Matti. Maanalainen. Tampere. 23.10.2021

- Mikä ihmeen Matti? - Kaikkihan nyt Matin tuntevat. Heitin huumorilla, kun kaverini hämmästeli  illan artistia. En minä Mattia juurikaan tuntenut, tuota nuorenoloista pitkätukkaa kitaran ja loisteliaan bändinsä kanssa.

Viime vuonna joulun alla, Pirkkalan verkkokaupan pihalla, kuuntelin pitkästä aikaa auton radiosta musiikkiohjelmaa. Koronarajoitukset olivat taas palanneet, ihmiset kulkivat säikkyvin jaloin pitkin kaupan käytäviä. Eetterin valui herkkä ja lyriikaltaan erityisen painokas folk-popbiisi: Viiva ja Kynä. Sen verran olin korva tarkkana, että kuulin artistin olevan nimeltään Matti. Koronahuolet ja pilvet väistyivät hetkeksi taaemmas, sillä suomessa tehdään edelleen vaikuttavaa ja sydämeenkäypää popmusiikkia.

Vajaa vuosi tuosta eteenpäin, mietin kuumeisesti missä päin Tampereella olisi hyvää livemusaa. Syysloma oli päättymässä ja halusin kruunata sen hyvällä livekeikalla. Nythän sellaiset ovat taas mahdollisia. Koronarajoitukset ovat liki kaikkinensa poistuneet ja ihmiset ovat yöelämässä niin kuin ennenkin. Siltä se tuntui, kun istuin alkuiltaa Oluthuoneessa. Tuntui oudolta ja lämmittävän tutulta jutella ihmisten kanssa. Kasvolihakset eivät olletkaan halvaantuneet tässä yli vuoden mittaisessa maskikurimuksessa. Sana löysi toisen sanan, yltyi tarinaksi, kiihdytti niitä hymyillä, nyökkäyksillä ja hörppyillä olutmukista.

Maanalaisessa olin ollut edellisen kerran kaksi vuotta sitten. Tamperelaisen kulttuuriosuuskunnan Trelmun pyörittämä livetoiminta jatkuu näköjään yhtä aktiivisena kuin ennen koronaa. Ravintolan alakerta on ihanteellinen tunnelmallisille rokkikeikoille. 

Sanat karkaa aloitti keikan vakuuttavasti. Minne Lienee Kadonneet, em. Viiva ja Kynä ja herkkä Viaton latoivat vahvaa musiikillista osaamista sisältöä kehiin. Muistan toisen erinomaisen Viaton-nimisen kappaleen Petri Saarelan liki kolmenkymmenen vuoden takaiselta albumilta: Pulu (94). Matin Viaton ei paljoa kalpene Petrin vastaavan rinnalla.

Pitkätukkainen ja habitukseltaan jopa kantrirock-viritteinen Matti bändeineen soitti uuden levyn alusta loppuun. Hyvällä fiiliksellä ja hyvällä soittotaidolla varustettu keikka oli varsin miellyttävää kuunneltavaa, vaikka viimeinen biisi jäi kuulematta tiukan yöbussiaikataulun vuoksi.

Ennen bussiin karkaamista ostin keikkamyyjältä huolellisesti tehdyn debyyttialbumin: Tähän (21). Orgaanisen kuuloinen levy kulkee tasapainoisena alusta loppuun. Verrokkeina voisi pitää vaikka Lassi Valtosta tai vaikkapa Tuure Kilpeläistä. Levyn vaikuttavassa Päätöskappaleessa Eilinen Seuraleikki sähkövirta kulkee väristen selkäpiissäni, tässä on artisti syvällä tekemisessä, tunteiden luomisen maailmassa, jonka emootioissaan herkillä oleva kuulija saa nöyränä vastaanottaa. 

Ja juuri tämä kappale jäi kuulematta livenä bussiaikataulujen vuoksi. Sitten seuraavalla keikalla...toivottavasti sellainen tulee pian? Ja yhtälailla toivottavasti Tähän (21) albumi on vasta ensimmäinen porras Matin artistiuralla. Tätä lisää ja samalla orgaanisella soundilla, pitäkää ne liialliset tuotantovaatimukset kaukana(jos sellaisia pilviä roikkuu artistin taivaalla?). Rohkeaa ja rouheaa omaa ääntä vaan kehiin.  Aloitus on ainakin enemmän kuin lupaava.

Viiva ja Kynä on tainnut olla valmis biisi jo syntyessään. Tämä esitys on viiden vuoden takaa:

https://www.youtube.com/watch?v=Nn-oAVVYr80

Temptations - Sky's The Limit

Onko kukaan kertonut, että Sky's The Limit (71) on yksi parhaista Temptations-yhtyeen levyistä? Jos ei ole, niin minä vahvistan asian: Se on ehkä bändin paras levy. Tämä on hurja väite. Ilmestyihän vain kaksi vuotta aiemmin psykedeelisen soulin klassikko: Cloud Nine (69). Cloud Nineä pidetään yleisesti ottaen bändin parhaana. Minun mielestä se on vasta välivaihe sofiskoituneeksi yltyneellä soulmatkalla. Levy levyltä Tempparit korottivat rimaa ja leipoivat musasta alati herkullisempaa korvakarkkia.

Laadukas sisältö peittoaa naarmut. Näin tässäkin tapauksessa. Viidenkymmenen sentin musaseuralainen Juutinrauman sillan tuolta puolelta, danskepoikien suurimmasta levyliiteristä kulkeutui kuriiripalvelujen avustamana Lempäälän perukoille. - Ei sillä ole arvoa, myy se pois viidelläkymmenellä sentillä! Ja kun näet niitä useita, kymmeniäkin, niin ajattelet, että siinäpä jotain kelvotonta alelaarikamaa. Mutta eipäs olekaan.

Kun levy alkaa herkällä balladilla, on yhtyeen itsetunto kohdillaan. Gonna Keep On Tryin' Till I Win Your Love on soulkielien herkkää näppäilyä ja myös mahtava statement. Kyllä kannattaa yrittää, ainakin nämä pojat availevat helposti kaikki jumissa olevat rakkauden lukot. Temptations perustuu pitkälti Norman Whitfieldin ja Barret Strongin eeppisiin soulteoksiin, joita tämä kultakurkkujen kuoro helposti kuljettaa eteenpäin.

Just My Imaginationin on coveroinut sekä Rollarit, että Aki Sirkesalo (Pelkkää kuvitelmaa). Biisi on yksi kaikkien aikojen soulsuosikkejani. Eipä silti, Rollareiden versio on mainio, Akin myös, mutta alkuperäinen silittää ja kuljettaa vielä hellemmin unelmiin, utupilviin, aah! I'm The Expectation To The Rule on vain yksi "rivibiisi", josta Michael Kiwanuka antaisi oikean kätensä. Helposti.

Smiling Face Sometimes kellottaa kaksitoista ja puoli minuuttia. Mantramaisesti kasvava kappale on täynnä hienoa orkestraatiota ja 70-luvun mustaa mystiikkaa. Tämä on myös omia all time - suosikkejani. Temptations toteutti tätä pitkän biisin kaavaa lähes jokaisella 70-luvun alun levyllä: Papa Was A Rolling Stone, Masterpiece, Run Away, Running Child, kaikki ovat samalla nautinnollisella soul-maratonilla. Myös Curtis Mayfield ja Barry White viljelivät surutta 70-luvulla ylipitkiä disco-kutubiisejä, joista osa toimii ja osa ei.

Kakkospuoli alkaa Man nimisellä vaikuttavalla tsipaleella. Koko siivu pitää sisällään yhtälailla nautinnollista soulkeinuntaa kuin a-siivukin. Levy päättyy pitkään, yhdeksän minuuttisen kappaleeseen Love Can Ne Anything (Can't Nothing Be Love But Love)

Sky's the Limit on viimeinen levytys Temptationsin perustajajäseneltä Eddie Kendricksiltä, joka vastaa muun muassa Just My Imagination hitin laulusuorituksesta. Albumin äänityksen aikana Kendricks lähti yhtyestä soolouralle. Hänen paras ystävänsä Paul Williams seurasi häntä pian ulos ryhmästä lähinnä terveysongelmien vuoksi. Vaikka laulajat vaihtuivat Temppareissa, niin musiikillinen laatu pysyi kovana aina 70-luvun puoleen väliin asti. Tulossa olivat vielä sellaiset kovat lätyt kuin: All Directions (72), Masterpiece(73) ja 1990 (73), joita varmuudella löydät euron kirpparilaareista. Tässä vielä Kendricksin hunajainen lauluveto tuostam eeppisestä Temppari-hitistä:

https://www.youtube.com/watch?v=WZ4Ym9Xiw3w

Little Feat - Let it Roll

Jari Uusikartanon levyarvio Little Featin paluualbumista: Let it Roll (88) Soundissa 10/1988 räjäytti nuoren seitsemäntoistavuotiaan tajuntani. Uusikartano tarjosi helmiä sioille ja oppipojille. Minä olin yksi niistä oppipojista (tai sioista) ja kiinnostuin tuon arvion myötä valtavasti Little Featista. Etenkin kun Uusikartano vyörytti kokonaisen aukeamallisen verran definitiivista Feat-historiikkia kera asiallisin lähdeviittein. Tässäpä toimittaja, joka oli tehnyt valtavan taustatyön ja reväytti tämän musiikillisen mehukkaan bändin olemuksen minunkin vielä neitseellisten rokkisilmien hämmästeltäväksi. Katsokaa, opiskelkaa ja hämmästelkää. Kuka enää kirjoittaa näin pitkiä levyarvioita painettuihin lehtiin...tai edes nettiin. Ja jaksaako ihmiset lukea näin pitkiä historiikkeja? Ehkä New Yorkerista löytyy vielä jotain vastaavaa, näin punnittua ja huolella tutkittua. Ja tässä tuosta arviosta ensimmäinen sivu. Sen toisen sivun saat etsiä itse.

Onko järkeä kirjoittaa mitään tästä jo 33 vuoden takaisesta Little Featin comeback-albumista? Tahtoisin, että on. Otetaan näkökulmaksi se, että miten levy on kestänyt aikaa? Ostin kai levyn aika tuoreeltaan. Uuden jäsenen, Lowell Georgen korvanneen, Graig Fullerin puhtoisempi ja siloisempi ääni ei alkuun miellyttänyt. Hyvät biisit muuttuivat pliisuiksi tuon äänen myötä. Tältä minusta tuntui 30 vuotta sitten. Entäs tänään? Yllättäen pidän Fullerin harmonisesta äänestä...ja kaikki nuo silloin tutuksi tulleet kappaleet kuulostavat edelleen varsin hyviltä.

Albert Järvinen coveroi nimikappaleen vielä samana vuonna ilmestyneelle sooloalbumilleen: Braindamage or Still Alive(88). Yhtälailla kun coveroi Ride On (74) esikoiselleen Little Featin Teenage Nervous Breakdownin. Musaheebot olivat nenä valppaana myös uuden Featin edessä. 

Vuosi tästä eteenpäin Feat konsertoi Suomessa ja kertoi haastattelussa uudesta, tulevasta levystä, jonka nimeksi olisi tulossa: Representing the Mambo. Kyseinen levy ilmestyi seuraavana vuonna ja se oli pitkään uuden Little Feat inkarnaation suosikkialbumi. Polveileva nimikappale, kulkeva Texas Twister, ovela Ingenue ja levyn päättävä popahtava Silver Screen löysivät tiensä monille Best of - kokoelmakaseteilleni. Tänään kuunneltuna Representing The Mambo (90) kuulostaa hivenen väkinäiseltä ja turhan kasarilta. Ei niin hyvältä, mitä muistelin.

Seuraavana vuonna ilmestyi uudelle levy-yhtiölle ihan hyvä Shake Me Up(91). "Ihan hyvä" ei kuulosta hyvältä. Ilmestyessään pidin sitä kahden tai kolmen tähden levynä. Ei oikein lähtenyt...tai en jaksanut siihen kunnolla perehtyä. Tänään levy kuulostaa paremmalta kuin edeltäjänsä. Energia ja mukava soittamisen riemu on läsnä. Aloituskappale Spider's Blues kiemurtelee jännästi, Shake Me Up ravistelee kuin Let it Roll kolme aikaisemmin. Things Happen, Love and Lied to, Clownin'...levyltä löytyy paljon mieleenpainuvia kappaleita, joita aika on kohdellut hyvin.

Little Feat on jatkanut toimintaansa aina näihin päiviin asti, tosin vuosi vuodelta enemmän hiipuen, venyttäen levyjen julkaisuvälejä. Viimeisin Little Feat - albumi Rooster Rag on vuodelta 2012. Myös viikatemies on korjannut rumpali Richie Haywardin vuonna 2010 ja kitaristi Paul Barreren vuonna 2019. Tänä syksynä on tosin  ilmestynyt ihan uusi kappale When All Boat Rise. Bändistä on enää rippeet jäljellä, en tiedä olisiko uusi levykin vielä tulollaan?

Palataan vielä Let it Roll -albumiin. Aloituskappale Hate to lose your lovin' svengaa mainiosti. One Clear Moment jatkaa pätevästi, menevä Cajun Girl lyö vauhtia pesään ja Hangin' on to the Good Times on ehta hituri. Loppulevy menee vähän kasarinsävyttämässä svengissä, mutta irtonaisessa sellaisessa. Aika on kohdellut hyvin tätä 33 vuoden takaista comebackia. Suosittelen tutustumaan vinyylimuodossa, jos kohdalle tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=9IyRNKleyyg