Neil Young & Crazy Horse - Barn

Loppuvuoden uljain veteraaniesitys rokin rintamalla lienee Niilon ja Hullun Hevosen Barn (21). Olen kuullut monta hyvää vertausta kavereiltani levyn musiikista: "kone joka on tuskallisen hitaasti hirttämässä kiinni, musiikki joka huojuu, meinaa sortua, mutta on perustaltaan vahvaa". Komppaan noita sanomisia. Barn on veteraanien intuitiivinen retki, jossa jokainen tietää paikkansa,  jotka eivät ole enää niin vetreässä kunnossa, mutta tietävät mitä on luoda musiikillinen yhteys toiseen ihmiseen. 

Levyn ehkä suurimman kappaleen Welcome Back videossa vanhat miehet huojuvat ja nostavat käsiään soittimien kielille, juuri sen verran kuin jaksavat, mutta se riittää. Pari vuotta sitten liki kuoleman kielissä käynyt basisti Billy Talbot pysyy hädin tuskin tuolillaan, mutta hoitaa homman komeasti maaliin. Edelliselle Colorado (19) levylle vahvistukseksi otettu Nils Lofgren kutoo Neilin kanssa maukasta kitarapunosta. Lofgrenin muistetaan toki Tonight's The Night (75) levyn aikaisena Crazy Horsen ns. ulkojäsenenä. Nyt ympyrä on sulkeutunut ja Nils on ottanut kai pysyvästi paikkansa bändissä, kun vakikitaristi Frank Poncho Sampedro siityi eläkkeelle parisen vuotta sitten.

Neil on autotunetetulle ajalle kauhistus, jatkuvaa huojuntaa ja keskeneräisyyttä, niin vokaaleissa kuin kitaroissakin. Mutta juuri tuo jopa epävireinen soundi tekee musiikista suurta ja aitoa. Toisaalta nuotissakin pysytään juuri sen verran kun on tarpeen. Itseasiassa tämä keskeneräisyys on tietoista ja tavaramerkinomaista. Neil luottaa enemmän fiilikseen, kuin teknisesti täydelliseen ottoon. Toisaalta levyn päättävä Don't Forget to Love on kaunis ja muodossaan pysyvä balladi. Song of The Seasons kuulosti korviini ensi kuulemalta uskomattoman valjulta ja keskeneräiseltä kappaleelta, mutta nyt se puolustaa paikkaansa levyn avausbiisinä. Kaikki levyn biisit eivät ole kovin mielenpainuvia, esimerkiksi Canerican kuulostaa jotenkin kiusallisen tutulta Neil-biisiltä.

Levy on varsin koherentti kokonaisuus, mutta en sanoisi, että se olisi tämän vuosituhannen paras Neil-levy. Muutaman vuoden takainen The Promisen of Real taustabändin kanssa tehty väkevä Visitor (17) haastaa vahvasti uutukaisen ja on mahdollisesti biisimateriaaliltaan jopa tätä vahvempi. Myös kymmenen vuoden takainen Psychedelic Pill(12) tupla-albumi pesee Barnin. Mutta tämän vuosituhannen Top 3:seen mennään niukin naukin. Tai noh, akustinen Silver & Gold (00) avasi vuosituhannen vahvasti ja myös Prairie Wind (05) on vahva esitys, että kyllähän tätä materiaalin leveyttä riittää.

Pidetään fokus kuitenkin tässä päivässä ja tässä alkavassa vuodessa, joka ei tarjoa mitään riemunsekaisia visioita johtuen tästä maailmanlaajuisesta kulkutautitilanteesta. Neil Young hulluine heppoineen on laittanut live-esiintymiset suosiolla jäihin ja aikoo keikkailla vasta kuin koronatilanne kunnolla helpottaa. Alkavalle vuodella on lupailtu Harvestin (72) 50v. deluxe-painosta, julkaisematonta Toast- nimistä Crazy Horse plattaa vuosituhannen alusta. Ragged Glorysta(90) piti tulla myös laajennettu painos. Myös uuden levyn äänityksetkin on aloitettu, kertoo Neil Uncut-lehden tuoreimmassa numerossa.(Uncut, 2/2022). 

Uutta musaa tarjoillaan veteraanin vanhoista viljalaareista ja tuoreimmista siiloista myös tällekin vuodelle. Mielenkiinnon ylläpitämiseen mahdollisesti vaikuttaa se, että artistilla itsellä on palava tarve julkaista koko ajan jotain. Ainakin oma mielenkiinto pysyy vielä yllä, etenkin kun taso on vielä vähintäänkin hyvää.

Kadonneet keikkakokemukset

Sweaty Ass Bom Bom. Astun kruusaillusta aukosta sisään. Jotenkin vapautuneen oloinen portsari pysäyttää minut hellästi, laittaen käden olkapäälleni. - Hei mä saan koskea! - Niin sä saat, myönnän ja astun sisään. Unohdinko käsidesin? Kyllä. Entä kasvomaski, visiiri, jokin umpinainen sukka pääni ympärille? Ei ole mitään, kaikki unohtui.

Päätän kuitenkin edetä. On hiljaista, on pimeää, mutta kauempana kuuluu teräskielien vaikerrus. Onkohan siellä myös lihaa? Huii, turvaväli saattaa mennä. Syntisten satama, peppuvakoon imaistuneet hikipöksyt, sukupuolettomat joraajat, eläinoletetut taudintartuttajat. Ne kaikki odottaa minua. Miksi olen täällä?

Olen täällä jotta löytäisin vapauden, jotta voisin riisua jarrusukkani ja huutaa vasten kaikkeutta. Olen täällä koska tahtoisin muistaa miltä elämä tuntuu, sen häpeämättömin ja itsekeskeisin muoto, halu mennä toisten ihmisten lähellä, jutella, nauraa, pärskiä, elämöidä, tulla kohdatuksi ja liitetyksi tähän eläinmaailmaan. Minähän olen vielä eläin, vaikka sitä ei saisi sanoa.

Siellä ne odottavat minua, muut eläimet ja Mister Leijonankuningas. Nimenomaan Mister superjamitoksimaskuliinisuusvillitsijä, se pahin ja häpeämättömin. Kuinka se katsookin minua pistävästi silmiin, minua eksynyttä vaiko uskaltanutta. - Meinaako se poika jorata, hohhohoo! Poika, minä olen poika. Pieni poika, kynäpenaalin laitimmainen hb:n kynä, liki käyttämätön, lyijyään säästelevä. 

Ja se mylvintä, kuinka se vie minut mukanaan. Mister superleijonankuningas nostaa ja laskee rytmikeppiään, lihameri ahmaisee minut kitaansa, helposti ylösrullautuvat viskoositopit pullauttelevat esiin aarteitaan, molempiin suuntiin, kaikkiin ilmansuuntiin, suuhun ja suuta pienempiin osastoihin. Vaikka kaikki on vielä ajatuksen tasolla, niin se on villin ajatuksen tasolla, sellaisen joka sekopäisen huuruillan jälkeen eksyy pimeille kujille puremaan eläviä lepakoita. Siinä sitä taas ollaan, velkaa maksamassa, ihmistä saastuttamassa, koko ihmiskuntaa rikkomassa. Mitä minä oikein saisin tehdä?

Tee se mitä voit! Voinko? Mister pieneksi kuihtunut rytmilerpake yrittää vielä villitä, mutta ihmisiä on yhä vähemmän, yhä kauempana toisistaan, metrien, useiden metrien päässä. Syöksyn vielä keskelle väkijoukkoa jossa on vain kylmä lattia. Kuinka makeasti sitä mosauttaa kallon vasten parkettia. En tuu viisaammaksi, en herää ja synny uudestaan, saan melkoisen päänsäryn ja muistan kuinka houkkamainen olin, että kehtasin vielä yrittää sukeltaa siihen mikä on meiltä kielletty. Ikuisiksi ajoiksi. 

Ei. En suostu tähän.