Lankunhierontaa sateisten kesäpäivien ratoksi

Suhtaudun hieman varauksella tässä ajassa ilmestyviin uusiin vinyylilevyihin. Ajatus on kaunis ja arvokas, pitää tätä hienoa levynkeruutouhua hengissä. Toisaalta törmään usein uusiin vinyyleihin, jotka on prässätty kansia myöten todella hienosti, mutta itse levyn soundi on kuitenkin pettymys. Näin on käynyt useiden levyjen kohdalta, mainittakoon vaikka Pimeyden uusin levy: Aika Tihentyy(15).

Onneksi aina ei ole näin. Vastikään tilasin netistä Beach Boysin: Pet Sounds(66) albumin tänä vuonna ilmestyneen 50v. juhlaprässäyksen. Täytyy sanoa, että tässä levyssä on soundit kohdillaan. Mono-version soundi on juuri niin autenttisen kuuloinen kuin saatoin etukäteen kuvitella. Uusista artisteista ostan vinyyliversiona juurevampia artisteja, alt-country-linjalta, mutta harvemmin modernia rokkia, kuten vaikkapa Radioheadia ja Pet Shop Boysia.

Yksi uusi tilaamani ns. muovilankku on amerikkalaisen singer/songwriter Kurt Vilen: Believe I'm Going Down(15). Kurt Vile vaikutti The War On Drugs bändin alkuvaiheessa, bändi joka tällä hetkellä nauttii Vilen tavoin suurta arvostusta ja suosiota Indie rock - piireissä.
Kurt Vilen edellinen sooloalbumi Wakin on a Pretty Daze(13) oli iso arvostelumenestys ja tämä seuraaja taisi ottaa pari askelta vielä pitemmälle, sekä arvostuksen, että myynnin suhteen.

Tilasin Believe I'm Going (Deep) Down(15) levystä hämmästyttävän tripla-vinyyliversion. Hämmästyttävää tässä on se, että vielä nykypäivänä käytetään rahaa näinkin paljon kartongin ja muovin taiteelliseen liittoon. Sillä tässä on kyseessä kunnon jämäkkä boxi, levyt ovat paksuja ja hyvin soivia(onneksi). Pahvikartonki ympärillä on vankkaa ja sisältää löytyy kuvalliset sisäpussit, lyriikat, pieni juliste ja latauskoodi. Hintaakin kertyi postikuluineen kokonaiset 15 euroa.

Entäs sisältö? Edelliseen albumiin minulla oli muutaman biisin perusteella mukava ote ja levy on odottanut näihin päiviin asti want-listallani, jahka se sopivan hintaisena(vinyylinä) tulee eteeni. Mutta tämä uutukainen otti varaslähdön ja on pitänyt seuraa minulle useita päiviä. Levy pitää sisällään laadukkaan korvamadon: Pretty Pimpin - biisin, joka rennossa letkeydessään ei ole ainakaan vielä herättänyt minkäänlaista kyllästysmisreaktiota.

Muu osa levystä on hitaasti aukeavaa, raukeaa jenkkirokkia. Sellaista mies, kitara ja sohva - meininkiä, mutta hyvää sellaista. Kurt Vilen rauhallinen ääni ja tyylikäs kitarankäsittely uppoaa aika miellyttävästi sateisten kesäpäivien soundtrackiin. Hitikkään Pretty Pimpin aloituksen jälkeen äkkiseltään tuntuu, että levyltä ei ihan heti löydy mitään muuta tarttumapintaa. Soitto ja meininki kuulostaa vain hyvältä, mutta entäs ne muut kappaleet? Joidenkin levyjen kohdalla pysyy sellainen hassu intuitio, että kunhan tätä aikani pyöritän soittimessa, niin kyllä se siitä alkaa aukeamaan. Vilen uusimman kohdalla juuri näin on tapahtumassa. Kauttaaltaan muutkin levyn kappaleista alkavat valtaamaan lisää tilaa. Esimerkiksi biisit: I'm an Outlaw, Life Like This, That's Life Tho ja nimibiisi Believe I'm Going Down ovat nyt näyttäneet minulle todellisen voimansa. Veikkaan, että suhteeni Believe I'm Going (Deep) Downiin tulee kestämään tämän sateisen kesän yli.

Dylania kasettipesään

Heinäkuun sateiden keskeltä pilkistää välillä aurinko. Sudenkorento ehtii korkealle, ylimmille koivunoksille. Sateenkaari muodostuu toiselle taivaanpuoliskolle, satanut vesi helmeilee vähän lasten uima-altaan nurjalla puolella ja Bob Dylan valtaa kasettidekkini. Plouh, oliko tässä jotain runollista?

Heinäkuiset lomamiehen päivät pitävät usein sisällään epäsymmetrisiä kirpparikierroksia kotomaamme sivuosaan joutuneissa kaupungeissa. Erään teräskaupungin kotikutoisella kirpputorilla silmääni pisti kasa Bob Dylanin kasetteja 2 euron kappalehintaan. Kyseessä oli Dylanin taiteellisesti heikoimman kauden, eli 80-luvun tekeleitä. Niin, aika monelle pitkän linjan artistille 80-luku edusti sitä tuotannon huonointa laitaa, kiitos onttojen kasarisoundien ja liiallisten dollareiden.

Tuosta kirpparipöydästä lähti mukaani aliarvostettu Dylan-kasetti Shot of Love(81) ja täysin aiheesta tylytetty Empire Burlesque(85), Dylanin 80-luvun kimalteinen pakkopulla, suorastaan kuuntelukelvoton äänite. Kuten useat draamaoppia lukeneet teistä varmaan arvaavat, että seuraavaksi tässä bloggauksessa on tulossa tarinallinen käänne, kun Dylan Empire Burlesquineen pääsee kasettipesään, niin tämän pojan mieli yllättäen muuttuu. Näinkö tapahtuu?

Monien artistien tyyliin tottuu, näin on käynyt Dylanin, Springsteenin, Neil Youngin, Rollareiden ym.ym. kohdalla. Kun tätä epävireistä narinaa on kuunnellut vuosikymmeniä, niin korvani on alkanut muotoutumaan musiikin muotoiseksi, tänne se Bob-variskin kryptisine tarinoineen helposti solahtaa. Empire Burlesque(85) oli aikoinaan myös minulle suuri pettymys. Avauskappale Tight Connection To My Heart edusti juuri sitä kasarisoundeilla pilattua Dylania. Jotain outoa on tapahtunut tässä vuosien aikana, ehkä juuri se korvien muotoutuminen...korvakarvojen kasvaminen tai jokin on aiheuttanut sen, että Empiren avauskappale kuulostaa nyt ihan mukiinmenevältä. Ennen kaikkea mieleni on heti vastaanottavaisempi tämän hylkäämäni levyn suhteen. Tästä on helpompi jatkaa muihinkin biiseihin.

Kakkosbiisi Seeing The Real You At Last vaikuttaa vahvalta, mutta Dylan kiekuu sen hieman piloille. Dylanin laulussa on vielä ns. uskonnollisen kauden jälkeistä hurmosta, joka ilmenee tänä riitasointuisena kiekumisena. Tänä päivänähän Dylan on palannut laulamiseen, ainakin mitä on kuuleminen uusia cover-levyjä ja keikka-arvioitakin, joiden mukaan Dylan selkeästi on panostanut laulamiseen. I'll Remember You on perinteinen Dylan-hituri ilman sen kummempaa klassikkostatusta.

Kyllähän tämänkin kasetin parissa voi kesäistä keskipäiväänsä viettää, useat saattavat viettää päivänsä paremminkin, ärhäkkäämmän ja vitaalimman musan parissa...tai nauttimalla kesästä uimarannalla, jäätelöbaarissa, rantabaarissa tai tolkuttoman hienolla rokkikeikalle. Sellaisellehan vielä ehtii.

Bob jatkaa kasetin puoliväliin ja oma ajatuskin pääsee harhailemaan, jääkö mitään merkittävään korvakäytäviini, hmm, epäilen. Kasetin toinen poski käynnistyy jälleen kerran hermostuttavasti ns. hurmoskauteen vivahtavalla kappaleella: Trust Yourself. Helpotusta tarjotaan onneksi jo seuraavassa biisissä, Emotionally Yours, joka on juuri sellainen kappale, että jos sen pahaa aavistamatta kuulee radiosta, niin se luikahtaa sydämeni Dylanin muotoiseen muottiin, todellakin, emotionaalisesti sinun!

Mitä jää vielä jäljellä? Kaksi vähän keskinkertaisempaa veisua ja Bang! Puhdasverinen Dylan-klassikko Dark Eyes. Täysin akustinen Dark Eyes on juuri sitä itseään, riisuttu, vahva, mystinen ja voimakkaasti otteessaan pitävä kappale. Empire Burlesque(85) saa synninpäästönsä viimeistään tämän kappaleen myötä ja olisi aiemminkin, jos tiettyä hurmos- ja tuotantonappulaa olisi väännetty pikkaisen maltillisimmen. Tämä malttihan löytyi vasta Daniel Lanoisin tuottamalla hienolla: Oh Mercy(89) albumilla, sitä ennen Dylanin kasarituotanto osui maaliinsa vain hetkittäin. Tähän soittolistaan olen kerännyt näitä Dylanin 80-luvun "osumia"
https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/4cnrZUQSnhJ6Zv3VQU3QSd

Entä se aliarvostettu Shot Of Love(81)? Tässä kohtaa vedin vesiperän ja Shot of Love tarjosi pelkkää nauhaulinaa, eli kyseessä oli vioittunut kasetti.

Toisaalta ihan hyvä ettei Dylan-jatkanut näillä ns."rokkilinjoilla". Tässä esimerkki 80-luvun hallaa tekevästä vaikutuksesta:

Niilon Kesämyrsky - Neil Young + Promise of The Real. Hartwall Arena. 3.7.2016.

Ensinnäkin, onko kolmen tunnin maratonkeikat kaiken kaikkiaan vähän liioittelua? Useimmiten näiden pitkien keikkojen takana on rokin legendat, 70-kymppiset artistit, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi tyytyä lyhyempiin ja säädyllisimpiin keikkoihin. Springsteen tekee tätä, Paul McCartney tekee, Leornard Cohen muutama vuosi sitten ja myös tämän illan artisti: Neil Young bändinsä The Promise of The Realin kanssa. Mikä tolkku tässä on? Tarvitseeko soittaa kolmea tuntia ellei ylikin? Tietenkin Neil Youngin tuotanto on niin laaja, että soitettavaa kyllä löytyy. Mutta entä yleisö? Käsi sydämellä, nautitko sinä kolmen tunnin rokkikeikoista, joissa jalat ja hartiat puutuvat, erilaiset luonnolliset fyysiset tarpeet riivaavat? Minä en nauti, jos en pääse liikkumaan, jos en ole varustautunut hyvin, eli olen syönyt huonosti, juonut vähän liikaa, että mietin sopivaa hetkeä livahtaa vessaan ja menettää samalla erinomainen permantopaikka. Miten Neil, Paul, Bruce ja muut luulette, että vahvasti keski-ikäinen yleisönne kestää näitä tolkuttomia keikkajöötejä. Naurettavaa puhetta, tottakai me kestetään, jos artisti kestää ja on tässä ja nyt tekemässä parasta osaamistaan.


Neil teki sitä parhaiten osasi. Oli omien biisiensä läsnäoleva, liki taianomainen tulkki. Keikka alkoi biisillä After The Goldrush, jota seurasi ikihitti Heart Of Gold. Neil oli heti hämmästyttävän läsnä, laulu kulki väkevänä ja huuliharppu vongahteli voimallisesti. Oli suorastaan ainutlaatuista todistaa tämän 70-vuotiaan tervaskannon voimakasta musiikillista kosketusta. Neljäkymmentä, pian viisikymmentä vuotta vanhat kappaleet soivat vahvoina ja tuoreina tässä illassa. Alun viiden biisin akustinen setti päättyi hartaaseen, Neilin polkuharmoonilla säestettyyn kappaleeseen: Mother Earth(Natural Anthem). Tämä oli keikan alkupuolen ylivoimainen kohokohta. Neil lauloi biisin hyvin herkällä otteella ja se oli kuin rukous Äiti maalle.

Maagisen akustisen setin jälkeen lavalle tuli Neilin taustabändi: Promise of The Real. Selkeästi Neiliä nuoremmista muusikoista koostunut taustabändi osoittautui illan aikana varsin päteväksi tapaukseksi, aivan kuin tarkemmaksi ja energisemmäksi versioksi Crazy Horsesta. Neil ajautui illan aikana Promise of The Realin kanssa miltei samanlaisiin kitaramyrskyihin ja jumituksiin kuin Crazy Horsen kanssa. Tosin Crazy Horsen Kaisaniemen keikalla( http://homesickhounds.blogspot.fi/search?q=neil+young) Horsen kitaramyrskyt olivat vielä pitempiä ja eeppisempiä kuin Promise of The Realin kanssa tehdyt särinät ja suhinat. Toisaalta Crazy Horse taustabändinä on ihan oma tapauksensa ja vertailua näiden bändien välillä ei ehkä kannata edes tehdä.


Bändin tullessa lavalle Neil jatkoi vielä kantrivoittoisilla linjoilla. Itseäni ilahduttivat suuresti Harvest Moonin(92) hieman harvinaisemmat kappaleet From Hank to Hendrix ja Unknown Legend. Näitä seurasi monia hyviä kantrahtivia Neil-biisejä, kuten Hold Back the Tears, Human Highway ja todella koskettavasti esitetty: Old Man. Tämän jälkeen sähkö ja sähkökitara alkoi tulla enemmän keskiöön. Harvestin(72) Words - biisi räjähteli hienolla tavalla, On The Beachin(74) Walk On biisistä kuultiin todella tiukka versio, olisiko ollut jopa levyversiota parempi? Alabama maistui ehkä lievästi välipalalta minun korviini, vaikkakin bändin ja ennen kaikkea Neilin intensiteetti ja läsnäolo piti koko keikan ajan. Missään kohtaa se ei päässyt herpaantumaan. Työtä tehtiin koko ajan vahvalla läsnäololla. Ainut kysymysmerkki oli kitaroiden alati kasvava osuus, oliko keikalla kuitenkin vähän(tai huomattavasti) liikaa kitarointia? Down By The Riverillä eeppinen kitarointi tuntui löytävän paikkansa, koska aina palattiin vahvaan kertosäkeeseen jossa rumpalit iskut olivat kuin pistoolinlaukauksia: "down by the river, i shoot my baby". Sen sijaan aika keskinkertaisessa kappaleessa Country Home kitarat surrasivat ehkä tarpeettomankin pitkään.


Olisko keikan voinut editoida kahden tai kahden ja puolen tunnin mittaiseksi? Tavallaan kyllä. tällöin keikan jälkivaikutus olisi voinut olla tehokkaampi. Toisaalta tällainen kolmen tunnin setti vähän harvinaisine biisivalintoineen oli monen fanin märkäuni. Lukeudun itse tähän kastiin, vaikkakin jalat ja hartiat meinasivat puutua useaan otteeseen.

Oli hienoa, että Neil soitti uuden levyn kappaleita vasta keikan lopussa. Melkein kiusallisesti kantaaottavan Monsanto Years(15) albumin ekologinen nimikappale Monsanto Years, herkkä Wolf Woon sekä uudelta Earth(16) livelevyltä löytyvä aiemmin julkaisematon Seed Justice soitettiin juuri ennen encoreita. Monsanto Years kappale päättyi hienoon jazz-henkiseen äänikollaasiin, jossa soittajat Neilin johdolla vapauttivat instumenteistään erilaisia äänteitä, sointuja ja riitasointuja. Tämä äänikollaasi kasvoi liki hurmoksellisiin mittasuhteisiin. Varsinkin hyvältä permantopaikalta nähtynä ja kuultuna tämä loppuylevöitys teki suuren vaikutuksen.


Lopussa vapautetiin vielä kitarat: Love and Only Love ja encoret: Cinnamon Girl sekä When You Dance, I Can Really Love paketoivat tämän keikan surisevaan loppuun. Hampaankoloon jäi vielä My My, Hey Hey ja Rockin'In The Free World. Ehkä ensi kerralla? Jos sellainen vielä tulee. Monien oletusten mukaan tämä saattaa olla Neilin viimeisimpiä, ellei viimeinen Suomen keikka. Tähän nähden Neil tarjoili tällä keikalla hyvin 70-lukulaisen biisikattauksen. Neil oli vielä täysin voimissaan, vaikka ulkoisesti hän ei näyttänyt tippaakaan alle 70-vuotiaalta. Neilin jo viisikymmentä vuotta jatkunut musiikillinen missio on edelleen hienossa myöhempien aikojen kukassaan. Välillä mietin, että onko Neilin pakonomainen särökitarointi ja vellominen sähköisten soitinten myrskyssä jonkinlaista yhteyden etsimistä, voimakasta Äiti maan ääntä, olemista kanavana hirmuisille luontovoimille, jotka sähkökitara ukkosenjohdattimen lailla vapauttaa. Ainakin mielikuvana tämä on kiehtova ajatus.


http://homesickhounds.blogspot.fi/search?q=neil+young

Daniel Romano. Klubi. Tampere. 30.6.2016

Mistä muodostuu sielukkuus musiikissa? Riittääkö jos biisit ovat kauttaaltaan erinomaisia, niin sävelten kuin lyriikoidenkin puolesta. Tätä asiaa pohdin nousevan kanadalaisen laulaja/lauluntekijän keikalla Tampereen Klubilla. Romano vakuutti ja ei vakuuttanut. Musiikki oli laadukkaan kuuloista, mutta se ei riipaissut kovin syvältä, muutamaa biisiä lukuun ottamatta.

Tämä kolmekymppinen kanadalaisartisti on julkaissut nipun arvostettuja alt-countrylevyjä ja tänä vuonna kaksi toisenlaista albumia, runollisen ja moniulotteisen: Moseyn(16) sekä Ancient Shapes(16) nimisen rokkaavan albumin.
Ancient Shapes is Daniel Romano; immediate and fierce power pop reminiscent of early Buzzcocks and Television; music hard and desperate, as it should be, vocals balanced on the rails but never quite falling off. Ancient Shapes is a study of a blank and nameless generation. This is the sound. These are the moves. The name is Ancient Shapes. May we all have fearless death tomorrow.
(http://exclaim.ca/music/article/daniel_romano_drops_surprise_ancient_shapes_album)

Ennen Klubin keikkaa olin kerennyt tutustumaan aika kevyellä otteella em. Mosey(16) albumiin, joka oli jättänyt korvakäytäviini varsin mukavia muistijälkiä. Levyn "hittibiisi" Valerie Leon oli myös Tampereen keikan avauskappale. Levyllä upeasti toimiva ja jousilla koristeltu Valerie Leon vedettiin läpi hyvällä energialla, mutta nyanssinsa hukaten. Keikan alkupää piti sisällään useita Moseyn(16) erinomaisia kappaleita, kuten I Had Hide Your Poem In A Song, Toulouse ja Hunger Is A Dream You Die In. Jälkimmäisen kappaleen koin keikan yhdeksi huippukohdaksi. Romanon ja hänen nelimiehisen(yksi nainenkin, toisessa kitarassa)bändin soitanta kiihtyi tässä biisissä varsin ärhäkkääksi. Varsinkin Romanon laulu oli energistä ja heittäytyvää.

Keikan edetessä ohjelmistoon tuli enemmän kantribiisejä sekä ärhäkkäitä rokkiveisuja, ilmeisesti tältä Ancient Shapesilta(16). Tunnelma vaihtui ääripäästä toiseen, suurin osa kappaleista kuulosti jo ensikuulemalta erinomaisilta. Musiikillisesta laadusta huolimatta keikka pääsi lentoon vain hetkittäin. En tiedä oliko artistilla vähän kipsiä tai jarrua päällä, sillä jokin pieni ratkaiseva irtonaisuus hommasta jäi puuttumaan. Voi olla, että olin itse vain äärettömän kriittisellä tuulella, enkä itse päässyt parhaaseen keikankuuntelumoodiin. Huonoksi keikkaa ei voi tästäkään huolimatta väittää. Romano lauloi hyvin, muu bändi tuli hyvin mukana. Vähän vanhemmalta näyttänyt rumpali heilutti kapuloitaan jännän holtittomalla tavalla. En osaa sanoa oliko se hyvä vai huono juttu. Sen huomasin, että Romano loi välillä huvittuneita silmäyksiä rumpalin suuntaan.

Palataan alun sielu-pohdintaan. Onko sielukkuus jotain sellaista joka syntyy kokemuksen ja täydellisen läsnäolon liitosta? Sielukkuus, karisma, artistin vetovoima on kai jollain tapaa selittämätöntä? Daniel Romano teki tavallaan kaikki oikein. Ei kosiskellut liikaa yleisöä, lisäsi välispiikkejä keikan edetessä, mutta pysyi maltillisena tämän suhteen. Lauluvoima oli vahvaa, biisit olivat vahvoja, artisti todennäköisesti tunnisti potentiaalinsa, eli itsetuntokin oli kohdillaan. Kyse saattoi olla loppujen lopuksi vain siitä, että tämä ei ollut Danien Romanon paras keikka. Seuraavalla keikalla, eli tänään Helsingissä Elmun baarissa homma saattaa nousta musiikin arvolle kuuluville siivilleen. Näin aidosti toivon, sillä Romanon musiikki levyltä kuunneltuna kuulostaa erityisen hyvältä. Tässä saattaa olla tuleva alt-countryn supernimi Ryan Adams-tyyliin. Voin ainakin sanoa, että olin siellä Klubin keikalla muun vajaan 50 henkilön kanssa.

Tracey Thorn - Bedsit Disco Queen

Muutama vuosi sitten löysin Pattijoen kierrätyskeskuksesta elämää nähneen cd-levyn 50 sentillä. Kyseessä oli brittiläisen lauluduon Everything But The Girlin menestyslevy: Amplified Heart (1994).  Levy osoittautui säännöllisessä autokuuntelussa varsin oivaksi sadepäivien levyksi, yhtä aikaa tunnelmaltaan kesäiseksi sekä syvän melankoliseksi. Erityisesti laulaja Tracey Thornin surumielinen ääni teki suuren vaikutuksen.

Tästä kymmenen, ellei viisitoista vuotta taaksepäin muistan kuunnelleeni Massive Attackin: Protection(94) levyä intensiivisesti ja tykästyneeni erityisesti albumin nimikappaleeseen, jonka esitti myös em. Tracy Thorn. Massive Attack - vihje vei minut tuolloin Everything But The Girlin suurimman hittilevyn: Walking Woundedin(96) äärelle. Muistan myös äänittäneeni levyn parhaimmiston kasetille, mutta sekä EBTG ja Tracey Thornin hautautuivat kiireisten vuosieni alle.

Juuri äsken sain päätökseen Tracey Thornin mainion omaelämänkerrallisen kirjan: Bedsit Disco Queen - How I Grew Up And Tried To Be a Popstar(13). Kirjassa Tracey Thorn(s,1962) luo kattavan katsauksen omasta urastaan, 80-luvun alusta pitkin 90-luvun menestysvuosia aina 2000-luvun äitivuosiin ja lopulta viime vuosien laadukkaisiin soololevyihin.

Kirja on hyvin kirjoitettu, hauska, itseironinen ja maltillisella tapaa juoruileva. Everything But The Girlin alkuvuosiin kuuluu hengailut muun muassa Paul Wellerin ja Morrissey kanssa. Etenkin jälkimmäinen aloitti uraa samoihin aikoihin EBTG:n kanssa ja osoittautui tämän duon jonkinmoiseksi tukijaksi,ellei jopa ihailijaksi. Uransa alussa EBTG nautti pienten piirien kulttisuosiota ja toisaalta pääsi hyvin helposti brittein saarten kriitikoiden lemmikiksi. Tätä uran aloittamisen helppoutta Thorn kirjassaan toistuvasti aidosti ihmettelee.

Everything But The Girl teki 80-luvun alussa sellaisia merkittäviä albumeja, kuten debyytti Edenin(84) ja romanttisen Baby,I'm a Star:in(87) sekä rauhallistempoisen: Idlewildin(88). 90-luvun alussa duo joutui jonkinmoiseen taiteelliseen kriisiin, lähinnä levy-yhtiön odotusten takia, kuinka vuorovaikutus artistin ja suuremman markkinointikoneiston kanssa ei oikein toiminut. 90-luvulla duo:n toinen osapuoli Ben Watt sairastui mystiseen suolistosairauteen, joka pysäytti duon musiikillisen uran, mutta tästä toivuttuaan duo tekikin taiteellisesti ja kaupallisesti merkittävimmät levynsä, em: Amplified Heartin(94) ja Walking Woundedin(96). Näihin vuosiin liittyy myös duon suurin hitti: Missing, joka soi kesällä 1995 jokaisessa diskossa ja rantabaarissa. Kaiken kaikkiaan kappale myis 3 miljoona kopiota ja toi duolle ansaitsemansa menestyksen.

Thornin kirja kuvaa realistisella tavalla pop-tähteyttä. Kuinka ura voi tarjota ylä- ja alamäkejä, mitä on soittaa tyhjille pienille saleille ja yhtälailla miltä tuntuu vetää duettoa Gastonburyn festareilla vuonna 1995 yhdessä Jeff Buckleyn kanssa. Thorn on itse koko uransa aikana kokenut poptähden-roolin hieman vaivaannuttavaksi. Elämänkerta luo kuvaa maanläheisestä, humoristisesta ja hyvin rehellisestä artistista.

Tietynlainen käännekohta ja sinetti duon uralle sattui vuonna 1997, jolloin manageri soitti hotellihuoneeseen ja kertoi mahdollisuudesta päästä kiertueelle U2:sen kanssa. Duon ja ennen kaikkea Thornin ratkaisu oli jäädä tauolle. Vuosi tästä eteenpäin Thorn ja Watt saivat jälkikasvua. Ura jäi tauolle viideksi vuodeksi kunnes vasta vuonna 2007 Thorn palasi erinomaisella soololevyllä: Out of The Woods(07). Tätä levyä ovat seuranneet soolot: Love and It's Opposite(10), Tinsel and Lights(12) sekä soundtrack-albumi: Songs From The Falling(15). Thorn on julkaissut myös uuden kirjan: Naked at the Albert Hall: The Inside Story of Singing'(15).

Kirjan lukeminen siivitti allekirjoittaneen luonnollisesti intensiiviseen Everything But The Girlin ja Tracey Thornin soolouran diggaamiseen. Palataan vielä menestyslevyyn Amplified Heart(94). Levy on hyvin erilainen mitä moneen kertaan remixattu hittiveisu Missing antaa ymmärtää. Levy hallitsevat akustiset ja mietteliäät kappaleet. Hieno kappale: We Walk The Same Line on myös selvitymiskertomus 90-luvun alun vaikeista ajoista:

Hurmoksellinen sadeilta - Sideways. Helsinki. 17.6.2016

Sideways kaupunkifestarin ensimmäinen näkemäni bändi oli minulle vain nimenä aikaisemmin tuttu: French Films. Suomalainen rock-lupaus, joka on tainnut jäädä pelkäksi lupaukseksi, vai onko? Oli mukava todeta, kuinka virkeää ja monipuolista rokkia tämä hyvin stailattu rokkibändi soittikaan. Keikan aloituskappale sai selkäpiin heti kihelmöimään. Musiikissa oli ripaus vanhaa Clashia, jonkin verran Glasvegasia ja stadionrockmeininkiä. Hyvä musiikillinen paketti, ihan kuten koko keikkakin. Bändi joutui valitettavasti lopettamaan sovittua aikaisemmin PJ Harveyn keikan aikataulumuutosten vuoksi. French Filmsin vikassa biisissä homma lähti vasta kunnolla lentoon. Harmi, että tämä lento keskeytyi. Sivuhuomiona sanottakoon, että kevyesti Spotikasta soitettuna bändi ei kuulosta lainkaan niin hyvältä kuin tällä tehokkaalla livekeikalla.

Ennen PJ Harveyn keikkaa tsekkasin vajaan puolen tunnin verran nousevaa kotimaista bändiä: Talmud Beach, jonka uutuusalbumi: Chief(16) on saanut kautta linjan hyviä arvioita. Lupaavaa ja vähän 22 Pistepirkkomaista meininkiä, etenkin laulajan ääni muistutti PK Kerästä. Klubiympäristössä keikasta olisi saanut paljon enemmän irti, mutta nyt lähellä olevan Alley Stagen samanaikainen rokkipaahto meni pahasti Talmud Beachin keikan päälle.

PJ Harveyn keikka oli aikaistettu alkamaan jo seitsemältä. Polly bändeineen saapui lavalle näyttävästi marssirumpujen saattelemana. Alusta alkaen PJ Harvey bändeineen tarjosi hyvin kasassa pysyvää musiikillista taide-elämystä. Harveyn ääni soi vahvana ja välillä taipuisanakin, vaikka tässä suhteessa hän ei olekaan täysin suvereeni, parempiakin laulajia löytyy. Mutta PJ korvasi ehkä hieman vajavaisen laulutaidon vahvalla karismallaan. Voisi sanoa, että PJ teki oman äänensä rajoissa kaiken mikä on mahdollista. Jollain tapaa tuli mieleen kulmikkaampi versio Kate Bushista.

PJ:n keikka piti sisällään paljon minulle vielä tuntemattomia uuden levyn biisejä, mutta tästä huolimatta useat kappaleista kuulostivat heti ensi kuulemalta hyvin mielenkiintoisilta. Keikan parhaimmat hetket tarjosivat edellisen albumin Let England Shaken(11) biisit. Varsinkin nimibiisi Let England Shake toimi täydellisesti. Keikan loppua kohden PJ pudotteli joitain isompia hittejään, kuten Down by The Waterin. To Bring You My Loven kohdalla täytyi vaihtaa taas lavaa, nyt kohteena oli Ty Segall and The Muggers.

Ty Segallia olin kuunnellut ennen keikkaa kohtuullisen paljon levyltä, varsinkin artistin edellinen albumi: Manipulator(14) on yksi suosikkejani. Uusinta Emotional Muggeria(16) en ole vielä kuullut. Ty Segallin oma lyhyt määritelmäni on: Marc Bolan Goes Garage. Punkahtaa ja särisevää rokkenrollia jossa on sopivasti särmää ja energiaa. Keikkaa kerkesin näkemään harmittavan lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Mitään huonoa en osaa sanoa näkemästäni ja kuulemastani. Tällä kertaa Ty tarjoili tiukkaa ja ärhäkkää punk-rokkia.

Illan hämärtyessä myös tihkuna alkanut sade yltyi. Clas Ohlsonilta ostettu sadeviitta tuli enemmän kuin tarpeeseen, vaikkakin loppuillasta aloin epäilemään viittani vedenpitävyyttä. Loppuillan yksi mielenkiintoisista nimistä oli Explosion In The Sky. Pelkkää instrumentaalimusaa tarjonnut bändi tykitti kahdella kitaralla, bassolla ja rummulla sellaista hurmoksellista äänimattoa että oksat pois. Toinen kitaristi vaappui ja roikotti kitaraansa hassusti melkein maassa asti. Pidin, vaikka keikka olisi kaivannut ehkä ripauksen enemmän vaihtelua ja herkempää kielisoittimen käyttöä.

Festaripäivän parhaimman vedon tarjosi yllättäen(?) supisuomalainen Radiopuhelimet. Kolmekymmentä vuotta maatamme kurittanut Oululaisbändi löi luun välittömästi kurkkuun. Nyt oltiin isompien, kenties alisten voimien vaikutuksen alaisena. Radiopuhelimet tykitti sellaista ehdottomuutta, että vastarinta suli välittömästi. Tähän jykevään nyrkinheilutukseen tahtoi päästä välittömästi mukaan. Näkyvimmin Radiopuhelinten piiska-antennia heilutti laulaja J.A. Mäki, jonka lavapreesens oli kansainvälistä tasoa, ehkä enemmänkin? Iggy Pop ei ole koskaan voinut pystyä tällaiseen intensiiviseen ja energiseen heittäytymiseen mihin Mäki pystyi. Tarkkaa, ehdotonta, lihaksikasta, uskaliasta ja avointa. Isot respectit laulajalle ja samalla varmistui, että minun ei tarvitse nähdä Iggsteriä neljättä kertaa livenä tänä suvena Flow-festareilla, sillä tämä oli rokkieläinkäyttäytymisen ylin aste, sori Iggy, et voi pystyä samaan kuin J.A.Mäki. Radiopuhelinten keikan kohokohta oli Sakramentti-Jaakko. Kemin kirkon alle haudatun pappishenkilön matänemättömästä ruumiista kertova laulu koski ja kylmäsi monella tapaa. Versio laulusta oli suorastaan maaginen, ja voin valehtelematta sanoa, että tämä laulu menee heittämällä kaikkien aikojen livekokemukseni Top kolmoseen.

Illan viimeinen esiintyjä, Matti Mikkolan johtama Saimaa tarjosi hienoja cover-versioita monista tunnetuista biiseisti, kuten Myrskyluodon Maijasta, Lentävästä Kalakukosta ja Joutsenlaulusta. Saimaan soundista tuli jollain tapaa mieleen Santana. Yhtyen cover-paisutteli sopi täydellisesti festareiden poistumismusiikiksi.

Sade ja tuuli yltyivät loppuillasta, kun viimeiset metrot olivat menneet, niin kohtalomme oli odottaa taksia sadeviitat hulmuten. Lyhyenä summauksena voin sanoa Sidewaysin perjantaista yhden keskeisen asian: yksikään kuulemani liveveto ei ollut huono, eli kukaan artisti ei pettänyt. Liki täydellinen ja voimakkaan intensiivinen festaripäivä, kiitos Suvilahti ja Sideways.

Kööpenhamina muovimatkailijan silmin

Eräänä kesäkuisena maanantaina satunnainen levymatkailija pääsi sukeltamaan noin kolmeksi tunniksi Kööpenhaminan levykauppoihin. Se ei ole paljon, mutta jotain sentään.

Accord avasi pelin komeasti. Kööpenhaminan vanhin levykauppa, aloittanut jo 40-luvulla jazz-levyjen myynnillä, ikää mittarissa komeat 75 vuotta. Olisikohan jopa Euroopan vanhin levykauppa? Levykaupan palvelu oli ystävällistä ja ymmärtäväistä, myös tälle jäykälle finski-isukille, jonka kaksivuotias poika hyöri ja pyöri ympäri levykauppaa sekä ilmoittaen toistuvasti luonnollisesta tarpeestaan. Levykaupathan eivät luonnollisesti tarjoa mitään lastenhoitoon soveltuvaa wc-tilaa. Niimpä lupaavasti alkanut levykauppavierailu loppui ennen kuin kerkesi kunnolla alkaa. Alakerran alelaarista poimin kymmenen lättyä 250 kruunun(n.30euroa) yhteishintaan, mukana muun muassa levyt: Frank Zappan: Over-Nite Sensation(73), Ten Years After: Record Live(73), Prince: Sign of The Times(87), ja Molly Hatchet: Lightning Strikes Twice(89). Yläkerrasta täydensin kokoelmaa vielä Badfingerin mainiolla lätyllä: Magic Christian Music(70).

Seuraava levykauppa oli yhden poikkikadun ja parin korttelin päässä edellisestä. Goldmine Recordsin edusta tarjosi melko kattavan 20 kruunun alelaarin. Kipeä polveni esti turhan kyykistelyn, eli se siitä sitten. Jotain sentään löysin, pitkään metsästämäni Paul McCartneyn triplalivelevyn: Tripping Live Fantastic(90), jota erehdyin luulemaan 20 kruunun levyksi, mutta sentään 100 kruunua jouduin tästä lättysestä pulittamaan. Huomioita levykaupasta: kaupassa oli valtavasti levyjä, laadukkaita sellaisia. Bob Dylania oli varmaan metrin verran, kuten myös Neil Youngia. Kysyin myyjältä etsimääni Iggy Popin: The Idiot(77) - albumia. Uusintaprässi olisi löytynyt rapiat kymmenellä eurolla. En sitten ostanut, harmittaa vähän. Levykaupan runsaus ja sekavuus aiheutti vähän sellaisen yltäkylläisen olon, ettei tiennyt mistä päästä aloittaa levyjen tonkimisen. Tosin poikani ruokahuolto vaati pikaisen poistumisen kaupasta kohti ydinkeskustan mainiota kasvisravintolaa: Rizz Razz.

Lounaan jälkeen kerkesin vielä yhteen levykauppaan. Tunnelmallisessa Beat Bob Record Shop:ssa. pääsin heti myyjän kanssa jutulle Iggy Popin levyistä ja konserteista. Herra levykaupanpitäjä oli nähnyt Iggsterin kaksi kertaa livenä vuonna 1977 Kööpenhaminassa. The Idiotia(77) ei löytynyt täältäkään, mutta sentään mainio livelevy samaiselta vuodelta: Tv Eye(77) ja hintapyyntö 75 kruunua originaalista brittipainoksesta. Ei paha. Kylkiäisinä lähti myös OMD:n Organisation(80) 60 kruunulla sekä muutamia 20 kruunun makupaloja, kuten: AC/DC:n: Razor's Edge(90), Elton Johnin: Goodbye Yellow Brick Road(73) ja Piratesin: Skull Wars(78).

Kolmen levykaupan perusteella Kööpenhamina vaikutti levynkerääjän silmin runsaalta ja kohtuuhintaiselta paikalta. 20-30 kruunulla sai paljon sellaisia levyjä joista Suomessa saa pulittaa kympin tai enemmän. Seuraavalla kerralla ehkä vähän intensiivisempi levytonkaisu.