Edu Kettunen - Enemmän kuin lentäjän poika

Sain työkaverilta lainaksi Edu Kettusen elämänkerran. Kirjailija Veli-Pekka Hännisen kirjoittama elämänkerta on sujuvaa ja oivaltavaa luettavaa. Edun elämänvaiheet käydään läpi luontevasti ja Edun läsnäolon tuntien.

Edu Kettusen ura alkoi Broadcast yhtyeessä. Alta parikymppinen miehenalku oli heti alusta alkaen ahkera biisintekijä. Englanniksi levyttäneessä bändissä oli puolisenkymmentä taitavaa muusikonalkua. Broadcast herätti jonkinlaista närää suomalaisessa rockeliitissä. Musalehdet Rumba ja Soundi dissasivat pitkään bändiä, pitäen sitä liian sliipattuna ja kaupallisena.

Kotimaista arvostusta alkoi tulla vasta kansainvälisen arvostuksen myötä. Nimittäin Broadcast voitti vuonna 1983 bändien Euroopan mestaruuskisan: The Battle of the Bands kappaleella Who's Got the Ball. Samanniminen levy breikkasi Suomessa hyvin, mutta maailmanvalloitus jäi. Edun mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että bändi ei ollut vielä valmis panostamaan menestykseen tarpeeksi. Samana vuonna ilmestynyt Who's got the ball (83) on edelleen väkivahva poplevy.

Broadcastin ohella Edu tarjoutui mahdollisuus tehdä sooloalbumi. Esikoisalbumi Edu Kettunen (84) valmistui vaivattomasti, mutta vasta toinen levy Lentäjän Poika (86) breikkasi kunnolla, eikä enempää eikä vähempää kuin tunnetun nimikappaleen myötä, joka löytyy tätä nykyä ala-asteen laulukirjasta, jota Edu pitää uran yhtenä suurimpana saavutuksena. Pitkän tauon jälkeen kaivoin tuon vinyylin taas levylautaselle. Yllätyin kuinka hyvältä levy kuulostaa edelleen. Avauskappale Helsinki ja koskettava Matka Meren Rantaan ovat nimikappaleen ohella muita tuon levyn klassikoita.

Edu Kettusen vähän kaihomielinen ja osin western-henkinen laulukirja sopi hyvin 80-luvun  henkeen, jolloin pinnalla oli paljon hyviä amerikkalaisen juurimusiikin taitajia. Amerikan meininki haisee hyvällä tavalla Edun biiseissä. Elämänkerrassaan Edu kertoo omasta ns. mielikuvituspaikkakunnasta: Välkkylä, johon useat hänen kappaleensa sijoittuvat. Huoltoasemat, ruostuneet Scaniat, Haukkuvat koirat, kerosiinin tuoksu ym. Edun biiseissä on paljon pienen ihmisen kaihomieltä, elämän nurjemman puolen ymmärrystä. 

Taiteellinen huippukohta Edun uralla on lienee albumi: Rodeo (88). Ensimmäinen levy jonka Edu teki aivan yksin ja aivan oman mielensä mukaan. Levyssä on käsinkosketeltavan hieno tunnelma ja omastakin mielestä se on ehkä Edun vahvin levy. Pysyin vielä mukana levyissä: Eräänä Yönä...(89) ja Kultamaan tarinoita (92), mutta sen jälkeen tipahdin artistin uran seuraamisessa. Seuraava albumi Kaupparatsun koira (94) tehtiin pikaisesti ennen kuin Edu, hänen vaimonsa Lissu ja Edun poika lähtivät merille. Kyseinen levy on yllättäen nykyisin keräilyharvinaisuus, käytetystä cd:stä saa discogsissa pulittaa yli neljäkymppiä, eikä levyä löydy Spotifysta. Tuon levyn ennakkorojalteilla Edu kuittasi veneenrakennuskulujaan ennen merille lähtöä. Vene jota Edu oli tehnyt yli seitsemän vuotta lähti satamasta vuoden 1993 syksynä. Tuon ajanjakson kuvaus oli kirjan mielenkiintoisinta antia ja siitä olisi lukenut kirjassa enemmänkin. 

Voi ajatella, että Edun tyyli on tunnistettava ja liiankin sisäänpäin kääntynyt, mikä taas voi olla yksi syy siihen, että laajempaa suosiota ei ole tullut tai Edu ei ole itse sitä halunnut. Tämä ei vie pois sitä tosiasiaa, että Edun musa on rikasta, moniulotteista, hyvin soitettua, mietittyä ja tulkittua. Edu on todellinen pelimanni, monen instrumentin taitaja. 

Luettuani tämän elämänkerran olen kuunnellut liki taukoamatta kaikkea kolmea omistamaani Edu Kettusen albumia ja metsästänyt niitä loppuja, yli kymmentä. Voin kertoa, että Edun levyt fyysisinä äänitteinä ovat todella todella vaikeasti löydettävissä. Kiertäessäni liki kaikki Tampereen potentiaaliset kirpparit ja levykaupat, niin löysin vain yhden Edun cd:n, uusimman: Kaivo Aavikolla (19). Myös levykauppiaiden kommentit olivat mielenkiintoisia: - Muutama vuosi niitä levyjä ei halunnut kukaan, kaikki meni roskiin. Tai: - Kaikki muistaa yhden biisin, mutta ei sitä toista.

Aika ylimalkaisia kommentteja, murr! Kertoo myös siitä, että Edu on päässyt monilta unohtumaan. Aivan suotta, koska Edun musiikki on yhä täyttä timanttia, omaperäistä, juurevaa, vähän pateettista, mutta aina erityisen lohdullista. Tästäkin kirjoituksesta tuli enemmän musabloggausfiilistely kuin kirja-arvio. Mutta eipä se mitään, pääasia, että löysin Edun musan pitkän tauon jälkeen. 

https://www.youtube.com/watch?v=Fd6yfrnC2v4

Broadcast - Härmän jenkkipallo

Olen viime aikoina hämmästellyt kuinka laadukkaita rokkiplattoja täkäläinen Broadcast teki muinaisella 80-luvulla ja vielä yhden 90-luvullakin. Who's Got The Ball(83) levy ja nimikappale singautti bändin mukavaan hypesumuun, josta ei tainnut koskaan poikia mitään isompaa sukseeta vaikka nimikappale voitti amatööribändien Battle of Bands - laulukilpailun. Levyn slovari You Broke My Heart vetää täysillä vertoja tuon ajan kansainvälisen tason hitureille, haastaa niin Carsin Driven kuin vaikka Aerosmithin Angelin. Upea hituri edelleenkin, täynnä teinituskaa ja kaunispoika Kim Lömhölmin uljasta laulantaa. Toimii yhä.

Oliko pallolevyllä muita hyviä stygejä? Nyt kun kuuntelen tätä euron laarien vinyylihelmeä, niin voin todeta sen sisältävän tasalöaatuisen hyvän biisikimaran. Kakkosbiisi Rainy Night rullaa vauhdikkaasti, Rope on ärhäkkä rokki, On the Avenue on laadukas kakkosposken avaus, eikä levyn taso juurikaan heikkene loppua kohden. Ostakaa ihmiset tämä levy kun kirppareilla käytte. Näitä saa melkein ilmatteeksi.



Ennen Who's Got The Ballia bändi julkaisi kaksi vähemmälle huomiolle jäänyttä levyä: Broadcast(81) ja Heartbeat Paradise(82). Who's Got The Ballin jälkeen tuli äkisti Soon(84), jota kai muutenkin pidetään aika hätäisesti kyhättynä tekeleenä. Vuonna 1987, juuri ennen bändin telakoitumista, ilmestyi juureva ja vahva: Step on It(87). Tässä kohtaa uraa bändin jäsenet olivat jakaneet osaamistaan jo omien soolotöiden kanssa kuin muiden artistien levyillä. Etenkin Edu Kettusen sooloura lähti lentoon. Musiikillinen itsetunto oli kova ja Step On It(87) on vakuuttava näyttö siitä.

Yhdeksän vuoden jälkeen edellisestä ilmestyi bändin kuudes ja viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto: Handcrafted(96). Tätäkin levyä metsästin kohtuullisen kauan kun en sitä tullut 90-luvulla ostaneeksi. Vihdoin kun sen löysin parilla eurolla kirpparilta yllätyin kuinka kovatasoinen levy onkaan kyseessä. Edellisestä Step on It(87) levystä on otettu vielä askelia eteenpäin. Biisit ovat kestäviä, hyvin soitettuja ja levy paranee kuunnellessaan. Levyä kuunnellessa ihmettelee, että miksi se ei ole breikannut kansainvälisesti? 80-luvun suomibändeistä muun muassa Havana Black, Grincos Locos, Night of Iguana ja Smack saivat levytyssopimuksen(tai melkein) ulkomailta, mutta tarjottiinko Broadcastille edes mahdollisuutta? Rahkeita olisi ollut. Tosin bändin basisti Masa Maijanen ja rumpali Miri Miettinen olivat myöhemmin osa Grincos Locosia.

Tässä ajassa Broadcast on hyvin epämuodikasta musaa, tällaisella leveällä jenkkityylillä harva bändi enää lyö itseään läpi. Olen miettinyt em. Handcraftedia(96) levynä jollaisen Eaglesin tyypit olisivat halunneet tehdä 90-luvulla, jos vain olisivat osanneet. Ehkä tässä haisee vähän Härmän meininki, mutta kyseessä on kuitenkin varsin muotovaliota pop/rockia.