Ari Vaahteran neljästä julkaistusta albumista viimeinen, eli Vaarallisia valloituksia (91) sai avata nämä levymessut omalta osaltani. Tämän monien rock-bändien luottobasistin (Kalevala, Bluesounds, Kauko Röyhkä, Poptones) soolouran huipentuma tai poistuma lähti mukaan kahdella eurolla. Kyllä se enempi poistuma oli, sillä pystyin kuuntelemaan levystä vain kaksi ekaa biisiä...tai puol toista. Levy julkaistiin aikoinaan omakustanteena. Nyt ymmärrän miksi. Kiertoon.
Vaahtera oli kuitenkin hyvä silta seuraavaan, musiikillisesti nautittavampaan levylöytöön, joka olikin, yllätys yllätys, Bluesoundsin erittäin terävä ja svengaava Native Sons Of A Far-Away Country (81). Levy jolla Daven ja kumppaneiden lyönti oli parhaassa iskussaan. Toki Black (80) on huikea klassikko, mutta Native Sons toi tämän tiukan trion soundiin lisää sävyjä. Biisimateriaali on myös vahvaa: Wake Up-Jump, Waves, Simple Simplicity, levy suorastaan tihkuu vahvoja kappaleita. Seitsemän euroa tästä hyväkuntoisesta levystä ei ollut todellakaan liikaa. Ennen levyn ostoa sattui melkein sydämeni seisauttava episodi, kun toisen levysedän vieraat sormet laskeutuvat takavasemmalta Bluessoundsin levyn pinnalle. Hyi sentään, levyjen pläräyksessä ei ole syytä etuilla. Onneksi levymyyjä pelasti tilanteen ja nappasi Bluesoundsin minulle sivuun odottamaan.
Iso osa levymessuajasta meni pyöriessä ja hämmästellessä ympäri Tullintorin levypöytiä. Niin kuin aikaisemmillakin viime aikojen messuilla, niin enimmäkseen levyjen hinnoittelu oli karannut käsistä, tai itse elän yhä ikuisessa alelaarikuvitelmassa. Kahden kolmen kympin haarukka rokkiklassikoista on yksinkertaisesti liikaa, kun levyn saa uutena samaan hintaan. Puhumattakaan viidenkympin levyistä tai paljon siitä yli.
Onneksi poikkeuksia oli joukossa ja vihdoin löysin "ei niin tarkasti hinnoitellun" laarin, jossa oli ydinkärkenä houkutteleva kympillä neljä tarjous. Levyt olivat valitettavasti itselleni kovin tuttuja ja tuosta alelaarista en saanut rouhaistua ylös kuin Three Dog Nightin hauskoilla keräilykorteilla varustetun albumin: Seven Separate Fools (72). Houkuttelevasti tehty levynkansi mukavine lisukkeineen taitaa olla levyn musiikillista tasoa korkeampi. Ehkä kuuntelen, ehkä laitan sen vain b-levyjeni joukkioon. Mutta samalla myyjällä pari muuta laaria täynnä rock-klassikoita haarukassa 5-10 euroa, eikä yhtään sen päälle. Leonard Cohen The Future (92) vitosella oli näiden levyjen paras löytö...tai ainakin melkein...vierestä nousi aikalailla originaali, vähän iskuja saanut, mutta hyvin soiva Jimi Hendrixin: Axis: Bold As Love (68) kahdeksalla eurolla. Myös Joni Mitchell aikalailla Mint-kuntoinen Night Ride Home (91) vitosella on The Suuri Löytö. Myös Mitchellin uran ehtoopuolen voimannäyttö. Samaiselta laarilta löydetty J.Karjalaisen & Mustien Lasien: Tunnussävel (83) seiskalla maistui hyvältä.
Kun Joni Mitchellin makuun oli päästy, niin pian vastaan tuli kyseisen artistin kiistaton klassikkolevy, ehkä se kaikkein paras, eli Ladies Of The Canyon (69). Liki virheettömän levyn gatefold-painoksen hintalapussa luki viisi euroa. Ilahduin kovin. Nyt oltiin tutun suomalaisen myyjän levyaarteiden äärellä. Tämä ystävällinen (turkulainen) myyjä on tuttu kasvo levymessuilta kautta vuosien, vuosikymmenten. Joka kerta on lähtenyt jotain kivaa mukaan, niin nytkin. Mitchell sai seurakseen, myöskin vitosen maksaneen, Happy Mondayksen happoisan menestyslevyn Pills 'n' Thrills and Bellyaches (90). Eiku kun Step on it ja Kinky Afro vaan soimaan, tää levy menee kaverille, vaan kenelle?
Loppuaika meni lazerkiekkoja pläräillessä. Niiden osuus levymessuilla on taas hivenen kasvanut. Itseäkin kiinnostaa cd:t taas enemmän. Kahdesta syystä: 1. Niitä saa halvemmalla kuin vinyylejä. 2. Cd on edelleen erittäin hyvä äänenlaadullinen vaihtoehto, vinyylit eivät aina soi niin hyvin, vaikka muovin nimeen alati vannon. Kaksi oivaa cd-levylöytöä teinkin: Allman Brothers Bandin ysärin ehkä paras levy: Where It All Begins (94) ja Joe Strummerin vaikeasti löydettävistä The Mescaleros albumeista toisen: Global a Go-Go:n (01)
Ilahduttavaa oli todeta kuinka paljon innokkaita levynkerääjiä oli tullut pöyhimään levyjä Tullintorille. ++Keski-ikäiset miesoletetut olivat edelleen se suurin kohderyhmä, mutta joukossa oli paljon nuorempia ja lisääntyneessä määrin naisoletettuja, usein omien vanhempien seurassa jatkamassa tätä innoittavaa musiikkiharrastusta.
Kuluvan vuoden helmikuussa
julkaistussa Homesick Hound - musiikkiblogin 15-vuotisjuhlakattauksessa
käsittelin oman heräämisen kannalta tärkeitä alkuhetkiä. Valon näkeminen osui
1980-luvun puolivälin tienoille, ja tuon ajan hengen vaikutus näkyy edelleen
voimakkaana valinnoissa, joita teen musiikinkuluttajana. 1984 sai alkunsa oman
levyhyllyn maaninen paisuminen, ja tekstissä nostin esille muutamia bändejä
sekä julkaisuja tuolta vuodelta, jotka pistävät vielä tänä päivänäkin vibaa
punttiin.
Kaksi artikkeliin mahtunutta, ja kovat
kicksit 11-vuotiaalle pikkujannulle antanutta bändiä on lähtöisin
Birminghamista, tuosta Englannin sisämaassa sijaitsevasta metropolista. Toinen
on yksi heavy metallin jättiläisistä, Judas Priest. Se toinen ja henkilökohtaisella
tasolla päräyttävämpi tapaus on uuden aallon harjalla syntikoiden, suurten
pop-koukkujen ja uraa uurtavan liikkuvan kuvan keskiössä tyylitellyt Duran
Duran. Kimaltelevaa dance-rockia, kontrastina tummemmalla värillä
sävytettyä tunnelmointia ja kokeellisella pensselillä laajakankaalle maalattua
äänimaisemaa. Bändi oli osa laajempaa kasarin alun tienoilla alkaneen
uudenlaisen musiikin liikehdintää, mutta heillä oli (ja on edelleen) muista
erottuva tatsi oman maailmansa luomisessa.
Palataan vielä hetkeksi edelliseen
blogitekstiini ja sukelletaan siitä portista syvemmälle Duran Duranin
maailmaan. Bändin ensimmäinen livelevy (Arena) oli taltioitu Seven
and the Ragged Tiger albumin (1983) jälkeisen, megamenestyksessä
paistatelleen, maailmankiertueen keikoilta. Loistavaa studiotuotosta seurasi
hämmentävän tuhnu konserttitallenne, joka tuntuu uuden vuoden 1984 tienoilla
televisiossa näytetyn mahtikonsertin rinnalla lähinnä kaukaiselta ja
krapulaiselta sukulaiselta.
Arenan lopusta löytyi yksi uusi studioäänitys, edelleen
keikkojen repertuaarissa säännöllisesti vieraileva helmi. ”Wild Boys” oli
saanut pintaansa futuristisen ehostuksen ja nousi vähemmän yllättäen suureksi
hitiksi samalla kun yhtye jakaantui kahteen eri leiriin, joista kumpikin
keskittyi omiin sivuprojekteihinsa.
Duran Duran nähtiin ja kuultiin vielä
vuoden 1984 puolella ainakin jossain muodossa Band Aid
hyväntekeväisyyssinglellä ”Do they know it’s Christmas”. Tarinan jatko on siinä
mielessä hämmentävä, että ainakin 12-vuotiaan musiikkimedian seuraajan
näkökulmasta katsottuna bändin suurin hetki parrasvaloissa sijoittui seuraavaan
vuoteen, jolloin jäsenet eivät juurikaan toimineet heidät kuuluisuuteen nostaneessa
yksikössä. Andy (kitara) ja John Taylorin (basso) muodostama The
Power Station (mukana myös Robert Palmer laulussa ja Tony Thompson
rummuissa) julkaisi oman kuumia rytmejä ja seksiä tihkuneen, kovatasoisen
debyyttinsä alkuvuodesta.
Seuraavana oli vuorossa Duraneiden
kokoontuminen hetkeksi James Bondin ”A View to a Kill” leffan tunnarin
toteuttajana. Aurinkoinen kesäpäivä. Ylen Rockradio. Yksi iso hitti lisää
meriittilistaan. Kaikki oli kohdallaan. Ajoitus, kahden suuren nimen
yhdistäminen saman teeman alle. Ja tietenkin biisi, jonka voi laskea kuuluvan
suurien pop-klassikoiden joukkoon.
Näiden jälkeen DD esiintyi Band Aidin
jatkoksi koko maailmalle Live Aid konsertissa ja saimme vielä
kuultavaksi Simon Le Bonin (laulu), NickRhodesin
(kosketinsoittimet, syntikat) ja RogerTaylorin (rummut)
projektin, Arcadian kokopitkän. So Red the Rose sukelsi
syvemmälle Duran Duranin taiteelliseen päätyyn. Laatu pysyi kaikilla
julkaisuilla korkealla ja jälkikäteen voi vain spekuloida, kuinka kovan
neljännen levyn ”Fab Five” olisi saanut aikaan, jos he olisivat keskittäneet
kaikki panoksensa yhteiseen hyvään. No, olisi lopputulos voinut olla toki yhtä
hyvin myös täyttä tuubaa.
The Power Stationin levyllä Andy
Taylor otti kitarastaan tylymmän, lujempaa iskevän otteen. Kun nousuhumalan
tasolla operoinutta kitarointia vertaa nyt pääbändin aikaansaannoksiin vuodesta
1983 eteenpäin, näkee juonen tulevat käänteet varsin loogisena jatkumona. Jo
Seven and the Ragger Tigerilla on kuultavissa Andyn kitaran siirtyminen
taka-alalle. Seuranneilla singleillä sama linja jatkui. Kun vertailukohdaksi
ottaa TPS:n levyllä kuultavan kuusikielisen kukkoilun, voi äänimaailmasta vetää
omiksi janoikseen kaksi tutkintalinjaa.Joko Andy Taylor oli tympääntynyt hommaan jo klassikoksi luokiteltavan Rion
(1982) jälkeen, tai sitten tuottajat tai muut jäsenet siirsivät miehen kädenjäljen
yhtyeen soundissa taka-alalle. The Power Stationin levyllä ajoittain jopa
yllättävän tylynä päälle puskevasta kitarasta voi joka tapauksessa aistia
selkeän fuck off viestin muulle jengille. Kun akut oli ladattu ja
testosteronitasot saatu rajuun nousuun, oli aika nostaa kytkintä ja näyttää
perävaloja kollegoille, jotka olivat alkaneet tuntumaan ainoastaan painolastilta
kitaralle, joka pyrki nyt väkivaltaisesti ulos ahdistavasta karsinastaan.
Lopputulos, Andy häipyi. Saman
peliliikkeen teki myös Roger, mutta kitaristin poistumisella oli selkeästi
suurempi vaikutus Duran Duraniin soundiin. Rebellious son was gone, ja samoin
kävi sille ainesosalle, joka toi mukanaan rockin särmää kokonaisuuteen. Aika
laittaa asioita oikeaan perspektiiviin, ja nyt eri teille lähdön voisi nähdä
win – win tilanteena. Näin siis ainakin vuosina 1986–87. DD:n seuraava levytys,
Notorious, siirtyi tuottaja NileRodgersin ohjauksessa
funkimpaan suuntaan, ja lopputulos on nyt kuunneltuna onnistunut. Silloin
aikoinaan mielessä kävi ja myös pysyi pettymys.
Taisteluasemiin siirtynyt Andy luotti
Rock N’ Rollin voimaan. Hän päätyi tekemään yhteistyötä SexPistols
kitaristi SteveJonesin kanssa, jolla oli tuossa vaiheessa
uraansa päällä biker rock / hard rockin metal – vaihde. Tämä on kuultavissa IggyPopin Instinct levyltä (1988) äijän omilta sooloalbumeilta ja
tietenkin vuonna 1987 päivänvalon nähneeltä Thunderilta. Hemmetin hieno
levy, jolla Andy ja Steve päästivät stadioneille suunnatun hard rockin ja glam
metallin valloilleen. Suuria koukkuja, hienoja biisejä, isoa rockaamista, ja
valtavasti hittipotentiaalia. Joka ikävä kyllä jäi suurimmaksi osaksi
lunastamatta. Menestys oli keskinkertaista. Samaan aikaan myös Duran Duranin
menestys luisui alamäkeen. Andy siirtyi valokeilasta takavasemman suuntaan, oli
mukana tuottajan ja soittajan ominaisuudessa mm. Rod Stewartin levyillä.
Duran Duran teki laadukkaita levyjä kompastellen ja kuopista nousten.
2000-luvun alussa tapahtui se, mistä
fanit olivat uneksineet kasarilta lähtien. Originaali miehistö kokoontui yhteen
loppuunmyydyille keikoille ja lopulta myös studioon. Lopputuloksena kokopitkä Astronaut,
joka jatkoi täysipainoisesti ja samoilla aineksilla siitä, mihin huuruisen
dekadentilla 1980-luvulla jäätiin. Syntyi myös klassikkotason materiaalia. Itse
nostan korkeimmalle hämmentävällä tavalla sekä bändiltä että suurelta yleisöltä
unohduksiin jääneen albumin päätösraidan. ”Still Breathing” on haikeassa
eeppisyydessään oivallinen muistutus siitä, että levyt kannattaa oikeasti
kuunnella loppuun asti, eikä vain tsekata levottomasti pari ekaa biisiä ja sen
jälkeen skipata loput viimeistään viidennen kohdalla.
Muutenkin, kaikkien näiden
vuosikymmenten aikana DD on ollut ennen kaikkea albumikokonaisuuksia rakentanut
yhtye. Paljon singlehittejä, toki vain. Mutta ainakin itse koen, että vähintään
yhtä kovia helmiä löytyy ns. piilosta. Sieltä, minne videotuotanto ei yllä.
Ei mennyt kauaakaan, kun jokin alkoi
hiertää jälleen kemioissa. Andy pakkasi uudestaan kitaransa ja sanoi muille
moido, toisen kierroksen vasta päästyä kunnolla vauhtiin. Tällä kertaa
maailmalle näyttäytyi bändi, joka säilytti tätä pientä säröä lukuun ottamatta
yhtenäisyytensä. Klubien tanssilattioille suunnatun Red Carpet Massacren
(ensimmäinen Andyn toisen lähdön jälkeen julkaistu albumi) kohdalla suosiossa
tapahtui notkahdus, jonka jälkeen uraa on rakennettu määrätietoisen
nousujohteisesti. Oman polun kutsun voimakkaana kuullut kapinallinen katosi
jonnekin, ehkä studioiden uumeniin.
Pitkän johdannon jälkeen päästään itse
asiaan. Tälle vuosikymmenelle. 2021 julkaistiin Duran Duranin 15. ja samalla
yksi yhtyeen uran parhaista levyistä, Future Past. Mukana mielenkiinnon
herättäviä tekijöitä, kuten superguru Giorgio Moroder ja kitarassa Blurin
Graham Coxon, mutta pääosassa ovat silti Birminghamin ajattomat
futuristit, jotka ovat asian ytimessä suvereenisti. Maailmassa on muutama
yhtye, joista voi sanoa, että toista vastaavaa ei ole eikä myöskään tule
olemaan. Duran Duran on yksi tuon pienen joukon edustajista.
Vuodesta -21 eteenpäin bändin yleisöä
on hemmoteltu toistuvasti. Esiintyminen Buckinhamin Palatsin Platinum Jubilee
of Queen Elizabeth II juhlatapahtumassa oli alkufanfaari. Jatkoa seurasi Rock
and Roll Hall of Fame tilaisuuden muodossa. Kunniagalleriaan pääsyä oli
tarkoitus juhlistaa esiintymällä tilaisuudessa yhdessä Andy Taylorin kanssa
ensimmäistä kertaa sitten Astronaut kiertueen jälkeen. Faneja ei tietenkään
ilahduttanut uutinen siitä, ettei Andy päässyt paikalle pitkälle edenneen
sairautensa takia. Tilaisuuden kulku kuitenkin enteili jotain, mikä
konkretisoituu vielä tämän vuoden lokakuussa.
Simon Le Bon luki tilaisuudessa
kirjeen, jossa Andy avasi tilannettaan koko maailmalle. Rivien välistä saattoi
aistia, että vanhat erimielisyydet tai muut vastaavan kaltaiset asiat oli
unohdettu ja miesten välit ovat niin sanotusti kunnossa. Lämmin fiilis ja
tarina tuntuu ikään kuin kirjoittavan itse itseään siirtymällä tummista
pilvistä auringon puolelle.
Ensimmäinen askel juonen viimeisimmissä
käänteissä. Kädessäni on Andy Taylorin juuri ilmestynyt, järjestyksessään
kolmas (ja toinen omaa materiaalia sisältävä) soololevy. Jos Thunder seurasi
aikoinaan trendejä ja oli glamia / hard rockia, niin nyt liikutaan lähempänä
1970-lukua. Kitara soi edelleen isosti, mutta maalauksessa on aiempaa reilummin
sävyjä ja yksityiskohtia. Akustisuutta, huuliharppua, saksofonia. David
Bowie, Mott the Hoople ja Rolling Stones vilahtavat jossain
taivaanrannan tienoilla. Vastapainona hiukan alternativea siinä merkityksessä,
millaisena tuo musiikin laji tänä päivänä tunnetaan
1980-lukuakaan ei olla unohdettu. Man’s
a Wolf to Man albumin eeppinen nimikkoraita alkaa sanoilla, jotka saavat The
Smithsia diggaavien tahojen kellot soimaan. Last night I dreamt someone
loved me…aah. Ja nyt mukana seikkailee myös sitä meininkiä, mistä kaikki
osalliset tulivat alun perin tunnetuksi. Kyllä, DD puskee esille vahvana ”Reachin’
Out to Youn” kohdalla. Biisinkirjoitus on kovalla tasolla. He’s really getting
it home. Toivottavasti tämä ei jää miehen viimeiseksi julkaisuksi. Mutta jos
jää, niin komea päätös uralle on saatu aikaiseksi.
Jatkoa on luvassa lokakuussa, kun
Duranit julkaisevat seuraavan levynsä. Konsepti on hieman normista poikkeava.
Luvassa on Danse Macabre otsikon alla kulkeva Halloween teemainen
kokonaisuus, joka sisältää uusia kappaleita, uudelleen versioitua vanhempaa
materiaalia ja covereita. Myös kolmas, liikkeissään nopein Taylor on saatu
mukaan antamaan panoksensa taiteelliseen kokonaisuuteen. Kuinka suuressa osassa
ja millä biiseillä, se jää todettavaksi. Ehkä ainakin ”Night Boatin” päivitys
(oletan kappaleen olevan uusi versio debyytiltä löytyvästä öisen laivamatkan
kuvauksesta), mutta voisiko se olla jopa liian ilmeistä. Joka tapauksessa,
ennakkomaistiaiset lupailevat vahvasti herkuttelun jatkumista.
Jossain tuolla välissä tapahtui myös
kauan odotettu keikka Helsingin Kaisaniemessä. Tätä kirjoittaessani mietin
syitä, miksi jätin tapahtuman väliin. Ehkä syynä olivat aikataululliset
ongelmat. Ehkä halusin säilyttää sen maagisen mielikuvan, joka on muovautunut
päähäni näiden vuosikymmenien aikana. Ehkä en uskaltanut ottaa riskiä ja
kadottaa mystistä auraa, joka sai alkunsa yhdestä TV-ohjelmasta 1980-luvun
alussa. Saattaa olla, että olin ainoastaan laiska, enkä jaksanut. Viimeksi
mainittu olisi noloa, mutta sellaista se on joskus. Luulen, että lopulta illan
skippaamiseen vaikuttivat kaikki mainitut tekijät.
Palataan lopuksi alkuun. Siis sinne
kasarin alkuhämäriin. Duran Duran saattaa olla jopa se ensimmäinen
tietämättömyyden unesta herättäjä. Ennen kaikkia niitä muita, joista sauhusin
edellisellä kerralla. Muisti saattaa tehdä omia kiemuroitaan, mutta
jonkinlaisella varmuudella olen nähnyt jossain televisio-ohjelmassa bändin uraa
uurtavia videoita (ainakin Girls on Film, Hungry Like a Wolf, Rio) jo 1982 tai
-83. Siis ennen käänteentekevää levyraatia koulun neljännellä luokalla. Ja
jostain syystä tämä löytö täytyi pitää salassa muilta. Aikuinen ei voi ymmärtää
sitä logiikkaa, jonka mukaan tällaisen asian kanssa pitäisi olla kaapissa. Ehkä
siinä oli jonkinlaista vastakkainasettelua. Tyttöjen musa, poikien boogie. Jotain
noin typerää sen täytyi olla.
Birminghamin parhaat. Black Sabbath, Judas Priest, Duran Duran. Valinta osuu viimeksi mainittuun ja erikseen
orkesterin originaaliin kitaristiin. Siksi monikko. Heidän polkunsa oli aluksi
yhteinen, sittemmin erkaneva ja lopulta he ovat kohdanneet uudestaan teiden
risteytyessä. Kaikella lienee tarkoituksensa. Hienoa musiikkia, kiehtova
tarina, lopulta myös ansaittu arvostus kaikilla tasoilla. One of a kind. Black
Sabbath ja Priest, nekin vievät tilaa levyhyllyssäni. Mutta Duraneiden jutussa
on vaan jotain, joka kolahtaa meikäläiseen kaikkein vahvimmin. New wave, takiaisen
lailla tukkaan tarttuvat biisit, iso nippu klassikkomateriaalia kaikilta
aktiivivuosikymmeniltä, värien kirjo (en ole oikein koskaan jaksanut pelkkää
mustaa), kuvasto bändin ympärillä. Auringonlaskut jossain tropiikin
hiekkarannalla. Siis sellainen aamuöinen vaikeasti määriteltävissä oleva romantiikassa
rypeminen. Unelmoiminen jostain, mitä ei ole olemassakaan. Mausteeksi
dekadenssin aromia. Ja sopiva määrää taiteellisuutta, tai kokeellisuutta.
Hetkiä, joiden kohdalla huomaa pohtivansa, että tämän voi tosiaan tehdä näinkin.
Siinä kombo, joka toimii meikäläiselle.
Duran Duran ei ole kadottanut maagista
taikapölyä, joka laskeutui bändin ylle uran alussa. Yhtyeen ympärillä leijailee
edelleen magiikka, jota ei pysty pukemaan sanoiksi. Mystiikkaa eivät ole
vieneet mennessään miehistönvaihdokset tai comebackit. Sitä ei ole haalistanut
edes sosiaalinen media, joka tuppaa pääsääntöisesti tekemään kaikista
kohteistaan jokapäiväistä, arkista kulutushyödykettä.
Jos haluatte lukea koululaisten
levyraadista ja niistä muista musiikintekijöistä, jotka pistävät sauhuamaan
tällä tavalla, kannattaa hankkia käsiinsä alussa mainitsemani Homesick Houndsin
juhlanumero. Julkaisu on siinä mielessä harvinainen, että se on saatavilla
ainoastaan painettuna, fyysisessä muodossa. Juuri niin kuin me vanhat jäärät
haluamme musiikkilehtien ja -juttujen olevan.