos. Tunnelmallinen ja
biisimateriaaliltaan vahva Öitä on yksi alkuvuoden parhaista kotimaisista
pop/rock-albumeista, ellei ylivoimaisesti paras.
Oli ilo
päästä katsomaan Topi Sahaa levynjulkkarikeikalle G
Livelabiin Tampereelle. Sahaa oli säestämässä mainio bändi, kitarassa muun
muassa Knipin soolobändistä tuttu tyylitajuinen Jaakko Murros, bassossa Joni
Teirikangas, koskettimissa Matias Tyni ja rummuissa erittäin herkällä tatsilla
kannutellut Janne Mathlin. Eikä siinä kaikki, keikan puolivälissä mukaan
saatiin vahvan soolouran luonut Ylva Haru mukaan taustalauluihin. Ylva hoiti hienosti Pirun ikävä biisin lauluosuuden, saman jonka Anna Puu versioi levytysversiossa.
Tämän illan
live-elämys oli ehdottomasti osiensa summa. Koko bändi hengitti ja eli Sahan
musiikin mukana. Niin kuin Topi itse kertoi, levyn biisit on äänitetty
liveotteella, koko bändi samassa tilassa. Ilmeisesti vaiheita ja esituotantoa
on riittänyt, koska levy vasta nyt näki päivänvalon.
Keikka alkoi
uuden kappaleella Neuvonantaja. Sahan
eleetön, herkkä, mutta pinnan alta vahva ilmaisu nappasi yleisön heti
otteeseen. Kaikenlainen rock-kukkoilu tai muunlainen itsensä korostaminen ei
kuulu Topin repertuaariin. Pehmeä baritoni, huolella väsätyt lyriikat ja
tietynlainen pidättely riittää, pinnan alla kytee jotain vahvaa, jopa uhkaavaa.
Kuningas on kuollut, oli keikan ensimmäisiä
täysosumia. Yksinkertaisesti helvetin hieno biisi, hienolla väliosalla, jossa
kappale hidastuu, ikään kuin muuttuu hetkeksi toiseksi kappaleeksi. Sahan
tulkinnan alla kyti iso tunne, joka ei jäänyt katsojalta kokematta. Samanlaista
hidasta tunteen paloa tarjosi myös toinen uuden levyn helmi Kaikki mitä on, on juuri niin kuin olin
kuvitellutkin. Ehkä viime vuosien yksi täydellisimmistä rakkauslauluista,
timanttista laululyriikkaa ja aivan läpeensä upeasti toteutettuna, niin levyllä
kuin tänä iltana G Livelabissa.
Keikan
loppupuoli tarjoili valittuja paloja Topin kolmelta aiemmalta levyltä. Näistä
erityisesti jäivät mieleen edellisen levyn eeppinen ja Springsteenin Ghost of Tom Joadin etäisesti mieleen
tuova Valo tulee alhaalta sekä
mielestäni toiseksi parhaan Topi-levyn, eli Nykyajan (16) tunnetuin kappale Paskainen
sydän. Mikä on sitten se paras Topi-levy? Kyllä se on tämä uusi Öitä (25)
albumi. Laulut ovat entisestään pykälän isompia ja vahvempia. Tuleva
suomirock-klassikko. Näin uskallan väittää.
Joni Ekmanin missio on rokata näitä ankeita aikoja vastaan. Uuden, miltei teemallisen levyn, lyriikat käsittelevät runsaassa mittakaavassa nykyistä sotaista maailmankuvaa ja kuinka vähän se toivoa meissä herättää.
Painavasta sisällöstään huolimatta uusi levy kuulostaa törkeän hyvältä, aidolta ja läpeensä svengaavalta. Jos kaksi edellistäkin levyä olivat sitä A-luokkaa, niin tuore Joni Ekman Group (24) on vielä itsevarmempi ja monipuolisempi kuin tasokkaat Sinulle (20) ja Ekmania (22) platat.
Levyn avauskappale En katso taakseni riffirokkaa maukkaasti ja tutunomaisesti. Taustabändi on myös parasta A-luokkaa. Koskettimien takana heiluu itse Jukka Nousiainen, jolta taittuu myös kitarointi ja välillä poikkihuilu.
Beibi, mua pelottaa jatkaa tarttuvan rifikkäällä linjalla. Upeasti toteutettu kappale jonka napakka lyriikkakaan ei jätä toivomisen varaa, viesti on selvä: "Päivä päivältä lähemmäs sotaa tuntuun että kuljetaan, päivä päivältä enemmän rakastan rauhaa, mutta myönnän, Beibi mua pelottaa"
Rakastat kesää on uuden, ehkä parhaan Ekman-levyn kärkibiisejä. Raukeasti alkava kappale luon mukavan hämyisen ja 70-lukulaisen tunnelman. Pitkä biisi kasvaa edetessään ja pitää sisällään todella tuhtia, liki lynyrdskynyrdmäistä kitarointia. Kepakon käyttö on kautta linjan Ekmanilla erityisesti hallinnassa. Uskaltaisinkohan puhua ehkä yhdestä Suomen tyylitajuisimmista rock-kitaristista?
Ei pilata hetkeä puhumalla herkistelee kivasti. Levyn b-puolen aloittama instrumentaali J.E.G. oli keikalla Ekmanin ja Nousiaisen keskinäistä kitarabattlea. Voittajan kättä ei tarvinnut nostaa ilmaan, sillä molempien kielisoittimet syöksivät ilmoille tasavertaisesti tulta ja tappuraa.
Minulle uuden levyn ns.kuuma peruna on kappale: Tulevaisuus. Mikä kappaleessa mättää on sen lyriikka. Riimipari: "Tulevaisuus ei näytä hyvältä, on varmaan syvältä" saa kyllä yskähtelemään. Sen sijaan väkevä keikkaversio tästä pahaenteisesti eteenpäin vyöryvästä kappaleesta sai minut muuttamaan mielipiteeni. Lyriikka sen kaikessa suoruudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan pitää sisällään myös koko kulttuurialan hätähuudon, kun se tulevaisuus ei vaan ole kovin valoisa. Kappaleen aikana ollaan momemtumissa, tässä nämä ihailemani kulttuurialan moniottelijat taistelevat oman työnsä puolesta, tekevät hikistä duunia saadakseen keikkamestat täyttymään ja uudet veisut löytämään kohdeyleisön.
Ovelasti eteenpäin kulkeva Kuumaa hiekkaa on yksi uuden levyn suosikkejani. Mukavan keinuva rytmi ja Sini Suvannon aistikas kannuttelu potkii kappaletta vastustamattomasti eteenpäin. Usko huomiseen on nimensä mukainen toivoa luova kappale, sellainen jonka tämä ankeita aikoja kuvaava levy tarvitsee päätösbiisikseen: "Usko huomiseen, paha palkkansa saa, koneisto seisahtaa"
Näin Ekmanin pari vuotta sitten Ekmania (22) levyn tiimoilta Tampereen Telakalla, joka oli oikein oivallinen keikka, mutta Tänä iltana Ekmanin ja kumppaneiden suoritus oli täyden kympin arvoinen. Joni preesens uhkui tyyneyttä ja itsevarmuutta. Laulu toimi komeasti, kitarasta puhumattakaan, jota Joni puhutteli juuri niin kuin itse halusi.
Keikalla kuultiin myös komeaa poikkihuilujen vuoropuhelua a'la Ekman ja Nousiainen. Esiin on nostettava myös basisti Kalle Stenvikin hienosti svengaava bassottelu, joka vahvisti monen kappaleen perusrunkoa. Ihan viimeisenä biisinä kuultiin hulppea Elvis-cover. Rahtusen yli tunnin mittainen keikka oli alusta loppuun täyttä tavaraa ja potkaisi rokkivuoden 2025 parhaalla mahdollisella tavalla käyntiin. Tästä on vaan vaikea pistää paremmaksi.
