Matti Johannes Koivu - Toisen Maailman Nimi

En tiedä milloin olen kuullut yhtä hienon suomenkielisen pop-kappaleen kuin Matti Johannes Koivun 80 – luvun lapset. Viisi minuuttia kestävä musiikillinen sukupolvi- ja ajankuvaus, 60-luvun virkamiesten naivi utopia ja nousukauden kaunis rakenne nähtynä havainnoijan, eli pienen poikalapsen silmin. Näkeekö vasta seuraava sukupolvi sen mistä aikakaudesta oli oikeasti kyse?

Matti Johannes Koivu on jonkinlainen outo lintu suomalaisten laulaja- lauluntekijöiden joukossa, hienostunut, tunteellinen ja hyvin intensiivinen tarinankertoja. Koivun kaksi ensimmäistä levyä Puuhastellen(06) ja Kovat Piipussa(07) olivat täynnä houkuttelevan tunnevoimaisia biisejä, joiden lyriikat jättivät vielä aika paljon avoimia kysymyksiä.

Uusin levy Toisen maailman nimi(11) on selkeästi Koivun paras suoritus. Vahva ja tarkasti rakennettu kokonaisuus, laaja ja huolellinen musiikillinen maalaus. Soitto ja sovitukset naittuvat jänteväksi kokonaisuudeksi, soitinarsenaalista löytyy Koivun herkän äänen ja kitaran lisäksi monenlaista jousi- ja kielisoitinta, joiden hienostunut lisä maalaa tähän musiikkiteokseen lopullisen värin.

Kappaleet ovat vahvoja, edellä mainitun 80-luvun lapset biisin lisäksi nousevat esiin kiihkeän rehellinen Edessä Vai Takana, mahtipontisen herkkä Peukaloinen ja mainiosti kitaran säröefektin kuljettama nimibiisi Toisen Maailman Nimi sekä kliimaksinomainen Ensimmäinen Sunnuntai.

Parasta kaikessa on Koivun mainio livekarisma, jota on harmittavan vähän päässyt viime aikoina seuraamaan. Kyseessä pieni ja vähän menninkäistä muistuttava pelimanni, joka nappaa yleisön vaivatta otteeseen Seuraavaa Matti Johanneksen Tampereen keikkaa en aio jättää väliin. Tunnustelkaa tätä, natsaisko? Tämän tason levyn ja artistin ei soisi jäädä unholaan!

Radiohead - The King Of Limbs

Melkein huomaamatta Radiohead puski uuden lättysen markkinoille helmikuun loppupuolella. The King Of Limbs(11) nimeä kantava 8 biisin kokonaisuus jäi muutaman kuuntelukerran jälkeen melko lailla unholaan. Huomasin levyn vielä löytyvät mp3-soittimen ”uusimmat-listalta”, pitkän junamatkan siivittämänä annoin levylle vielä yhden tilaisuuden.

Niinhän siinä sitten kävi, että levy luikahti liiveihini jo ensimmäistä biisistä Bloom alkaen. Talven hajamielinen powerplay-kuuntelu oli kylvänyt siemenet, jotka olivat nyt versoneet vähintäänkin uljaiksi oraiksi. On hienoa todeta, kuinka hyvin levyn biisit täydentävät keväistä junamatkaani, soljuvat kanssani pitkin pohjanmaan lakeuksia, pysähtyvät Härmän asemille, ottavat uusia nousukohtia ja jokaisella kappaleellaan täydentävät tätä varsin ehjää albumikokonaisuutta.

Morning Mr.Magpie, Little By Little ja jopa ensin alkuun varsin hälyiseltä kuulostanut Feral, kuinka hienosti ne liittyvät levyn kokonaistunnelmaan. Nyt ei enää lainkaan tunnu siltä, että musiikkilehdet eivät vaan uskalla antaa Radioheadille neljää tähteä huonompia arvioita, koska tämä on vähintäänkin neljän tähden levy.

Viime aikoina on kiitettävästi palattu 90-luvun pöhötysvuosilta takaisin inhimillisiin albumimittoihin, moni albumi saa sanottavansa sanottua 40 minuutin mitassa, kuten tämä Radioheadinkin uutukainen. Levyn julkaisun jälkeen käytiin voimakasta spekulaatiota siitä, että onko The King Of Limbsille tulossa vielä tämän vuoden aikana ”kakkososa”? Nämä huhut kuitattiin bändin toimesta noin viikko sitten: sisaralbumia ei ole tulossa! Sen sijaan vuosittaisen Record Store Day:n yhteydessä Radiohead julkaisi vielä kaksi kelvollista biisiä: Butcher ja Supercollider.

Lopuksi puutun vielä yhteen asiaan, miksi aina Radioheadin yhteydessä tietyn apokalyptisella tavalla riipaisevan biisiformaatin tekeleet saavat varauksettoman ylistyksen sekä kriitikkojen ja fanien keskuudesta. Kyse on hitaista biiseistä, jotka ovat täynnä surullista kuunmaisemaa, mutta ilman mitään merkittävää musiikillista koukkua tai melodiaa. Tällä kertaa esiin nostettu helmi on nimeltään: Codex! Miksi minä en ihan syty? Muistanette Kid A:n(00) How to Disappear Completely tai Hail To The Thiefin(03) You and Whose Army. Sama vika, setä ei syty sitten millään.

Sen sijaan uuden levyn toka vika biisi Give up The Ghost on samaa sarjaa, mutta mielestäni paljon parempi biisi, tässä on surun vivahteet hyvin esillä ja balanssissa. Oma juttunsa on tietenkin se, että mitä kohtaa ihmisessä tällainen äärisurullisen kuuloinen musiikki ravitsee? Nythän on kevät...

http://www.youtube.com/watch?v=cfOa1a8hYP8&feature=player_detailpage

Tapaus Kate Bush

Tällaisella pienellä viattomalla blogikirjoituksella voi vain kertoa ripauksen otsikon henkilöstä. Kyseessä on yksi rokin myyttisimpiä naispuolisia laulaja- lauluntekijöitä, nainen joka karttaa julkisuutta kuin ruttoa, mikä on käynnistänyt vuosien varrella mitä villeimpiä spekulaatioita artistin henkisestä tilasta. Nämä spekulaatiot kuitattiin vuoden 2005 erinomaisen tupla-albumin Aerial(05) ilmestymisen aikoihin, jolloin Kate antoi yhden haastattelun, joka löytyy muun muassa Soundista 12/2005. Kate ei ollut täysin erakoitunut, vaan elänyt normaalia perhe-elämää, saanut muun muassa lapsen.

Ensimmäinen mielikuva Kate Bushin musiikista on jotenkin noitamainen, naisessa on jotain liikaa, jonkinlaista ylitsevuotavaa, lähes hulluuteen yltävää lauluilmaisua. Katen videot ovat jopa pikkaisen karmivia, naisen ilmehdintä ja videoiden visuaalinen maailma on hyvin vahva, ehkä vähän äklö. Nämä ovat tietty mielipidekysymyksiä, mutta uskoisin että Katen villeimmät kirkumiset eivät välttämättä innosta valtavirran musan kuuntelijoita. Esimerkkinä vaikka tämä vuoden 1982 erinomaisen(ja erittäin kokeellisen) Breathing(82) albumin Sat in your lap! Luovuus kukkii aika villisti...



Katen löysi aikoinaan Pink Floydin kitaristi David Gilmour jonka avustuksella Kate teki ensimmäiset kunnolliset demoäänitykset jo vuonna 1975. Noista sessioista löysi tiensä Katen ensimmäiselle albumille The Kick Inside(1978) muun muassa klassikko The Man With The Child In His Eyes. Uransa alkupuolella Kate kävi myös tanssi- ja teatteriopintoja varsinkin miimisen ilmaisun saralla. Tämä selittää varsin ilmeikkäät naamanvääntelyt Katen em. hämmästyttävillä videoilla. Yksityiskohtana myös kerrottakoon, että Kate Bush on tehnyt ainoastaan yhden kiertueen vuonna 1979 kakkosalbumin Lionheart(79) yhteydessä. Kiertue oli itse asiassa ennalta harjoiteltu tanssi-ja teatteriesitys jossa kate lauloi erilaisissa rooleissa, ei omana itsenään.



Toukokuussa ilmestyy taas pitkän tauon jälkeen uusi Kate Bush albumi nimeltään Director’s Cut(11), joka sisältää uusia versioita albumeilta Sensual World(89) ja The Red Shoes(93). Levyn pilottisinglellä Deeper Understanding laulaa kertosäkeessä Katen 13-vuotias poika Bertie. Tässä menee juuri se nerouden ja mauttomuuden raja, miksi pilata hyvä biisi tällaisella hälyisellä uusioversiolla vai onko kyseessä vallan erinomainen uusi versio biisistä?

Työn alla on myös täysin uutta materiaalia, jota varsin vahvana Kate Bush fanina odotan vesikielellä. Edellisestä studiolevystä on sentään ”vain” kuusi vuotta. Tästähän kaikki alkoi: