Ikuiset Quo-iltamat

Yksi suurimpia harmituksen kohteita on se, että en ole koskaan nähnyt Status Quota livenä, vaikka tilaisuuksia on ollut lukuisia. Tämä brittiläinen boogierokin ikoni on keikkaillut Tampereellakin useita kertoja 2000-luvun aikana. Nyt se on vähän myöhäistä, sillä bändin toinen pitkäaikainen jäsen Rick Parfitt kuoli toissa vuonna. Tosin bändi on edelleenkin kasassa ja keikkailee perustajajäsenen laulaja-kitaristi Francis Rossin johdolla. Ehkä tilaisuus vielä tulee, edes jämäsellainen?

Aiemminkin olen tällä blogiareenalla hämmästellyt 70-luvun Status Quo tasaisen varmaa boogiealbumeiden suoraa. Bändi julkaisi tuolla vuosikymmenellä vuosittain tasalaatuisia boogiejötkäleitä. Status Quo voisi olla vähän kuin Rolling Stones, mutta jytä rollariuden saavuttamiseen on liian tasalaatuista. Tosin bändi olisi voinut luoda uraa psykedeelisen rokin saralla, mutta nämä kokeilut jäivät ensimmäisiin, 60-luvun lopulla julkaistuihin albumeihin. On siis hyvä, että Status Quo on oma tasalaatuinen itsensä, armottomalla groovella kulkeva rokkikone. Onko?

Tänä joulukuisena lauantai-iltana kuuntelen Quon albumeita läpi ilmestymisjärjestyksessä. Klassikkolevy Hello (73) maistuu aina hyvältä ja inspiroivalta, mutta sitä seurannutta: Quo (74) albumia en ollut kuunnellut nuottiakaan ennen tätä iltaa. Kaboom! Tyhmä minä. Kyseessä on vahva ja melko hevi levy, jossa yllättävän monta toisistaan eroavaa, hyvää biisiä. Aloituskappaleet Backwater ja Just Take Me ovat todella vakuuttavia boogiejyriä. Quo-levyjen hitaammat huiput meinaavat jäädä näiden suoraviivaisempien hittien varjoon. Quo-levyn ehdottomat helmet ovat hidas Lonely Man ja eeppinen päätösboogie Slow Train.

Quo (74) ja melkein kaikki muut Status Quo - vinyylit ovat helposti löydettävissä pikkurahalla. Itse olen maksanut bändin 70-luvun levyistä keskimäärin kaksi euroa kappaleelta. Tällainen vanhankantainen rokki herättää keski-ikäisessä kuulijassaankin totuttua suurempaa lahkeen vipatusta. Vahva suositus ja muistutus yhä edelleen.