Kuka keksi rokkenrollin, kuka tarttui tarttui tuulen reunasta kiinni, maadoitti sähköpurkauksen ja vapautti sen saman tien.
Kuka keksi rokkenrollin, kun flipperipoika pommitti pallojaan ja hassulasinen pianisti pimputti parastaan. Se oli aikaa jolloin Lontoo oli maagisia bussimatkoja pullollaan, kun pienen pojan tarinoista tehtiin oopperaa. Vielä tuolloin rokki pönötti ja pullisteli housuissaan, pelkkä kunnianhimo ei auttanut ketään, mutta kuka tiesi, aika ei ollut vielä koittanut.
Kuka keksi rokkenrollin. Etenkin öljykriisin vuosikymmenellä sähkö vapautui kielisoittimestaan isolla kädellä...ja nenällä. Epävarma maagikko keksi kitarastaan pelottomia ja rytmikkäitä sointuja, kunnianhimopäissään teki levyistä elämää suurempia ja alkoholiongelmastaan vielä suuremman. Tuli isompia ja parempia teema-albumeita, irtosinkkuja ja mahtava krapulalevy vuosikymmenen puolivälissä.
Miten nämä ilmeiset ongelmat, hedonistisen vuosikymmenen kokaiinilaineet synnyttivät helmiä, vapauttivat rytmin ja myöhemmin rumpalin autuaammille rummutusmaille. Kuinka tarttuvaa, houkuttelevaa ja aikaa kestävää tämä Jack Danielsilla kyllästetty rokki onkaan, jonka pelkkä kuuntelu saa promillet veressä nousemaan.
Se oli kuka joka keksi rokkenrollin, tuo röyhkeyttä, ongelmia ja tavanomaisuutta pursuileva kvartetti valjasti sähkön voimakseen ja svengikseen.
Ja tässä minä, avuton kuuntelija, huokailen ja nautin. Kuka keksi rokkenrollin ja miksi se edelleen kuulostaa niin hyvältä.
Ei yksikään alle nelikymppinen. Maailma
on muuttunut, rock ei vaan ole se juttu, vitaalin elämänenergian
kirkkain ydin. Näin pöhöttynyt maailma väittää, kun se ohjaa
musiikin yhteen ja samaan valtaväylään, jossa elektro pauhaa, ääni
autotunetetaan ja artistin ura hiipuu jo kahden biisin jälkeen. Voihan pyhä Alma ja Yök Ed Sheeran. Kuka tarvii Ed Sheerania kun
meillä oli Paul Young 80-luvulla. Yhtälailla hunajassa kieritelty
poppispoika ja paljon paremman näköinen, vieläkin. Everytime
you go away,
Wonderland,
Where ever lay my hat,
kaikki ne hitin möhkäleet. Ja ennen kaikkea Paul Youngin 80-luvun
tuotanto makaa paksuina kasoina levykauppojen ja kirppareiden
alelaatikoissa.
Mutta
miksi Liam pelastaa rokkenrollin? Hän on ainoa iso starba jolla on
vielä hölmöä be bob a lulaa jäljellä, pöhköjä ajatuksia,
itsekehua, miljoonan punnan hedonismia ja tietenkin tosikkomaisen
veljensä pilkkaamista. Liam rokkaa täysillä ja tunteella, kuin iso
lapsi. Noel tekee taidetta, on liian tosissaan...ja se saksien
soittaja. Rock vaatii täyden tunteen, lennonin ja rod stewartin.
Liam on rockunelmensa kokoinen iso rokkivauva.
Mitä
se Liam oikeasti osaa? Hän osaa laulaa rokkia. Muun muassa
poppari/kirjailija Tracey Thorn ottaa kirjassaan Naked At Albert Hall Liamin
esimerkiksi hyvästä ja kadehdittavasta rockilmaisusta. Todisteena tästä on tuore Once kappale, jossa ei ole mitään teennäistä, vaan se on aito tunteella laulettu tunnelmapala. Tämä alla oleva tuore studiolive kertoo kyllä oleellisen, miehen ääni on kunnossa. Voisiko Once olla jopa Liamin paras kappale? Herra itse on ainakin vahvasti sitä mieltä viimeaikaisten lausuntojen perusteella.
Missä olin kun kaikki alkoi?
Kun
Oasis ponnahti julkisuuden olin jo 23v, eli aivan liian vanha
omaksumaan brittipoikien haista vittu – rokkiasenteen. Elin
tuolloin musiikinkuuntelijana, ns. Chris Rea – vaihetta, kuuntelin softia poppia,
jatsia ja bluesia. Kaikki räminä oli pannassa, etenkin Oasiksen
edustama keskinkertainen räminä, josta vaikutteet paistoivat liian
selvästi läpi. Tämä oli niin nähty ja kuultu ajat sitten. Efekti oli samanlainen The Black Crowesin retrorokin kanssa, puhumatta 2000-luvun retroilijoista White Stripesistä ja The Black Keysista. Ei vaan jaksa kertaalleen kierrätettyä kamaa. Mutta mitäpä muuta rokki olisi, kuin pelkkää kierrätystä, lähtien aina rollareista, zeppeliineistä ja muista isoista nimistä, samaa rhytm'n bluesin rytmiluuta siinä heilutetaan.
Kitaristi Noel Gallagher nostettiin varsin nopeasti
ässäbiisintekijäksi, hypetystä kesti Oasiksen kahden eka levyn ajan. Kolmonen Be Here Now(97) lytättiin kautta linjan, vaikka levy ei kuulosta lainkaan hullummalta tänään kuunneltuna. Levyllä on yleisen pöhön lisäksi useita hyvin aikaa kestäneitä kappaleita, lähtien aina pilottisinkusta D'you Know What I Mean, nimibiisin Be Here Now kautta sellaisiin "unohdettuihin" kappaleisiin kuin My Big Mouth tai vaikka sinkun b-puolelta löytyvään rullaavaan Stay Young - tsipaleeseen.
Oma Oasis diggailuni, tai oikeastaan tsekkailuni kesti koko Oasiksen keskenjääneen uran ajan, aina viimeiseen Dig outYour Soul (08) levyyn asti, jota pidin ilmestyessään aika kovana lättynä, mutta nyt kuunneltuna se ei olekaan niin hyvä mitä muistelin.
Liam tahtoo kuitenkin pelastaa rokkenrollin!
Voisiko olla näin? Hyvien perustelujen, kirjallisuusviitteiden ja yleisen kulttuurihistorian kautta ei etene kumpikaan, ei Liam, enkä minä. Rock on tunnetta, mieletöntä fiilistä, hikistä rokkaamista ja itsensä unohtamista, naurettavan dekadenssia elämänasennetta, jota nykynuoriso ei enää tunnista. Tuomas Kyrö kuvaa tätä sukupolvien eroa nasevasti tuoreessa Suomen Kuvalehden kolumnissa: "Me ihailimme musiikkia ja muusikoita, jotka eivät halunneet kasvaa aikuisiksi. Heille vapaus tarkoitti huumeita, urheiluautoja ja aviorikoksia. Nyt he ovat kuolleita tai absolutisteja"
