Avataan ja perustellaan, Todd Rundgren. Nimi aiheuttanee monissa samoja hylkimisreaktiota kuin vaikka Nils Lofgren tai Dolph Lundgren. Jokin ihme svedu-johdannainen, mikä lie siipeilijä joka saanut aikoinaan levytyssopimuksen ja suoltanut vuosikymmenet pelkkää keskinkertaisuutta. Laiskuuttani tähän väliin puhdas Wikipedia-laina, jolla pääsette hieman kartalle äijästä:
Todd Harry Rundgren (born June 22, 1948) is an American multi-instrumentalist, songwriter and record producer. Hailed in the early stage of his career as a new pop star, supported by the certified gold solo double LP Something/Anything? in 1972,[1] his career has produced a diverse range of recordings, both as a solo artist and as a member of the band Utopia. He has also been prolific as a producer and engineer on the recorded work of other musicians. (Wikipedia)
Rundgren on suolanut 70-luvun alusta alkaen kymmenittäin vaihtelevantasoista, usein hyvin kokeellisiakin levyjä. Näistä wikipedia-viitteessä mainittu Something/Anything(72) tupla-albumia pidetään yleisesti parhaana, mutta seuraava albumi A Wizard/A True Star(73) on mielestäni Toddin uran kliimaksi, häkellyttävän monipuolinen ja kunnianhimoinen luomus, jossa musiikkityylit vaihtuvat lennossa.Rundgren on mielestäni yksi näitä ns. hajanaisuuden ja hajanaisten albumikokonaisuuksien ystäviä. Puhun siis levyistä, jotka eivät ole yhtä tunnelmaa, vaan niissä seikkailnaan tunnelmasta ja tyylilajista toiseen. Tällaiset levythän voivat olla aika ongelmallisia ihmismielelle, että vedetään vähän liian moneen suuntaan. Nykypäivävä esimerkisi Ken Stringfellow ja Beck(ajoittain) luovat tälläisia liian monipuolisia levykokonaisuuksia, jotka eivät saavuta kriitikkojen hyväksyntää, eivätkä kovin suuria myyntilukuja. Omaa (häilyvää) mieltäni tällaiset vähän sirpalemaiset kokonaisuudet miellyttävät ja vievät varsin psykedelisiin musiikillisiin sfääreihin ilman mitään stimulantteja.
Tämän albumin tilasin jokin aika sitten jenkeistä muutamalla dollarilla alkuperäisenä jenkkipainoksena. Kansitaide(kuva yllä) on oma lukunsa, piirrokset varsin villejä ja kulmat muotoilu omituisen epägeometrisesti, joka vain korostaa albumin sirpalemaista kokonaisuutta. Vinyylisoundi pesee tässä tapauksessa ceedeen soundin(niimpä tietenkin). Toddin 70:n luvun alkupään levyjä on aika vaikea nykyisin löytää, tätäkin levyä metsästin tuloksetta paikallisilta levymessuilta, kunnes turvaudun Discogsiin ja jenkkipoijan apuun.
Toisaalta sitä miettii, että kuinka sokeaksi voi tulla omalle fanitukselle? Joskus kun olen todennut tämän levyn hyväksi, niin sitä ensirakkauteni tunnetta en ole lähtenyt kyseenalaistamaan. Levy on hyvä ja sillä sipuli. Mutta onko levy oikeasti vielä relevanttia ja kuunneltavaa kamaa? Niin, minun mielestäni kyllä. Levy on soitettu ja sovitettu rikkaasti, Toddin luontainen(?) taipumus syntetisaattorisoundeihin ei ole vielä tällä levyllä onneksi puhjennut kukkaan, toisin pari vuotta tuoreemmalla Initiation(75) levyllä, jonka toisella poskella on häkellyttävän kuuntelukelvoton instrumentaali, syynä kökkö syntsasoundi. Em. Initiation taitaa olla rockhistorian pisin yksöisalbumi, eli siinä on musiikkia yli 67 minuuttia, joka nykyaikan tarkoittaisi automaattisesti tupla-albumin mittaa.
A Wizard/ A Trué Star esittäytyy minulle yhtenä rikkaimmista ja monipuolisista rock-albumeista. Levyllä on useita upeia sävellyksiä, kuten: Sometimes I Don't Know What to Feel, When the Shit Hits the Fan/Sunset Blvd ja upea päätösbiisi Just One Victory. Näitten ohella levy suorastaan tuhlailee monipuolisia melodioita ja taipuu vähän joka suuntaan. Albumi on hieno kokonaisuus levynkansiaan myöten ja pidän sitä yhtenä aikamme erityislaatuisimmista rock-albumeista, jonka soisin mahdollisimman monen (ajan kanssa) kuulevan.
Ohessa vielä linkki viimevuotiseen keikka-arviooni, jossa Todd ei ollenkaan totellut ennakkokäsityksiäni: http://homesickhounds.blogspot.fi/2013/05/todd-rundgren-tavastia-helsinki-2862013.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti