Rokin onttoa historiaa?

Blogikirjoittamiseni yleisin kimmoke on vaikuttua jostain tietystä biisistä, levystä tai artistista, jonka jälkeen on helppo purkaa fiilikset kirjoittamiseen. Näin ollen yleisote tahtoo helposti olla artistia ja hänen hengentuotteitaan ylistävä. Välillä on hyvä myös puuttua erilaisiin musiikillisiin epäkohtiin ja jopa harhaluuloihin, tuoda esiin ei niin mairittelevia musiikillisia pointseja. Pitkän musadiggari-urani yhdeksi suurimmaksi fiaskoksi on osoittautumassa Marc Bolan ja T.Rex! Siis, mitä vittua?

Oikeasti T.Rexin Electric Warrior(71) on rock-klassikko siinä missä muutkin erinomaiset vuodet 1971 älpykät. Mutta herra Bolan bändeineen on julkaissut käsittämättömän määrän silkkaa huttua, luokattoman huonoja biisejä ja kokonaisia albumeja. Tämä huonous tiivistyy Bolanin määkivässä laulutavassa, jos biisissä ei ole mitään potentiaalia, niin tuo laulu ei ainakaan pysty sitä pelastamaan. Vuoden vaihteessa ostin Anttilan musa-alesta jämerän T.Rex vinyylin nimeltään Boogie On. Levy sisältää liveäänitteitä vuosilta 1971-72. Tässä ja nyt voin ilmoittaa, että tuo levy vaihtaa mielellään omistajaa.

Viime vuonna ostin Tampere-talon pienimuotoisista levymessuista T.Rexin The Sliderin(72) seitsemällä eurolla. Sattuu olemaan vielä originaali britti-painos. Samaisella levykojulla pari ulkomaalaista tyyppiä huokailivat: Oh, Slider! Tajusin tehneeni löydön, levy oli myös pakko ostaa, vaikka T.Rex herättää näitä…ööh…tunteita. Levy oli ensi kuulemalta puhdas pettymys, innotonta ja laimeaa meininkiä. Onneksi levyltä löytyy sentään ikiklassikot Metal Guru, Telegram Sam ja Baby Boomerang.



.Tänään löysin kirpparilta T.Rexin ns. ensimmäisen levyn T.Rex(70) vinyylinä kuudella eurolla, sillä ennen T.Rexiähän Bolan julkaisi useita levyjä Tyrannosaurus Rex – nimikkeen alla. Menin siis taas T.Rex halpaan. Levy kuulostaa pääosin kaamealta vaikka se todennäköisesti on originaali brittipainos ja siltä löytyy muutama päteväkin kappale, kuten Beltane Walk ja One Inch Rock.

T.Rex(70) ja The Slider(72) albumit pysyvät vielä toistaiseksi levyhyllyssäni. Pahimman pettymyksen laannuttua ja palattuani tauon The Slideriin, huomaankin yllättäen tykkääväni levystä. Tavallaan harmin paikka, sillä olisin halunnut osoittaa oikeasti jotain pahasti homehtunutta rokin kaanonissa, että suurin osa rokkiväestä olisi ollut sittenkin väärässä!

The Sliderin hyvällä nosteella alan pian diggailemaan näitä varsin kehnohkoja T.Rex-plattoja. Varsin pelottava ja kukkaron päälle käyvä visio. Oli miten oli, tietyt T.Rex ja Bolan-biisit ovat silkkaa murhaa!

Kadonneet Popklassikot - The Silencers

Sarjassamme erittäin mones kadotettu pop-klassikko. Mietin, että voisin alkaa kirjoittaa erillistä sarjaa 80/90-luvun vaihteen kadonneista pop-albumeista. Näitä kadonneita lättysiä on yksinkertaisesti Paljon. Itse asiassa olen jo toteuttanut tätä päivänvaloon nostamista jossain määrin tässä blogissa, kuten Prefab Spoutin ja Deacon Bluen osalta.

Yksi suuresti kadonneista bändeistä on Skottilainen The Silencers. Vuonna 1986 perustettu ”ylämaafolkpopbändi”, jonka siemenet on kylvetty jo 80-luvun alkuun, jolloin laulaja-lauluntekijä Jimmie O’Neill vaikutti Punk/New Wave-bändissä nimeltä Fingerprinz ja teki biisejä muun muassa Paul Youngille, joista yksi Oh Women löytyy Youngin esikoishittialbumilta No Parlez(83).

The Silencersin eka albumi Letter From St.Paul(87) oli vielä kevyttä tunnustelua pitäen sisällään hitin Painted Moon, joka oli jonkinasteinen kannanotto Falklandin sotaan. Biisi edustaa hyvin myöhemmillä levyillä tutuksi tullutta muhkeaa Silencers-soundia, jotain voimakkaan melodista aikaan paljon ennen Coldplay:ta.



Kakkosalbumin A Blues For Buddhan(88) kohdalla voidaan puhua jo jonkin sortin klassikosta. Biisit ovat pitempiä ja mietteliäämpiä kuin esikoisen ehkä hieman kasarisoundeista kärsineet veisut. Levy on täynnä vahvoja pop/rock-biisejä, kuten Tshernobyl-kannanotto Scottish Rain, menevä The Real McCoy ja pysäyttävä nimibiisi. Poppareiden poliittiset kannanotot ovat harvoin mitään kaiken kattavia manifesteja aiheesta, em. Scottish Rain biisissä luodaan aiheen tunnelma varsin niukan lyriikan turvin, mitään manifestia ei tarvita, pelkkä nimettömän uhkan luominen riittää:
“We dive into a dark doorway, hiding from the clouds of grey”

Rock ja maailmanparannus on useimmiten herkkä ja tuhoon tuomittu yhdistelmä, joka nakertaa valitettavan artistin musiikillista uskottavuutta, esim. Bob Geldof ja Sting. Mutta toisaalta nykymusiikissa kannanotot ovat varsin suoria ja toivottavia esim. rap-musiikin saralla. Niin, onko pop/rock, se perinteinen Beatles/Stones-formaatti tuomittu kuolemaan, se on pelkkää nostalgiaa, menneen kierrätystä samassa vanhassa formaatissa, voiko sillä vaikuttaa mihinkään muuhun kuin perseen liikuttamiseen, onko siinä enää mitään omaa ja aitoa? Ehkä ne samat rokin perusainekset uudelleen keitettyinä, uusien rytmiperseiden holtittomina oivalluksina, uusien keuhkojen läpi huudettuina?

Vuonna 1991 ilmestyi mielestäni bändin uran vahvin tekele Dance To The Holy Man(91), joka on myös ensimmäinen hommaamani The Silencers-albumi, jonka ostin Oulun Musiikki-Kullaksesta vuonna 1992. Levy on osoittautunut vuosien varrella hyvin rakkaaksi ja kuuntelua kestäväksi. Levy alkaa vahvalla ja sähköisellä Robinson Crusoe in New York biisillä, jatkuu ehkä bändin yhdellä suurimmalla hitillä Bulletproof Heart, herkistyy aivan upeassa The Art of Self Deception josta jatkuu sydämellisellä I Want You:lla jne. Levy on silkkaa Skottikaramellia, pakahduttavaa ja nostattavaa. Miksi tällaisia levyjä ei enää tehdä? Mistä löytyisi näin puhdas musiikillinen kaivo? Onko tässä ajassa enää mitään unelmoivaa ylevyyttä, minne ovat kadonneet kaikki vastaavat puhtaasti poppaavat omintakeiset pop-bändit, kuten The Saw Doctors, The Men They Couldn’t Hang, Oyster Band? Onko kyse vain siitä, että nämä kasari/ysäri-bändit olivat lähempänä omaa nuoruuttani kuin tämän ajan Fleet Foxesit, Nationalit ja Vampire Weekendit?



The Silencersin huippukausi kesti vielä kahden albumin verran: Seconds of Pleasure(93) ja So Be It(95). Joista edelliseltä löytyy Radio Mafiassakin taajaan soinut I Can Feel It, kun taas jälkimmäistä levyä en ole nähnyt muualla kuin Tampereen kaupungin kirjaston musiikkiosastolla. Sen sijaan A Blues For Buddha(88) tulee useasti vastaan vinyylinä muutaman euron hintaan. Pitäkää silmät ja korvat auki!