Niilon Kesämyrsky - Neil Young + Promise of The Real. Hartwall Arena. 3.7.2016.

Ensinnäkin, onko kolmen tunnin maratonkeikat kaiken kaikkiaan vähän liioittelua? Useimmiten näiden pitkien keikkojen takana on rokin legendat, 70-kymppiset artistit, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi tyytyä lyhyempiin ja säädyllisimpiin keikkoihin. Springsteen tekee tätä, Paul McCartney tekee, Leornard Cohen muutama vuosi sitten ja myös tämän illan artisti: Neil Young bändinsä The Promise of The Realin kanssa. Mikä tolkku tässä on? Tarvitseeko soittaa kolmea tuntia ellei ylikin? Tietenkin Neil Youngin tuotanto on niin laaja, että soitettavaa kyllä löytyy. Mutta entä yleisö? Käsi sydämellä, nautitko sinä kolmen tunnin rokkikeikoista, joissa jalat ja hartiat puutuvat, erilaiset luonnolliset fyysiset tarpeet riivaavat? Minä en nauti, jos en pääse liikkumaan, jos en ole varustautunut hyvin, eli olen syönyt huonosti, juonut vähän liikaa, että mietin sopivaa hetkeä livahtaa vessaan ja menettää samalla erinomainen permantopaikka. Miten Neil, Paul, Bruce ja muut luulette, että vahvasti keski-ikäinen yleisönne kestää näitä tolkuttomia keikkajöötejä. Naurettavaa puhetta, tottakai me kestetään, jos artisti kestää ja on tässä ja nyt tekemässä parasta osaamistaan.


Neil teki sitä parhaiten osasi. Oli omien biisiensä läsnäoleva, liki taianomainen tulkki. Keikka alkoi biisillä After The Goldrush, jota seurasi ikihitti Heart Of Gold. Neil oli heti hämmästyttävän läsnä, laulu kulki väkevänä ja huuliharppu vongahteli voimallisesti. Oli suorastaan ainutlaatuista todistaa tämän 70-vuotiaan tervaskannon voimakasta musiikillista kosketusta. Neljäkymmentä, pian viisikymmentä vuotta vanhat kappaleet soivat vahvoina ja tuoreina tässä illassa. Alun viiden biisin akustinen setti päättyi hartaaseen, Neilin polkuharmoonilla säestettyyn kappaleeseen: Mother Earth(Natural Anthem). Tämä oli keikan alkupuolen ylivoimainen kohokohta. Neil lauloi biisin hyvin herkällä otteella ja se oli kuin rukous Äiti maalle.

Maagisen akustisen setin jälkeen lavalle tuli Neilin taustabändi: Promise of The Real. Selkeästi Neiliä nuoremmista muusikoista koostunut taustabändi osoittautui illan aikana varsin päteväksi tapaukseksi, aivan kuin tarkemmaksi ja energisemmäksi versioksi Crazy Horsesta. Neil ajautui illan aikana Promise of The Realin kanssa miltei samanlaisiin kitaramyrskyihin ja jumituksiin kuin Crazy Horsen kanssa. Tosin Crazy Horsen Kaisaniemen keikalla( http://homesickhounds.blogspot.fi/search?q=neil+young) Horsen kitaramyrskyt olivat vielä pitempiä ja eeppisempiä kuin Promise of The Realin kanssa tehdyt särinät ja suhinat. Toisaalta Crazy Horse taustabändinä on ihan oma tapauksensa ja vertailua näiden bändien välillä ei ehkä kannata edes tehdä.


Bändin tullessa lavalle Neil jatkoi vielä kantrivoittoisilla linjoilla. Itseäni ilahduttivat suuresti Harvest Moonin(92) hieman harvinaisemmat kappaleet From Hank to Hendrix ja Unknown Legend. Näitä seurasi monia hyviä kantrahtivia Neil-biisejä, kuten Hold Back the Tears, Human Highway ja todella koskettavasti esitetty: Old Man. Tämän jälkeen sähkö ja sähkökitara alkoi tulla enemmän keskiöön. Harvestin(72) Words - biisi räjähteli hienolla tavalla, On The Beachin(74) Walk On biisistä kuultiin todella tiukka versio, olisiko ollut jopa levyversiota parempi? Alabama maistui ehkä lievästi välipalalta minun korviini, vaikkakin bändin ja ennen kaikkea Neilin intensiteetti ja läsnäolo piti koko keikan ajan. Missään kohtaa se ei päässyt herpaantumaan. Työtä tehtiin koko ajan vahvalla läsnäololla. Ainut kysymysmerkki oli kitaroiden alati kasvava osuus, oliko keikalla kuitenkin vähän(tai huomattavasti) liikaa kitarointia? Down By The Riverillä eeppinen kitarointi tuntui löytävän paikkansa, koska aina palattiin vahvaan kertosäkeeseen jossa rumpalit iskut olivat kuin pistoolinlaukauksia: "down by the river, i shoot my baby". Sen sijaan aika keskinkertaisessa kappaleessa Country Home kitarat surrasivat ehkä tarpeettomankin pitkään.


Olisko keikan voinut editoida kahden tai kahden ja puolen tunnin mittaiseksi? Tavallaan kyllä. tällöin keikan jälkivaikutus olisi voinut olla tehokkaampi. Toisaalta tällainen kolmen tunnin setti vähän harvinaisine biisivalintoineen oli monen fanin märkäuni. Lukeudun itse tähän kastiin, vaikkakin jalat ja hartiat meinasivat puutua useaan otteeseen.

Oli hienoa, että Neil soitti uuden levyn kappaleita vasta keikan lopussa. Melkein kiusallisesti kantaaottavan Monsanto Years(15) albumin ekologinen nimikappale Monsanto Years, herkkä Wolf Woon sekä uudelta Earth(16) livelevyltä löytyvä aiemmin julkaisematon Seed Justice soitettiin juuri ennen encoreita. Monsanto Years kappale päättyi hienoon jazz-henkiseen äänikollaasiin, jossa soittajat Neilin johdolla vapauttivat instumenteistään erilaisia äänteitä, sointuja ja riitasointuja. Tämä äänikollaasi kasvoi liki hurmoksellisiin mittasuhteisiin. Varsinkin hyvältä permantopaikalta nähtynä ja kuultuna tämä loppuylevöitys teki suuren vaikutuksen.


Lopussa vapautetiin vielä kitarat: Love and Only Love ja encoret: Cinnamon Girl sekä When You Dance, I Can Really Love paketoivat tämän keikan surisevaan loppuun. Hampaankoloon jäi vielä My My, Hey Hey ja Rockin'In The Free World. Ehkä ensi kerralla? Jos sellainen vielä tulee. Monien oletusten mukaan tämä saattaa olla Neilin viimeisimpiä, ellei viimeinen Suomen keikka. Tähän nähden Neil tarjoili tällä keikalla hyvin 70-lukulaisen biisikattauksen. Neil oli vielä täysin voimissaan, vaikka ulkoisesti hän ei näyttänyt tippaakaan alle 70-vuotiaalta. Neilin jo viisikymmentä vuotta jatkunut musiikillinen missio on edelleen hienossa myöhempien aikojen kukassaan. Välillä mietin, että onko Neilin pakonomainen särökitarointi ja vellominen sähköisten soitinten myrskyssä jonkinlaista yhteyden etsimistä, voimakasta Äiti maan ääntä, olemista kanavana hirmuisille luontovoimille, jotka sähkökitara ukkosenjohdattimen lailla vapauttaa. Ainakin mielikuvana tämä on kiehtova ajatus.


http://homesickhounds.blogspot.fi/search?q=neil+young

Kadonneet popklassikot - The Icicle Works

80-luku tarjosi oivan liudan persoonallisia popbändejä. Lähinnä Brittein saarilta tuli monta erityisen kiinnostavaa ja innostavaa tulokasta. Osa näistä bändeistä ja artisteista jätti vahvan jäljen pop- ja rockmusiikin historiaan. Esimerkiksi Smiths, The Cure ja New Order ovat ottaneet paikkansa rokin historiasta. Hieman sivummalla syntyi liuta mainioita ja ei niin suureen suosioon nousseita bändejä, kuten tässäkin blogissa mainostamani Prefab Sprout ja Deacon Blue. Yksi Brittein saarten hukatuista bändiherkuista on Icicle Works joka liittyi samaan 80-luvun neo-psykedeliseen uuden aallon bändeihin kuin Echo & The Bunnymen ja Teardrop Explodes

Tänään pieni levydivarin nuuhkaisu ja levykasan pläräys toi eteeni The Icicle Worksin esikoisalbumin: Icicle Works(84). Löytö oli mieluisa ja kolmen euron hinta ei kuormittanut pahasti kukkaroani. Ensimmäinen kosketus bändiin oli tämä kaunis ja vähän unenomainen hittiveisu Love Is a Wonderful Colour juuri edellä mainitulta levyltä, jonka äänitin C-kasetille Rockradiosta 80-luvun puolessa välissä. Pitkään kappale pysyi itselleni kummajaisena, en juurikaan saanut tietoa bändistä aikana jolloin Internet oli vielä hataralla ideatasolla. Myös kotimaiset musiikkilehdet Soundi ja Rumba varsin niukasti noteerasivat tämän oivan bändin.



Icicle Works oli pitkälti yhtä kuin laulaja/biisintekijä Ian McNabb, jolla oli sekä terävä kynä, että varsin vahva ja persoonallinen lauluääni. Esikoisalbumi noteerattiin kautta linjan varsin hyväksi ja lupaavaksi näytöksi tältä Liverpoolilaiselta bändiltä. Kakkosalbumia The Small Price of a Bicycle(85) ei ole koskaan tullut vastaan levykierroksillani, sen sijaan varsin tasavahvat platat If You Want to Defeat Your Enemy, Sing His Song(87) ja Blind(88) ovat löytäneet paikkansa levyhyllystäni. Bändin viimeinen varsinainen studioalbumi, biisimateriaaliltaan erinomainen Permanent Damage(90) löytyy C-kassuna.



Loppua kohden bändin musiikkiin tuli enemmän rokimpia ja soulimpia sävyjä, Ian McNabbin monipuolinen sävellyskynä enteili jo soolouraa. McNabbin ensimmäinen sooloalbumi Truth and Beauty(93) meinasi olla jonkin menestyskin. Joka tapauksessa levy on erinomainen laulaja- lauluntekijä albumi ja ehdottomasti yksi hukatuista popin klassikkoalbumeista.

Tätä albumia seurasi itse Crazy Horsen Ralph Molinan ja Billy Talbotin kanssa levytetty rokimpi Head Like a Rock(94), joka on pitkään ollut hankintalistallani. Tästä eteenpäin soololevyjä on tipahdellut tasaisesti muutaman vuoden välein aina tähän päivään asti. Viimeisin oma hankintani on simppelisti Ian Mc Nabb(01) nimetty albumi jonka ostin Lontoosta muutama vuosi sitten.