Matti Johannes Koivu - 16.1 ja 28.2.2026. G Livelab. Tampere.

16.1.2026

"Liitytään kaikki Keskustapuolueeseen", oli artistin ensirepliikki, kun olin todistamassa Matti Johannes Koivun uuden albumin: Pojanpoika (26) levynjulkaisukeikkaa Tampereen G Livelabissa tammikuun puolivälissä. Tuo oli ehkä hervottomin keikanaloitus miesmuistiin tai ikinä. Keikan alkupuolella tuli selväksi, että Koivu on armoitettu tarinankertoja ja humoristi. Näin myös biisien ulkopuolella, kuin paras stand up - koomikko kädestä syövän yleisön edessä. Keikka alkoi mainiosti, kaikki oli just oikein ja napakat kappaleet seurasivat varmasti toisiaan, kunnes G Livelabin äänentoisto alkoi rutisemaan. Allekirjoittaneen, entisen sähköasentajan korvissa, kuulosti siltä, että jokin johtoliitos ei ollut kunnolla kiinni.

Koivu sai tästä ongelmasta ruokaa mitä herkullisimpiin välispiikkeihin. Mutta huumorikaan ei auttanut, kun ongelma oli läsnä vielä viidennenkin biisin kohdalla. Näin ollen artistin oli pakko lyödä hanskat tiskiin ja mennä etuajassa väliajalle, jotta tekniikka saisi korjattua ongelman. Näin ei koskaan tapahtunut, järjestelmään boottaus ja muut tietotekniset näppäilyt eivät korjanneet ongelmaa. Uusi keikka luvattiin ilmoittaa alkuviikosta ja vanhat liput kelpaa. Kaikki hyvin siis, etenkin kun kerkesin ostaa keikalta artistin uunituoreen vinyylin Pojanpoika (26) kera signeerauksen. Nyt onkin aikaa tutustua levyyn ennen seuraavaa keikkaa.

Pojanpoika

Olen viimeaikoina törmännyt sellaiseen ongelmaan, että tiedän, että joku artisti on julkaissut hyvän levyt, mutta levyyn tarttuminen on tuntunut vaivalloiselta. Esimerkiksi Samuli Putron uusin on jäänyt tästä omituisesta syystä kuulematta. Kaikkialla on tätä hyvyysähkyä, se, tuo ja tämä on tehnyt hyvän levyn, olethan sen kuullut? No en oo, enkä ihan kiusallakaan kuuntele. On tässä muutakin tekemistä. Valitettavasti.

Sama kynnys meinasi tulla Matti Johannes Koivunkin eteen, että pitääkö tämä nyt jo monessa mediassa hyväksi todettu levy vielä kuunnellakin. No mutta, levyhän julkaistiin vasta päivää ennen tätä kovan onnen keikkaa ja nyt se on kädessäni. Siispä päätinkin tarttua herkkua sarvista ja pudottaa neulan vinyylin pinnalle. Ei se voi olla niin vaikeaa tai vastentahtoista, kun korvaava keikkapäiväkin oli löytynyt helmikuun lopulle.

Pojanpoika, Isänmaa, Supermies...Koivun tuoreista kappaleista löytyy mieskuvastoa, aina päiväkodin porteilta keski-ikäisyyden kipukohtiin. Varsin verkkainen levy pitää sisällään punnittuja tarinoita kera tiiviin lyriikan. Ajoittain mietin, että onko Koivun lyriikka liiankin paperinmakuisia ja kuin matemaattisesti paikalleen sommiteltua, mutta soljuva musiikki ja Koivun painokas lauluilmaisu häivyttää nopeasti tällaiset epäilykset. Ihan ensimmäisillä soololevyillä Koivun hengästyttävä lauluilmaisu oli jotenkin enemmän kuin lyriikat, kuulosti, että laulettiin jostain merkittävästä, mutta punaisesta langasta en saanut kunnolla kiinni. 

Isänmaa. Se suuri pilottisinkku. Sitä se on. Alkuräjähdys. Vähän kryptisempi lyriikka, mutta ei millään muotoa huono kappale. Miljoonan euron juttu. Verkkailee kevyemmällä tatsilla. Biisissä on erittäin maukas vähän muriseva bassolinja tai syntsakuvio, ehkä moogilla tehty. Kappale kumartaa ymmärtävästi nuorison ja etenkin teinityttöjen suuntaan. Kyyhkyt. Nappaa kiinni rintalastasta. Hienovarainen kuvaelma perheestä ja rakkaista, sekä menetyksen pelosta. Samaistuttavaa ja koskettavaa. Karhunkaatajat on yksi levyn isoista miestutkielmista: "niin elossa etten nuku, pitää täyttää miehen puku". Voiko tuota komeammin sanoa.

Pojanpojan vahvat laulelmat vaativat pysähtymistä, tilan antamista. Huolellisesti hierottu kokonaisuus nousee helposti kiitettävälle tasolle. Matti Johannes Koivua pidän yhtenä tämän ajan vahvimmista lauluntekijöistä. Ja pitkästä aikaa olen suuren liikuttumisen äärellä. Levy on yksinkertaisesti niin hyvä ja sydämellinen, että se ajaa minut melkein pekkalainemaisiin kehuihin ja sanavalintoihin.

28.2.2026

Vihdoin koitti se hetki, kun Matti Johannes pääsi uudestaan G Livelabin lauteille. Ennen keikkaa kuuntelin levyn vielä kerran autostereoissani. Jotenkin tuntui, että kappaleet olivat avautuneet vielä pykälän lisää. Sen verran emotionaalinen oli kuunteluhetkeni, että tuskin keikkakokemus voisi millään yltää samaan. Ja tavallaan olinkin oikeassa, sillä keikka ei ollut ihan täydellinen alusta loppuun. Huono se ei ollut, mutta alkupuoleltaan ehkä vähän turhan yritteliäs ja ei niin syvälle menevä. Voi sanoa, että Koivun ilmaisu otti aikaa lämmitäkseen, vaikka aika varmaotteista se oli koko ajan. 

Itselleni ovat haasteellisia jotkut Koivun alkupään kappaleet, esimerkkinä vaikka kappale Kalatehdas. Joo, hyvä ralli, mutta jotenkin kuulijana en saa siihen otetta. Sen sijaan biisiä Kovat piipussa Koivu itse humoristisesti väitti taiteellisesti sen verran heikoksi, että sen aikana kannattaa mennä tilaan olutta. Kappalehan toimi varsin erinomaisesti tällä keikalla...ja sen levyversiostakin olen aina tykännyt. Huomionarvioista oli Koivun jalkojen kiivas rytmiikka biisien aikana. Tämä tömistely ja steppailu korvasi rummut ja toi kappaleisiin lisää intensiteettiä.

Lavalla oli koivun lisäksi kaksi muusikkoa, toinen kontrabasson varressa ja toinen kitaran. Molemmat instrumentit tukivat hienosti ja riittävästi Koivun kitaraa ja laulua. Välillä Koivu meni flyygelin taakse soittamaan. Tämän hitaasti lämmenneen keikan ensimmäinen täysosuma tuli uuden levyn Isänmaan biisin muodossa. Kaiken kaikkiaan uuden levyn kappaleet toimivat erinomaisesti keikalla ja resonoivat minussa painokkaammin kuin vanhat kappaleet.

Toki vanhemmistakin biiseistä kuultiin useita upeita versioita. Lähtölauluja (17)  albumin Toisesta ajasta kulki hienosti eteenpäin. Yksi kokokohdista oli Luonnos (19) albumin tarinallinen Satuin rantaan ja näin sun lapset uimassa. Biisissä on vahva ja samaistuttava tarina, ehkä haikailu tai hyväksyntä, menneen rakkauden perään. Mietin, että mitä jos ei ole koskaan elämänsä aikana kokenut isoa saavuttamatonta rakkautta, niin voiko silloin täysin ymmärtää tätä kappaletta. Ja jos on kokenut, niin ne isotkin tunteet joskut raukeavat, kadottavat tunneyhteyden, niin mitä sitten jää? Tyhjyys, surumielinen luopuminen jostain katkeransuloisesta asiasta. 

Helmiä ja hekumaa riitti mitä pidemmälle keikka ehti. Mietin, että olenko koskaan kuullut näin hienoja versioita kappaleista 80-luvun lapset ja Tyhjäksi jätetty? Tuskin olen kuullut. 80-luvun lapsien sukupolvien välinen syväluotaavuus iskee yhä tehokkaasti. Kestävä klassikkokappale. 

Jos edellinen kesken jäänyt keikka kesti sen 20 minuuttia, niin nyt kellotettiin komeat kaksi tuntia. Uudelta levyltä Koivu soitti viisi kappaletta, joista toka vikana encorena kuultiin vahva Alkuräjähdys, joka on kasvanut kuuntelujen myötä. Keikan päätti ensimmäisen Puuhastellen (06) levyn helmi Se oli eilen. Kaikki oli sanottu, keikan tarinallinen kaari laulettu ja tuo kappale oli kuin paluu alkuun. Täydellinen lopetus keikalle.

Keikasta pitää mainita vielä hienosti taustalle tehty kuvakollaasi, joka tavoitti hyvin kappaleiden tunnelman. Keikan aikana tapahtuneet biisisiirtymät vaikuttivat etukäteen mietityiltä ja niitä ryydittivät Matti Johannes Koivun napakat ja humoristiset spiikit. Kuusi vuotta sitten olin todistamassa Matti Johanneksen keikkaa samaisessa paikassa. Se saattoi olla jopa parempi live-esitys, mutta paljoa ei jäänyt tämäkään jälkeen. Kiitettävää toimintaa.