sunnuntai 14. heinäkuuta 2024

Mara Balls - Virtaa

Aloituskappale Hokkus Pokkus taikoo kuulijan levyn mukaan. Biisissä on jännä rytmipohja, jota Maran  kitara ja raukea laulu kivasti tukee. Ehdottomasti levyn kärkibiisejä. Biisi kolahti jo eka kerran kuullessani sen ja on kasvanut kuuntelussa. Huomionarvoista on hankkimani kirkkaan crystal clear - vinyylin selkeä ja hyvä soundi, joka ei ole ollut itsestäänselvyys pienen painoksen kotimaisissa vinyyleissä. Nyt ollaan soundillisen onnistumisen äärellä.

Rakkautta on ripattelee taas nätisti mureaa kitarasoundia ja Maran sensuellia laulua. Maran laulu ja tiukka yhteissoitto tekee kokoonpanosta hieman itseään suuremman. Sylikkäin poppaa mukavasti, antaa lupauksia kesähitistä, ehkä tästä tulee vielä sellainen. Kappaleesta löytyy miellyttävää tuttuutta, ehkä jotain eppunormaalimaista otetta. Neljäs kerta kun kuuntelen biisin ja se paranee edelleen. Ykköspuolen päättävä slovari Toppahaalari nostaa hymyn huulilla ja omaa yhden kaikkien aikojen parhaista avaussäkeistä: "Kahvinkeitin murisee kilpaa sun kanssa". Omia suosikkeja levyllä.

Kakkospuolen avaava Pieniä tätejä on taas omanlainen tapauksensa. "Pieniä tätejä mustissa säkeissä, kuka ne sinne laittoi, murhasi". Artistin somepäivityksiä seuranneena, tiedän tämän kappaleen olevan yksi levyn vanhimmista ja sen levyllä laittamista emmittiin. Onneksi kappale tuli levylle, joka poikkeaa levyn yleislinjasta kivasti (hyytävästi). Sirpa-Leena kuulosti alkuun jonkinmoiselta sanaleikiltä. Tosin sellainenkin on, mutta tämän lisäksi yksi levyn kovimmista kaahauksista. Myös mitaltaan levyn lyhyin, kokonaisen kaksi minuuttia. Toka puolen Stand Out - Track on ehdottomasti syvälle sukeltava Kuolema. Isoa teemaa kannatteleva biisi kantaa alusta loppuun. Suora ja uskaltava lyriikka: "Aina kun mä suljen mun silmät, mä nään toiselle puolelle" Lyriikan lisäksi bändisoitto toimii erinomaisesti ja loppuun Mara vapauttaa upean särösoolon.

Annan minun olla ei ole myöskään huono kappale, Jonkinmoinen sello narisee taustalla ja luo jännän tunnelman kappaleeseen. Veikkaan, että tulee kasvamaan kuuntelussa. Levy päättyy toiveikkaasti Onnen hetki nimiseen kappaleeseen. Arjen pienet ja isot asiat ovat maramaailman kantava voima. "Tää on mun onnenhetki, olla elossa, kanaemona, omalla kuistilla" Lopussa Maran kitara saa naukua pitkään ja hartaasti. Onneksi se naukuukin, sillä tätä särösoundia on miellyttävä kuunnella.

Yhdeksän biisin paketti on riittävän vaihteleva, on näitä keskitempoisia isoja biisejä, kuten em. Hokkus Pokkus ja levyn kärkibiiseihin kuuluva Kuolema, sekä vaihtelevia muunlaisia kappaleita. Edellinen albumi Maranormaali-ilmiö (22) oli myös toimiva platta, mutta uudessa Virtaa (24) albumissa on sananmukaisesti enemmän tummaa virtaa ja soittamisen flow:ta. Niin toivon näkeväni pian Maran bändeineen lauteilla. Levyjulkkarit missasin ja toivon, että kesälle ilmestyisi ilmestyksenomaisesti lisää keikkoja.



lauantai 13. heinäkuuta 2024

Bruce Springsteen. Olympiastadion. Helsinki. 12.7. 2024.

Bruce Springsteenin edellisestä Suomen keikasta onkin jo vierähtänyt peräti 11 vuotta. Tuolloin Springsteen heitti kaksi keikkaa Turun HK Areenalla. Näistä olin ensimmäisessä paikalla ja tässä tunnelmia tuosta illasta: Subterranean Homesick Hounds: Bruce Springsteen, HK Areena, Turku. 7.5.2013.

Tuolloin Turun keikan aikana mietin The E Street Bandin poistuneita jäseniä, saksofonisti Clarence Clemonsia ja urkuri Danny Fredericiä, Brucen sielunveljiä ja miten Clarencen veljenpoika Jake hoitaa pestinsä saksofonin varressa? Jos 11 vuotta sitten Clarencen saappaat olivat vielä aika isot, niin tänä iltana Helsingissä meille puhkui ihan toisenlainen mies, liki täydellisesti setänsä saappaisiin solahtanut saksofonisti. Kaikki kuulosti juuri siltä niin kuin pitikin.

Hämmästyin kuinka moni E Street Bandin jäsenistä on edelleen vielä mukana. Ja näistä jäsenistä Clarencen ja Danny lisäksi on vain yksi kulkenut koko matkan Brucen kanssa vuodesta 1973 asti ja hän ei ole Little Steven, vaan basisti Gary Tallent. Little Steven, rumpali Max Weinberg ja pianisti Roy Bittan tulivat mukaan Born To Run (75) levyn aikoihin.

Springsteen E Street bändeineen oli erityisen ahkera vuosina 2007-2014, sekä levytys-, että kiertuerintamalla. Tuon ajan albumeista Magic (07) edusti uutta, myöhäiskeski-ikäistä vimmaista Brucea. Ilmestyessään pidin levyä liian yritteliäänä ja keskinkertaisena. Aika on kuitenkin kasvattanut korkoa ja tänä päivänä Magic (07) soi yllättävän selkeänä ja siitä löytyy monta myöhäistuotannon klassikkoa, kuten Radio Nowhere, Last To Die, Girl In Their Summer Clothes, Your Own Worst Enemy ja levyn päättävä Terry's Song. Working On A Dream (09) kuitataan monissa arvioissa välityönä, mutta omasta mielestä se on pätevä levy, jolta löytyy myös useita Bruce-klassikoita, kuten nimikappale Working On A Dream, Outlaw Pete, Queen Of The Supermarket ja mystinen Life Itself, todellinen hukattu helmi:


Wrecking Ball (12) ja ylijäämäbiiseistä enimmäkseen koottu High Hopes (14) tyhjensivät Brucen luovan pakin useiksi vuosiksi. Myös kiertueet jäivät tauolle. Elämänkerrassaan vuonna 2016 Bruce totesi masennuksen peikon iskeneen taas noiden kiertueiden jälkeen. 

Ennen korona-aikaa ilmestyi erilainen Bruce-levy, Glen Campbellin ja isojen balladien suuntaan kurkottava Western Stars (19). Koronavuotta ilahdutti viimeisin ns. oikea E Street Band - levy: Letter To You (20).

Helsingin keikka oli hyvä läpileikkaus Brucen koko urasta. Se oli 32:lla biisillä tähän mennessä pisin Euroopan kiertueen keikoista. Keikka alkoi vahvasti Rising (02) levyn kappaleella Lonesome Day. Siitä jatkettiin harvinaisemmalla siivulla, Tracks (98) boksilta löytyvältä kappaleella: My Love Will Not Let You Down. Ensimmäisten biisien aikana kävi selväksi, että Bruce bändeineen oli varsin kovassa vedossa. The E Street bändi kuulosti kenties paremmalta ja tiukemmalta kuin millään aikaisemmalla Suomen keikalla. Toki aiemmasta seitsemästä Suomen keikasta olen nähnyt vain viisi.

Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, uutta ja vanhaa tuotantoa tuli perä jälkeen sulassa sovussa. Keikan jälkeen kaverini kommentoi, että ompa Brucella pokkaa soittaa keikan alkupuolella harvinaisempia siivuja ja vasta lopussa hittiputkea. Niin, itselleni nämä harvinaisemmat kappaleet olivat enimmäkseen tuttuja ja tervehdin niitä ilolla. Mielestäni keikan yksi huippuhetkistä koettiin Nebraskalta (82) löytyvän Reason To Believen aikana. Aikoinaan akustisena julkaistu kappale soi nyt mureana ZZ Top-tyylisenä bluesina. Voisiko tältä kuulostaa aikoinaan hyllytetty Nebraskan sähköinen versio?

Reason To Believestä jatkettiin Ghost Of Tom Joadin (95) hienoon Youngstowniin, jonka jälkeen harvinaisempia siivuja tuli yhä lisää. Magicin Long Walk Home oli etenkin kavereilleni positiivinen yllätys. Tuo kappale oli myös toisen Turun keikan avausbiisi 11 vuotta sitten. 

Born In The U.S.A:lta (84) tuli keikalla odotetusti eniten kappaleita. Tuon levyn rockabillyvibainen Workin' on the Highway toimi todella hyvin, kuten sitä seurannut toinen Bornarin ns.rivibiisi Darlington County. 

Lopullinen häränsilmä otsaani oli alkuaikojen ns.tunnusbiisi The E Street Shuffle. Hemmetti, kuinka hyvin se toimikaan, se suorastaan hehkui The E Street bändin trimmattua nykykuntoa. Biisi huipentui rumpali Max Weinberg ja nuoren rumpalin keskinäiseen leikkimieliseen battleen. Täytyy todeta, että Max Weinberg on edelleen se kivijalka Brucen keikoilla, mitään hidastumista hänen lyönneissään en havainnut. Brucen laulu toimi myös koko keikan ajan mainiosti. Alkupuolelta Euroopan kiertuetta jäi muutama keikka väliin ääniongelmien kanssa, mutta nyt pilli oli auki.


Bruce-keikkojen ihanuus ja ongelma on liiallinen kaasun painaminen, se korkeaoktaaninen ja vähintään kolmen tunnin mittainen musiikillinen ilotulitus. The E Street Band kulkee kuin juna eteenpäin, eikä se pyri koskaan lopettamaan keikkaa, se houkuttelee meidän mukaan yli totuttujen rajojen, juuri kun jalat meinaa puutua ja muut ruumiintoiminnot muistuttelevat olemassaolossaan. Pitääkö kaiken olla niin kuin New Jerseyssä 60-luvun lopulla, jolloin Bruce loi perustaa tälle yli-inhimilliselle toiminnalleen. Hän on vuosikymmenien aikana tavallaan luonut uuden normaalin, että me tarvitsemme näin pitkiä keikkoja. Eihän kukaan voi haluta bailata yli kolmea tuntia putkeen rokkikeikalla? Haluatko sinä?

Mietin, että kuinka Bruce pystyy ja kykenee edelleen tuuttaamaan verisuonet otsalohkossa pullottaen kun syyskuussa mittariin tulee 75-vuotta. Kyllähän Rollaritkin vielä jaksaa, mutta Springsteenin ilmaisu on aina ollut jotenkin raastavampaa ja maskuliinisempaa. On vaikea uskoa, että Springsteen pystyisi esiintymään yhtä vahvasti vielä viiden vuoden päästä. Toivottavasti pystyy.

Ei silti, etteikö Bruce bändeineen tarjonnut Helsingin kesäisessä illassa myös suvantojakin. Cover-levyn Only The Strong Surviven (22) Commodores-laina Nightshift johdatti syvällisempien kappaleiden äärelle. My Hometown soi uljaana anthemina kotiseudulleen. Yksi keikan monista kohokohdista, johon oli helppo samaistua ja helppo laulaa mukana. River viilsi tietenkin vielä syvemmältä. Mitä tässä voisi muuta sanoa kuin; - Kiitos Bruce! Pitkän uran, ehkä se tärkein kappale soi erityisen uljaana ja huipentui Brucen pidäkkeettömään suden ulvontaan.

Vielä otettiin askel tai toinen syvemmälle, myös sinne toiselle puolelle. Kuolevaisuuden teema tuli aivan iholle. Uuden levyn Last Man Standing oli silkkaa poistuneiden muistelua, sekä Brucelle itselleen, että myös meille yleisölle. Aina upea Backstreets kelasi Brucen nuoruusvuosia ja se piti sisällään pomon yksinpuhelun vanhemmilleen. Kuinka sitkaasti Brucen kappaleissa elää kaikki menneisyyden hetket, kuinka vimmaisesti hän edelleen kurkottaa lapsuuden kipupisteisiinsä, hankalaan isäsuhteeseen. Springsteen musiikissaan ei unohda juuriaan, nykypäivä yhtyy edelleen mutkattomasti menneeseen, vaikka siitä olisi yli viisikymmentä vuotta. Springsteenin musiikin suuri viisaus onkin, että älä unohda läheisiä, sinulle tärkeitä ihmisiä, älä silloinkaan kun he ovat siirtyneet rajan toiselle puolelle.

Because The Night käynnisti keikan loppupuolen kahdentoista biisin mittaisen hittiputken. Urku oli täysin auki ja The E Street Band ylimaallisissa liekeissä. Huomio kiinnittyi usein myös toisen luottokitaristin Nils Lofgrenin räjähtäviin sooloihin. Jo ennen Bruce musiikillisen uransa aloittanut Nils kyllä osaa hommansa ja tuo mainittavaa lisäarvoa The E Street Bandin soundiin.

Viimeisen tunnin aikana kysyttiin jo jonkin verran jaksavuutta ja rakon pidätyskykyä. Maestron ylähuulessa kiilteli jo harmaa hikitippa. Toivoin, että biisi loppuisi pian ja Bruce pääsisi niistämään nenänsä. Onneksi hän pääsi. Ehkä lopun biiseistä aisti sen, että nyt tiristettiin tankista ihan kaikki löpö. Turhia välispiikkejä ei enää viljelty, ja toka vika biisin, Twist & Shoutin aikana Bruce kävi herkullista vuoropuhelua Little Stevenin kanssa:

- Steve, do you wanna go home?

- I do Not wanna go home!

Vaan, kotiinhan me päästiin heti kun Bruce oli esittänyt akustisesti Letter To Youn (20) päätösraidan I'll See You In My Dreams. Tuon täysin vereslihalla esitetyn kappaleen viesti oli suuri ja tärkeä, täynnä elettyä elämää ja kenties tienviitta jäähyväisiin. Oliko tämä Springsteenin viimeinen Suomenkeikka? Ja toinen kysymys; tuleeko Springsteen julkaisemaan vielä uutta musiikkia. Kaikki on jo tavallaan tehty ja The E Street Band yhä rullaa täältä ikuisuuteen. Silti, toivon vielä näkeväni ja kuulevani Brucen joko levyllä tai livenä.

I'll see you in my dreamsWhen all our summers have come to an endI'll see you in my dreamsWe'll meet and live and laugh againI'll see you in my dreamsYeah, up around the river bendFor death is not the endAnd I'll see you in my dreams





tiistai 9. heinäkuuta 2024

Arppa. Laukon Kartano. 6.7.2024

Arppa on tällä hetkellä jonkinlainen musiikillinen ilmiö, se yhdistää vanhemmat ja nuoret sukupolvet. Parikymppiset fanit kerääntyvät eturiviin ja laulavat biisien mukana. Keski-ikäiset musapoliisit nyökyttelevät hyväksyvästi kauempana, vasen jalka rytmikkäästi napsaten. Jos perjantaina Eppu Normaali Laukon kartanossa edusti Suomirokin menneisyyttä, niin Arppa on tämä hetki ja tulevaisuus.

Arpan rento ja jännällä tavalla puhelaulettu materiaali luo siltaa myös rap-musiikin suuntaan, ainakin jonkin verran. Kaikkinensa Arppa bändeineen sulattaa yhteen monenlaisia musiikillisia vaikutteita, on helkkyvää banjoa ja kesäillassa laulettua baddingmaista herkistelyä, välillä mennään lujaa freejazzin suuntaan ja kielisoittimet menevät ihan omia latujaan, mutta pitävät homman kasassa. Bändin keskinäinen kemia vaikuttaa ainutlaatuiselta, lavalla on kuin neljä koko ajan nauruun purskahtavaa pikkupoikaa, jotka uskaltavat leikkiä soittimillaan ja samanaikaisesti pysyvät musiikillisesti samansuuntaisina. Pienet mokat ja rajojen ylitykset pitävät yleisönkin herkästi varpaillaan, tekemisen ilo tarttuu ja ollaan yleisöä myöten kaikki samassa musiikillisessa messussa. Yhteisöllisyys on se juttu. 

Arpan oma laulustaili voi olla monelle se kynnyskysymys. Ainakin se oli alkuun itselleni. Mietin monesti, että laulaako tämä nuori mies tahallaan päin persettä, paitsi, että eihän se laula lainkaan huonosti. Kyse on tyylistä, väräjävästä ja vähän mumisevasta laulusoundista, joka saa ajoittain luulemaan, että laulu ei mene nuotilleen oikein, vaikka se sittenkin taitaa mennä. Arpan uniikki ilmaisu välillä puhkeaa kukkaan, kuten tuoreimman Valeria (23) - albumin herkimmissä numeroissa: Luulin että ja Kartta väärinpäin sekä tälläkin keikalla kuullussa uudessa kappaleessa Kerran Turussa.

Oli ilahduttava kuulla tällä viikolla Levykauppa Äxän lempilevyni-sarjassa Arppa nostaa yhdeksi  musiikilliseksi esikuvakseen on Bill Withersin, tuon soulmusiikin juurevan kirvesmiehen, jonka musiikissa on kieltämättä samaa orgaanisuutta ja tilan tunnetta kuin Arpan veisuissa.


Laukon kartanon keikka oli ehkä parasta kuulemaani Arppaa tähän mennessä. Edellisen kerran näin Arpan bändeineen Lempäälän Myllyrannan ilmaistapahtumassa kesäkuun alussa. Ei sekään ollut huono keikka, mutta tämän iltainen esitys oli vielä parempi. Viime keväinen G Livelabin konsertti oli myös rautaa, mutta toissa kesänä koettu Uusi Tampere - festivaalin ensikosketus Arppaan oli itselleni vielä tunnusteleva:  - Mitä tämä yleisö oikein mesoaa? Eihän näistä biiseistä saa mitään otetta! ajattelin vielä tuolloin.

Pitkä keikkaputki on hionut bändistä todella svengaavan ja vähän jopa holtittoman. Etenkin kitaristi Ville-Veikko Airaniemen irtonaiset soolot saivat hymyn karehtimaan huulilla, miten hän osasikin tilutella ja irrotella noin paljon putoamatta pois biisistä. Kaksiosaisen keikan aikana kuultiin suuri osa Arpan tuotannosta, runsaasti biisejä kaikilta kolmelta julkaistulta albumilta, sekä ainakin kaksi uutta biisiä. Oliko se BMV:n ostosta kertova biisi julkaisematon? Jäin miettimään. 

Eka levyn Laavalamppuja (20) kappaleihin olen tutustunut vasta keikoilla, sillä levyorientoituneena miehenä, minun pitää omistaa albumi, jotta pystyn siihen kunnolla keskittymään. Ja tuo levyhän on loppuunmyyty jo ajat sitten. Juhani, Laavalamppuja Helsingin hulina ovat löytäneet jo paikkansa minussa. Juhani on selkeä keikkasuosikki, joka taisi jäädä tällä kertaa kuulematta. Sen sijaan eka levyn lopetuskappale, herkkä Kesä sai arvoisensa esityksen.

Arpan kollektiivinen musiikkimessu jätti mukavan näläntunteen sisimpääni. Odotan kieli pitkällä syksyllä julkaistavaa neljättä albumia, jonka pilottisinkuista ensimmäinen, myös Laukon keikalla kuultu: Kavereita Hilma, on muodostunut kevään ja kesän aikana yhdeksi Arppa-klassikoksi, jos klassikko-sanaa voi käyttää näin nuoren kokoonpanon osalta. Myös toinen uuden levyn biisi em. Kerran Turussa on kasvanut kuuntelussa ja on lyriikaltaan varsin syvällisen hyvä tapaus:

On olemassa päiviä, joina oot mun lähellä
Ja päiviä, jotka sietäis haihtua pois jo mielestä
Ja näkeehän sen katseesta, ettei sielläkään oo helppoa
Ku noin vaan koitat kävellä läpi pienen pienestä neulansilmästä




sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

Eppu Normaali. Laukon kartano. 5.7.2024.

Kaksitoista vuotta sitten Soundin haastattelussa Pantse Syrjä kertoi, että on alkanut kiemurtelemaan asian kanssa, kun häneltä kysyttiin uudesta levystä. Pari vuotta sitten Martti Syrjä samaisen lehden haastattelussa totesi, että Eppu Normaalilta tuskin tulee enää uutta levyä. Ehkä me fanitkin ollaan jo asia hyväksytty, jos levyä tule, niin sillä selvä.

Minulle asia on kai viimein ok, en enää kaipaa uutta levyä. (vaikka olen sitä niin ***vetin pitkään odottanut) On vaikea uskoa, että Eppu Normaali voisi palata vielä vuosien 1978-1993 tasolle. 2000-luvun levyt Sadan vuoden päästäkin (04) ja Syvään päähän (07) olivat kyllä soitannollisesti päteviä tekeleiltä, mutta harvemmin niihin tulee itse palattua, vaikka ns.hittien takaa löytyy kovia albumiraitoja, kuten Juha Torvisen säveltämä sujuva Vahingossa vain, reipas ja vanhasta Who:sta muistuttava Kuumemittari ja mietteliäs Minkäs teit. Periaatteessa Syvään päähän (07) albumi oli askel oikeaan suuntaan, vanha veikeys ja irtonaisuus oli palannut soitantoon ja Martin lyriikkaankin. 

Edellisen kerran näin Eput livenä Tampere Soi – festareilla Hakametsän parkkipaikalla. Tuon keikan piti olla itselleni viimeinen. Sen verran suuri pettymys se oli, etenkin Pantsen päin persettä menneen kitaroinnin takia. Nyt Vesilahden viihtyisässä Laukon Kartanon miljöössä tilanne oli toinen. Oliko kahden vuoden keikkatauko tehnyt tehtävänsä, sillä nyt meille esiintyi varsin virkeä Eppu Normaali. Tällä kertaa soitto toimi hyvin. Pantsen kitara löysi oikeat nuotit ja välillä meinasi yltyä revittelyynkin. Myös Juhan näppäilyt miellyttivät tuttuudessaan korviani. Eikä hän soittanut automaatista käsin, tosin, vaan ihan aidosti livenä.

Eppu Normaalin musiikki herättää itsessäni voimakkaita tunteita. Bändit biisit ja albumit ovat kuin tienviittoja menneisyyteen, eri vuosikymmeniin ja etenkin tuntemiini ihmisiin. Melkein jokaisesta ystävyyssuhteestani löytyy Eppu Normaali-yhteys, kuinka sinä ja tuona vuonna oltiin Eppujen keikalla, kuinka hoilattiin Tahroja Paperilla matkalla Limingan nuorisoseuran talolle vuonna 1990. Eppu-keikkoihin liittyvät muistot ovat yhtä aikaa musertavia ja hoitavia, kuinka toivoisin parhaan ystäväni olevan tänään ja täällä laulamassa kanssani Eppujen ikuisia veisuja. Mutta se ei ole mahdollista, miksi se ei ole mahdollista? Olen ehkä ikääni nähden turhan sentimentaalinen, kuinka tosissaan otan bändin musiikin ja kuinka paljon se minulle merkitsee, yhä edelleen.

Keikka jakautui kahteen noin tunnin mittaiseen settiin. Ilta potkaistiin käyntiin Rupisia riimejä (84) levyn alati riemukkaalla kappaleella: Taivaassa perseet tervataan. Huomasin, että kappale ei nostattanut mitään yhteislaulumyrskyä, eli saattoi olettaa, että kappale on suurimmalle osalle yleisöä hivenen tuntematon. Itselleni se oli ehkä juuri se paras aloitusbiisi, mitä Eppu-keikalta voi vaan toivoa.

Ensimmäiselle puoliajalla bändi ripotteli mukaan miellyttäviä harvinaisuuksia, kuten Aku ja Köyhät Pojat (83) levyn Onnellinen hetki elämässä. Tämä aikanaan television koukuttavaa voimaa kritisoiva kappale sopi mainiosi tähän päivään, jossa keskustelu älylaitteiden käytön rajoittamisesta käy kuumana:

Puhelimen johdon seinästä irti tempaisen
Sen, televisioni johdon juuresta katkaisen
Rikon radioni, ja kelloni vedän
Vessanpöntöstä alas, tämän erän

Ehkä Eppujen pitkän uran suosikkilevyltä: Valkoiselta kuplalta (86) tuli ilahduttavan monta stygeä. En saa mielestä sinua oli raikas poiminta, samoin kuin Kun jatsia kuunneltiin. Tuossa kappaleessa kuuli ja tajusi kuinka hienoa Eppujen soitto voi parhaimmillaan olla. Todella hienosti rakennettu kappale, joka suorastaan imaisi takaisin 80-luvulle. Kaikki oli niin kuin ennenkin, ehkä vähän paremminkin.

Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin harvinaisuuksien ohella varmoja Eppu-hittejä kuten Akun Tehdas, Vuonna 85 ja setin päättävä Historian suurmiehiltä (90) löytyvä; Kun olet poissa. Tässä kohtaa olin siirtynyt jo kauemmas lavalta kaljaa jonottamaan ja kuulin, että Martin laulu tuli napsun tai parin myöhässä. Sama laahaavuutta löytyi myös Imperiumin Vastaiskulta (88) löytyvältä, ehkä parhaimmalta Eppu-veisulta: Näin kulutan aikaa. Enimmäkseen Martin vokalisointi oli hyvällä tolalla ja rokimmissa numeroissa mentiin eikä meinattu. Basisti Sami Ruusukallion tarkka stemmalaulanta piti myös vokaaliosaston hyvin läjässä.

Toinen puolisko keikasta oli varmempaa hittiputkea. Kitara taivas ja tähdet, Afrikka sarvikuonojen maa, Puhtoinen lähiöni, Murheellisten laulujen maa…vai tuliko se jo eka puoliskolla? Pantsen vetämä, vähän väkinäinen, Baarikärpänen, ei ollut tällä kertaa väkinäinen. Pantsen laulu pelasi ja tämä hassun hauska ryyppylaulu tuntui taas pienen hetken relevantilta.

Mitään suuria yllätyksiä settilistasta ei enää löytynyt. Encorena soitettu Sotilaallinen tyhjiö. Tässäkin yllättävän ajankohtaisessa kappaleessa Martti  yllytti yleisön tuhmaan yhteislauluun:

Kas näin tulee huolehdittua,että asiat menee päin vittuaNäin tulee huolehdittua,että asiat menee päin vittua

Viimeisenä kappaleena soi Valkoisen kuplan eeppinen Kaikki häipyy on vain nyt, tuo Martti Syrjän lyyrinen taidonnäyte, joka hiveli katkeransuloisesti melankolista sisintäni kävellessäni ulos Laukon kartanon porteista kesäisessä illassa.

Lapsuuteni kesät sumuun vajonneetPalasiksi muistojeni läjään hajonneetPalapelin kokosin paksuin rukkasinIhmetellen minne kaikki palat hukkasin

Voi olla, että tämän jälkeen bändi soitti vielä biisin jos toisenkin, mutta itse olin jo saanut sen minkä olin tullut Eppu Normaalin keikalta hakemaan, hoitavan nostalgiamatkan nuoruuteni. Kyllä näitä veisuja jaksaa edelleen kuunnella. Keikan jälkeen Eppu-levyt ovat olleet taas tehosoitossa.

Tässä vielä yksi näistä Valkoisen kuplan helmistä ensiesityksessä Hittimittarissa vain 38 vuotta sitten.