Samuli Putro - Valkoinen Hetero

Mitä tapahtui Valkoiselle heterolle? Se hukkui jonnekin alkutalveen, saiko lienee nuivia arvioita osakseen, porukka piti Putroa menneen talven lumena, mies suli pois vaikka talvi jatkui kesäkuulle asti. Olivatko konetaustat monille liikaa, oli niin helppo sanoa: missä on tavalliset hautajaiset, missä todella kaunis? Isot biisit puuttuivat, tää on tällaista mukavaa ja ennalta-arvattavaa Putroa. Niin, sanoiko joku näin?

Ostin Valkoisen Heteron noin kuukausi sitten vinyylinä. Olin aikaisemmit kuullut levyn nimibiisin ja tarttuvan Matkamuistot kappaleen. Kritiikeissä puhuttiin, että Putron tekstit eivät uusiudu, että hän on jäänyt omalle mukavuusalueelleen. Ehkä jossain määrin näin, toisaalta edelliset albumit: Tavalliset Hautajaiset(12) ja Taitekohdassa(14) pitivät sisällään paljon muutakin kuin keski-ikäisen edelleen sinkkuvaihteella kulkevan miehen globaalia tuskaa. Esimerkiksi biisit: Puolisoni nyt ja Milloin Jätkät Tulee lavensivat hienosti Putron artistikuvaa. Putro ei missään tapauksessa ole yhden teeman vanki, vaan Putron alati terävä kynä värittää hienosti kaikkia ihmiselämän osa-alueita.

Valkoinen Hetero on tarpeellinen teema-albumi tämän ajan, edelleen eksyneestä mieshahmosta. Se on kuin Zen Cafen Vuokralaisen(02) päivitys, mitä tapahtui 15 vuoden aikana? Päähenkilö riutui ja liukui kohti keski-ikää, teki velvollisuutensa, perusti perheen, sai lapset, säilytti suhteet lapsensa äitiin. Valkoinen hetero on tämän ajan miehen pelottava synteesi, hieman valkoiselle vihalle haiskahtava, valtaa ja asemaa itselle mielellään ottava, mutta kuitenkin tavallinen suomalainen mies, tunteva omassa rikkonaisuudessaan.

En ole ainoa joka kärkkäästi tulkitsee Samulin hienoja tekstejä. Voi olla, että meitä tulkitsijoita ja "tietäjiä" on ´riesaksi asti. Tärkeintä lienee se, että artisti liikuttaa musiikillaan jotain sisälläni, esittää kysymyksiä, luo yhteyksiä ja antaa oivalluksia, kyynisyydessään ja alleviivaavuudessaankin luo tarkkaa ja tarpeellista valkoisen heteron ajankuvaa. "Olen valkoinen hetero, mulle naiseksi alatko?"

Myös musiikillisesti Putro on ottanut rohkean ja onnistuneen harppauksen tuntemattomaan. Minimalistiset konetaustat sopivat mielestäni hyvin Putron lausuntatyyliselle laululle.

Kappaleiden aihealue on saanut kritiikkiä, aivan liiaksi tätä Valkoisen Heteron urbaania tuskaa, totuttua Putroa. Osittain varmaan näin, Putron kyllä tunnistaa lyriikoistaan, teksteiltä on sama vanha kyyninen viilto on jäljellä. Onko se huono asia?

Jere Ijäs - Yllytyshullu

Katson Spotifysta Jere Ijäksen Yllytyshullun kuuntelukertoja. Harva biisi ylittää tuhannen rajan, vain aiemmin julkaistut biisit: Yllytyshullu, Siperian Tornado ja Pihatontut. Tämä on väärin, sillä tässä on läpeensä kiinnostava ja monipuolinen levy, se ansaitsisi paljon paljon enemmän kuuntelukertoja.

Levy on julkaistu 4 biisin vinyyli ep:nä, jonka mukana tulee kokonaisen albumin latauskoodi, eli oikeudet 12 kappaleeseen. Levystä ei ole tietääkseni olemassa täyspitkää vinyyli- tai cd-versiota. Erikoinen ratkaisu levy-yhtiöltä, liekö säästö- vaiko markkinointikeino?

Jere Ijäksen edellinen albumi: Jere Ijäs(14) oli perinteisempi singer-songwriter-levy, pitäen sisällään vahvoja biisejä ja vahvaa tunnelmaa. Uusi Yllytyshullu(17) on nimensä mukaisesti musiikillisesti uskaliaampi. Musiikissa on mukana paljon torven törähdyksiä, soulahtavaa meininkiä sekä Jeren persoonallista lauluräppiä. Niin, ei se varmaan räppiä ole, mutta hauska tapa täyttää kappale svengaavalla sanatulvalla. Esimerkkeinä nimikappale: Yllytyshullu tai vaikka hilpeä Liian Paljon Olutta tai suorastaan riehakas Ulrika hänen säärtänsä pitkin ryömi nyckelpiga. Ijäs menee lyriikoissaan jännällä tavalla miltei överiksi, etenkin Ulrikan fraseeraus on liki intuitiivista, ettei täysin tiedä mistä biisissä kerrotaan, mutta kappaleen svengaavassa ytimessä, heittäytyvästä laulussa on jotain todella kiehtovaa.

Osissa lauluissa on jännä toisteinen kiertokulku, esimerkiksi Soutajassa ja erityisen tarttuvassa Wilhelmiina Matkalla laulussa on hieno nykivä svengi. Wilhelmiinan lopussa mukaan hiipii huuliharppu ja loputtomiin toistuva kertosäe löytää merkityksensä ja paikkansa tässä liki meditatiivisessa kyydissä.

Perunatalkoot on juurevan svengaavaa, vähän jiikarjalaismaista kamaa, perunalajikkeiden ja traktorinimikkeiden yksityiskohdat saavat hymynkareen huulille. Pihatontut näyttää olevankin levyn kuunnelluin spotikka-biisi. Sanoituksessa ollaan taas hulvattomilla linjoilla: Remu, Cisse, Albert, Räty, Zelezny ja Kiira Korpi esiintyvät samassa biisissä. Levyn päättävä Kukaan ei pommita sun laiskanlinnaa on hieno rennonletkeä kliimaksi tälle levyllä.

Jokainen kappale tällä levyllä on omanlainen pieni teoksensa, useimmiten huumorilla ja svengillä ryyditetty. Soittopuoli pelaa kautta linjan erinomaisesti, em. torvien läsnäolo antaa levylle miellyttävän soulahtavan ytimen. Levynä Yllytyshullu(17) on todellakin railakkaampi ja rohkeampi kuin edellinen Jere Ijäs(14), joka sekään ei missään tapauksessa huono ollut. Mietin vaan, että missä näkisin Jeren livenä? Äkkiseltään en löytänyt keikkauutisia.

Kesäistä levypuutetta - Lempäälästä Tallinnaan ja takaisin

Se oli laari joka oli kuin tehty minulle. Kertokaa kuka muu keräisi kasarirock-bändien The Silencers ja Smithereens pikkukiekkoja? Ei ilmoittautuneita? The Silencersin hitiksi kelpaavan Bulletproof Heartin(91) takapuoli Sleep Song on syy ja seuraus, miksi näitä pikkuisia kerään, miksi jaksan tonkia, nähdä vaiva laittaa sinkulainen levylautaselle ja vielä puoltakin kääntää. Eipä löydy Sleep Songia mistään muualta, biisi joka vältti cd-ajan deluxe versiot ja spotifyn...ja jopa Youtuben.

Sinne minä taas sukellan, omaan 80-lukuuni, ensimmäisten musiikillisten ihastusteni vuosiin, niihin artisteihin ja bändeihin jotka liikuttivat peruuttamattomalla tavalla nuorta minääni. Nyt tänään ja tässä, puhtaan taantumuksen äärellä. Pääni ei jaksa löytää uutta musiikkia, sitä on niin paljon kaikkialla ja liian helposti saatavilla. Vähän valehtelenkin, kyllähän uuttakin musaa kuuntelen, mutta se musiikkielämyksen turvaisa kohtu on 80-luvulla, en halua sieltä koskaan täysin siirtyä tähän aikaan. Sinä The Silencers ja kaikki muut, jättäkää minut rauhaan, älkää jättäkö minua rauhaan!

Takaisin laarien ääreen, niin missä minä olen? Taidan olla kesälomalla...ja muistan epämääräisen lupauksen, että tällä lomalla jyrkkä ei levykaupoille ja muille levynkeräämisen toimenpiteille. Takana on viikon mittainen Viron reissu, jossa Tallinnan levykaupat häilyivät taustalla. Kävin jopa kahden levykaupan ovelle, mutta epäonnekseni molemmat kaupat olivat kiinni(Ohessa kuva). Harvinaista, ensimmäinen ulkomaan reissuni yli kymmeneen vuoteen etten käynyt yhdessäkään levykaupassa. Ei tällä kertaa siis Tallinnan levykauppojen blogipäivitystä vaan sitten kun lähden sinne asiasta tehden tonkimaan. Nimittäin oleelliset kaupat ovat jo tiedossa.

Seuraavaksi palaamme the Silencersiin ja kasariuneni ääreen. Tottakai piti käydä purkamaan levynostonälkäni Suomeen palatessasi Turun oivaan levymestaan, eli Hassisen kirpputorin Lp-kirppikselle. Wutum! Sielläpä sitä sitten selailtiin selkä kumarassa oivallista kolmen euron hyllyriviä. Perskutas, sieltähän lähti mukaan muun muassa Leonard Cohenia, Miljoonasadetta ja Twight Twilleytä. Alapediltä löytyi sitten 15 kappaletta 50 sentin sinkkua, em. The Silencersia ja Rollareita, Bad Companya sekä Rickie Lee Jonesia. Ei huonoja. rollareiden Tumblig Dicekin soi timanttisesti.

Van Morrison, Van Morrison, Van Morrison, totta vieköön, Isoa Vania originaalikuosissa kolmeen kertaan. Löysin: Astral Weeksin(68), His Band and Street Choirin (70) ja maagisen livetuplan: It's Too Late Stop Now(74), edelleen se on liian myöhäistä, sillä Van the Man jyrää päälleni huikealla musiikillaan. Morrison on ajasta irti oleva artisti, se ei ole samalla tavalla poptähti kuin vaikka David Bowie tai Iggy Pop. Van on muusikko, musiikintekijä, musiikillinen shamaani, jonka ääni valuu paksuna, vahvana ja haltioituneena ympäristöön. Vanin on laulullaan vaikea pilata mitään biisiä, mutta tästä huolimatta Vanin tuotanto kestää muidenkin artistien versiot, sillä biisit itsestään ovat timanttisia. Sen osoittaa esimerkiksi tuoreehko Duets: Re-Working The Catalogue(15) levy, jolla esimerkiksi Michael Buble saa Real real gonen svengaamaan.