Aloitetaan britannian kruununjalokivestä, kuten jokin musiikkimedia Arctic Monkeysta tituleerasi. Bändi julkaisi flow-keikan kynnyksellä hidastempoisen ja vähän vaikean uuden levyn Tranquility Base Hotel & Casino(18). Se vaikeus näkyi ja kuului Monkeysin keikalla. Bändi ei oikein osannut päättää, että rokkaako entiseen tapaan vai heittäytyykö täysillä uuden levyn rauhallisempaan materiaaliin. Lopputuloksena oli liian suuria leikkauksia vanhoista hiteistä uusiin mietteliäisiin numeroihin. Harmi.Flow:n lauantain pääesiintyjä petti. Toisaalta Arctic Monkeys muutenkaan ei ole rokin kartalla mikään merkittävin bändi, aikansa "pikku-Strokes" josta kasvoi vähän yllättäen suuri nimi, mutta ei välttämättä musiikillisen laadun ansiosta. Kierrätyshenkiset levyt muuttuivat levy kerrallaan aikuisempaan suuntaan, viimeisimmät Suck It And See(11) ja AM(13) olivat jo mukavaa aikuisrokkia.
Flown keikka toimi periaatteessa musiikillisesti hyvin, mutta laulaja Alex Turnerin tähtimaneerit, etenkin aurinkolasien pyörittely nenältä kaula-aukkoon ja takaisin tuppasi häiritsemään. Keikka putosi osastoon ihan kiva ja ei oikein kiinnosta, ei bändiä, eikä yleisöä. Kritiikistä huolimatta bändin laatu voisi riittää erinomaiseen live-esitykseen, kun vain se osaisi päättää oman nykyisen musiikillisen linjansa.
Jos Arctic Monkeys petti, niin Shame yllätti. Tai oikeastaan ei yllättänyt, jos vähänkään on lukenut bändistä kirjoitettuja juttuja, jotka ovat olleet pelkästään ylistäviä. Nuori ja energinen brittibändi jonka cv.stä löytyy yksi albumi: Songs of Praise(18).Noin tunnin mittainen keikka oli täyttä tykitystä alusta loppuun. Yhtyeen läpeensä karismaattinen laulaja ei jättänyt yhtäkään hikitippaa tirauttamatta. Heittäytyvä ja rockkukon elkeet pitävä lavaliikehdintä toi mieleen nuoren, mutta estottoman Roger Daltreyn. Olin itse kuunnellut suurella mielihyvällä bändin em. debyyttialbumia, mutta tämä liveshow pisti vielä homman potenssiin kaksitoista.
Keikka oli juuri sellainen minkä olisi toivonut näkevän omassa nuoruudessa vuosikymmeniä sitten. Tuttuutta ja tarttumapintaa oli riittämiin, mutta nuori ja raivokas rokkienergia synnytti kaiken uudelleen. Biiseistä erotin erittäin hyvän version bändin eka sinkusta: One Rizla ja myös kappale Concrete jäi keikalla plus-merkkisesti mieleen. Toisaalta tällaisessa yhtä tunnetta olevassa rokkikeikassa biisien erottaminen toisistaan ei ollut kovin tärkeää. Shame naulasi musiikillisen pointtinsa tehokkaasti yllättävänkin nuorekkaan yleisön otsaan.
