PIENI PALANEN ELOA

Tänään kun poikkesin ohimennen Tampereen itsenäisyydenkadun "parhaimmassa" Kirppiksessä, silmiini osui vähän klassisen levyn kantta muistuttava vinyyli, katsetta tarkennettuani huomasin kyseessä olevan Electric Light Orchestran(ELO:n) vinyylin ja hintaa oli kokonainen euro. Ei muuta kun levy kainaloon, kassalle ja nopsaa kotiin.

Kyseessä on vuonna 1974 ilmestynyt mainiohko kokoelma "Showdown" Elon alkupään biiseistä, ajalta jolloin Roy Wood oli mukana bändissä, ennen Eloahan Lynne, Wood ja kumppanit julkaisivat the Move yhtyeen mainion joutsenlaulun: Message from the country, aivan hulppea levy, suosittelen lämpimästi. Kokoelman lopettava nimibiisi, vuoden 1973 On the third day-albumilta löytyvä "Showdown" ennakoi ELO:n 70-luvun puolenvälin melodisia kultavuosia, jolloin Jeff Lynnen sävelkynä pääsi täysin valloilleen.

Mikäs tätä on kuunnella perjantai-iltapäivän ratoksi, kun hinta-laadusuhde on näinkin kohdallaan. Levyn kanteen on jäänyt vielä alkuperäinen Emi:n hintalappu 29,80mk.

TAPAUS CARDINOLOGY

Ryan Adams, tuo Country-Americanan melkein menetetty pelastaja julkaisi tänä syksynä Cardinals bändinsä kanssa kymmenennen studioalbumin: Cardinology. Ryanin koko levytetty sooloura on tapahtunut 2000-luvulla, oikeastaan studioalbumeita on 11, sillä Love is Hell julkaistiin alun perin kahtena minialbumina.

Sain tietää, että Cardinology julkaistiin myös vinyylinä bonusmaustein, sillä vinyylin mukana löytyi 7 tuuman sinkku, mp3 latauskoodi ja pieni kirjanen. Tämän innoittamana aioin hankkia itselleni tuon vinyylin. Nettikauppoja selaillessani Cardinologyn hinta oli lähempänä 25e kuin 20e. Päätin hankkia levyn kuitenkin perinteisestä musakaupasta.

Ekaksi kysyin levyä Tamperelaisesta Platasta. Ei ollut vielä valikoimissa, mutta saanevat postin kautta loppuviikoksi. Odotin loppuviikkoon, mutta levy ei tullut. Viikonloppuna kyselin levyä Turkulaisesta levykaupasta paikkakunnalla käydessäni. Saavat levyä kuulemma lähipäivinä, poistuin paikkakunnalta. Seuraavalla viikolla tiedustelin levyä taas Platasta, menee vielä ainakin viikko.

Unohdin levyn hetkeksi ja lähdin käymään p-pohjanmaalla, jossa tein kuitenkin visiitin levykauppa Äx:n Oulussa. Hieman alternatiivimpi kysymys noilla leveyksillä yllätti myyjät iloisesti, ennen kuin kerkesin tarkentaa kyseessä olevan vinyylin. Ei löytynyt, mutta tilaamalla saa parissa viikossa. Sanoin, että en ole paikkakunnalla tuolloin.

Pian palaan Tampereelle ja levy kenties löytyy Platasta. Niin, mikä on jutun pointti? Ainakin se, että yllättävän paljon ajatus- ja muuta energiaa tulee käytettyä yhden levyn empivään metsästämiseen. Oikeastaan omistan jo tuolta levyltä 8 veisua, jotka olen keräillyt blogeista, ja onko levy oikeasti niin hyvä että haluaisin sen? Ryan innostus lienee jo laantumaan päin, paketti on aina samasta puusta. Niin, halu saada jokin on kai jutun pointti, haluan saada tuon hienon vinyylin.

Kesälevy 2008 - Fleet Foxes

Jossain kohtaa kevättalvea kasasin blogibiiseistä kokoelma-ceedeetä, keräilin nipun särmikkäitä ja hitikkäitä uutuusbiisejä. Tätä tehdessäni syntyi ajatus toisesta kokoelmasta, vähän vinommasta ja rohkeammasta, sahalaidasta enkelikuoroon, bluesmurinasta countryhelinään, sellainen rohkea ja heittäytyvä biisinippu joka löytää valonsa ja päämääränsä biisiensä oudosta jännitteestä. Niinpä kokoelma alkoi hahmottumaan päässäni, varmana ehdokkina ollut Grateful Deadin unenomaisen kaunis Stella Blue vaihtui Jerry Garcian soolotuotantoon, Tuomari Nurmion uusi ”blueslevy” tuli kuin tilauksesta, samoin Portisheadin pelottava maalailu löysi paikkansa, puhumattakaan monista muista pienesti vinoista kappalevalinnoista, aina 22 Pistepirkosta uuteen indielöytööni Avett Brothersiin. Jostain tupsahti myös Fleet Foxesin: Sun Giant, kauniin kuulas, pelkästään lauluharmoniaan nojaava kappale. Näin kokoelmani ”Soul Releases vol.2” sai avausbiisinsä.

Pikkuhiljaa, vasta päivien päästä kiinnostuin hakemaan lisää Fleet Foxesin biisejä blogeista. Melko helposti löysin koko Sun Giant – eepeen. Nimibiisi ei ollut ainut herkku, esim. English House ja Mykonos ovat ylväitä biisejä, joista jälkimmäisen nostaisin ehkä bändin parhaaksi teokseksi.
Seuraava liikkeeni oli etsiä bändin kokopitkä. Oman kaupunkini levykauppoihin platta ei ollut vielä ehtinyt, niinpä turvauduin postimyyntiin. Reilun viikon päästä Fleet Foxesin samanniminen debyyttialbumi oli käsissäni, ei muuta kuin kiekko koneeseen ja kansipahvia hiplailemaan.
(Harmini oli kohtuullisen suuri, kun huomasin jälkikäteen että levyä olisi saanut myös vinyylinä)

Levyn kantta koristaa hieno maalaus, Bruegelin ”The Blue Cloak”. Levypussiin on kirjoitettu mukavaa ajatelmaa muistojen pettävyydestä, ihmisen valokuvamuistista, kuinka muistojen varmana pidetty asiatieto onkin tullut jonkin lapsuuden valokuvaan eläytymisen kautta. Yhtälailla paljon hienoja argumentteja musiikin oudosta voimasta, sen yhteydestä elämään, ajoista ja paikoista missä kappaleet ovat vaikuttaneet ensi kerran.

Itse musiikkiin, levyn kesto mukavan lyhyt: 39:22. Ei mitään turhaa, 11 kappaletta, täysin odotuksiani vastaavaa tavaraa. Harmoniaa, aurinkoa, talvea, vuoristoa, hienovaraista säveltapailua, hyviä yksittäisiä biisejä ja oikein saumaton albumikokonaisuus. Olen pyöritellyt levyä useita viikkoja, kyllästymispiste ei ole lähelläkään. Kesälevyn 2008 titteli on lähes itsestään selvä. Hoitavia lauluja, stemmalaulantaa, paljon sellaista pakahtunutta tunnetta jonka taakse katsominen vaatii keskittymistä ja tietoisesti rationaalista näkökykyä. Levyn tunnelma on itsessään niin vahva, että lyriikoihin tarttuminen ei ole tuntunut tarpeelliselta.

Vielä en ole huomannut yhtäkään Fleet Foxesin levyarvostelua Suomalaisessa musiikkimediassa, ehkäpä niitä on jo tähän päivään mennessä tullut. Suosikkibiisejäni levyllä ovat: Tiger mountain peasant song, Blue ridge mountains ja lopetusbiisi Oliver James.

Tutustu tähän levyyn, et tule pettymään!

Ohessa mainitsemani kokoelmani Soul Releases Vol.2 Spotikka-linkki. (Date 10.7.15)

https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/7oStxnZtGIKnxHY59sgRoD
 

LONTOO, SOHO, 27.2.2008

Pieni katsaus Sohon levykauppoihin.

Sen vähäisen informaation mitä löysin netistä Lontoon levykaupoista, mainitsivat Sohon. Okei, suunnistin Sohoon. Kohtuullisen helppo löytää, Lontoon pääkadulta Oxford streetiltä, poikkeaa Berwick street oikeaan lännestä päin tultaessa. Aika pian, ensimmäisten korttelivälien jälkeen alkaa tippumaan pieniä putiikkeja, joukossa levykauppojakin, joita on loppujen lopuksi aika vähän.

Sister Ray, joka on kuulemma äänestetty viime vuonna parhaimmaksi indierock-kaupaksi.
Ok, musavalikoima kattava, rockia löytyy kiitettävän laajalla skaalalla. Siisti kauppa, mutta vinyylejä kovin vähän, esim. HMV-ketjuun verrattuna. Erikoisuutena sekä Sister Rayssä, että HMV:ssä Suomeen verrattuna on se, että jokaiselle bändille ja artistille on nimetty oma lokerikkonsa. Suomessahan bändiltä pitää jonkin verran olla back-kataloogia olemassa, että tuollainen ylennys suodaan.

Katua edetessä sen oikealla puolen Broadwick streetin jälkeen löytyy kaksi divariluontoista kauppaa. Ensimmäinen on nimeltään on Vinyl Junkie, vähemmän perinteitä rokkiplattaa, enemmän tanssipitoista muovia, nelivitosia deejii käyttöön.
Toinen kauppa, Music&Video exchange otti haltuunsa. Mukaan tarttui paljon perusrock- vinyyliä kuuntelutarkoitukseen, ei mitään diggailu spesujuttuja. Löydöistä mainittakoon Graham Parkerin&Rumourin sinkku New York Shuffle vuodelta 1977 50 pencellä ja Godley&Cremen Ismism kaheksankytluvun alusta punnalla.

Parin korttelivälin päästä, Sohon strippiluolien keskeltä löytyy ehkä autenttisin levydivari, halpojen vinyylien myymiseen erikoistunut liike. Lähestulkoon kaikki vinyylit lähtivät kahdella ja puolella punnalla. Levykasoja lojui pitkin poikin erityisen ahtaan ja sokkeloisen kaupan lattioilla.
Tinkiminen ei onnistunut, vuokrakin piti kuulemma maksaa. Mukaan tarttui Paul Carrackin ensimmäisen, aivan liian unohduksiin painuneen bändin Ace:n toinen albumi "time for another" jota en ole koskaan nähnyt Suomen levykaupoissa.

Syksyn satoa

Hieman koontaa viime syksyn mieleen jääneistä levyistä. Kyseessä ei suinkaan ei ole top 5 -lista (näitähän on kuusi) vaan levyjä, joista tulen kuluneen syksyn mitä todennäköisimmin muistamaan.

I’m not there – leffan soundtrack. Kyseinen leffa pyöri Tampereella vain kusisen viikon, joten joudun todennäköisesti odottamaan että raina tulee videovuokraamoihin. Ainakin arvioiden ja trailereiden perusteella Bobby Z on saanut arvoisensa elämäkertaelokuvan, ja se sopii varsin hyvin viime vuosien muun laadukkaan Dylan-matskun joukkoon. Soundtrackiin on paneuduttu useammankin kovan nimen voimin ja levyt sisältävät joitakin mainioita versiointeja, itsestäänselvyyksiä välttäen. Willie Nelsonin ja Calexicon yhteistyö sujuu saumattomasti Señorilla, Street Legalilta tutulla helmellä. Calexico pelaa hyvin yhteen myös Iron and Winen kanssa, kuten pari vuotta sitten ilmestyneen In the Reins –yhteislevyn jälkeen voi odottaakin.

Charlotte Gainsbourg on joka folk-pojun märkä uni, mutta Just Like A Woman on tässä pelkkää latteaa kuiskailua. Näinhän siinä toki käy yleensä kun malli tai näyttelijätsubu laitetaan laulamaan. Mutta Sergen musikaaliselta jälkikasvulta odottaisi parempaa.

Niin, ja All along the Watchtowerin versiointiin ei enää pitäisi antaa lupaa, vaan alkuperäinen sekä Hendrixin versio tulisi kanonisoida.

Radiohead: In Rainbows. No olihan tätä odotettukin. Tai niin pitäisi sanoa. Mutta minä olen kuta kuinkin hylännyt pojat Kid A:n säksätyksen jälkeen. Siksi syksy toikin mukanaan iloisen jälleentapaamisen. Kuten muutkin arviot suuressa yhteisymmärryksessä toteavat, levy vaikuttaa vaivattomasti syntyneeltä, vaikkei kunnianhimottomalta. Säväreitä saa erityisesti Reckonerilta, jossa Thomppa muikean rumpupaukkeen saattelemana ulvoo jäljittelijänsä suohon.

Liekki: Kalliot leikkaa. Tätä todella odottelin kädet hiessä ja suolet jäässä. Suven sinkku Marie vaikutti sellaiselta kikkeliltä että pelkäsin pahinta. Toisaalta myös Rajan piirsin taa –levyn Veljet –single herätti aikoinaan pelkoja Van Halen –tyyppisestä nolauksesta (ajattelen tässä 1984-levyä - vaikka olihan siellä Hot for Teacher ja Panama...), mutta sitä seurasi lopulta bändin paras levy.

Tälläkin levyllä Liekki pysyy Liekkinä, vaikka mukaan on heitetty entistä enemmän progressiivista kikkailua. Myös Jannen ääni on mataloitunut. Liekö syynä herran viime aikoina kasvanut kaikupohja? Liekki on aina ollut kevätmusiikkia, joten luulen että tämä levy lähtee uudelleen tehokuunteluun jahka hiirenkorvia alkaa pukata.

Devendra Banhart: Smokey Rolls Down Thunder Canyon. Deve näytti musalehtien kuvissa intialaiselta gurulta ja herra näyttikin sijoittuvan osaksi ärsyttävää hippifolk-innostusta, jonnekin Joanna Newsomin kaltaisten kummallisuuksien joukkoon.

Siksi yllätyinkin levyn annista ja aluksi ohimennen kuulemastani Seahorsesta. Kappale alkaa vaisusti tunnustellen, etenee sumuiseen jazz-unelmointiin, ja lopulta katoaa aavemaiseen huhuiluun. Freely nousee lähestulkoon van Morrisonin inspiroituneimpien 70-luvun vetojen tasolle. Taianomainen Cristobal, levyn avausraita, lienee lopulta kappaleista vaikuttavin. Herralta voisi odottaa hyviä säveliä Pablo Nerudan runoihin.

Scandinavian Music Group: Missä olet Laila? Ennen levyn julkaisua sain kuulla, että SMG-kin on vihdoin hypännyt alt. country –bandwagoniin. Laskelmoitua, perkele.

Mutta mutta. Vieläkö soitan banjoa -kappale sulatti sydämen oitis. Kyllä, olen helppo tapaus – vähän pedal steeliä, banskua ja haikeaa harmonisointia, niin olen myyty. Enkä edes kuulu Terhi Kokkosen spanielinsilmäiseen ihailijakuntaan.

John McGregor: Maa ei oo pimee. Oi voi. McGregor teki viime talvena vaikutuksen henkevällä esiintymisellään Telakan hämyssä. Mutta jotenkin kappaleiden sanat saavat aina aikaan epämiellyttävän tunteen, joka ei ole kaukana myötähäpeästä. Mutta toisaalta Suomesta on vaikeaa löytää artistia, joka osaa olla herkkyydessään ja henkevyydessään näin vilpittömän naiivi - vailla ivan häivää. Musiikkiinsa mies on lisäksi onnistunut tuomaan parhaat melodiset ainekset englantilaisesta folkista. Maa ei oo pimee on Joki –plättyä huomattavasti valoisampi ja rehevämpi. Jahka synkkä kyynikko minussa aikanaan irrottaa otteensa, saattaa levy antaa itsestään paljonkin. Vuoden suomalaiseksi levyksi en sitä kuitenkaan Soundin lailla nimeäisi.