Hiss Golden Messenger - Terms of Surrender

Hiss Golden Messenger on julkaissut 2000-luvun aikana yli kymmenen folkrock-pohjaista levyä, joista kolme uusinta on minulle tuttuja. Heart Like a Levee (16) oli ensimmäinen kolahdus, jota lähes yhtä pätevä Hallelujah Anyhow (17) täydensi. Noihin aikoihin bändi oli kaikin tavoin näkyvästi esillä kansainvälisessä rockmediassa, mutta Suomessa ei niinkään, muistan ainoastaan Jussi Niemen ylistävän Soundi-lehden levyarvion Heart Like a Levee (16) albumista, joka oli tietty lopullinen sytyke itselleni levyn vinyyliversion hommaamiseen. Kiitos Jussi, en katunut ostostani.

Laulaja/lauluntekijä M.C.Taylorin vereslihainen tyyli on tunnistettava. Tuntuu, että ollaan aina suuren sydänsurun äärellä. Biisit ja tunnelmat vetävät mukaansa. Siitä on etua että erottuu, tässä melko runsaassa indiefolk-genren levyissä. Terms of Surrenderille (19) antautumista välttelin pitkään. Musta kansi, jossa on epämääräinen sykerö kannessa ei ole se kaikista houkuttelevin ja jostain minulle oli jäänyt mielikuva, että levy on myös musiikiltaan tummasävyinen ja vaikeasti aukeava. Onneksi uumoiluni osoittautuivat vääriksi.

I need a Teacher on kulkeva ja mieleenpainuva avauskappale. Siitä on tullut myös viimeaikojen powerplay-biisini. My Wing on tutunkuuloista ja nosteista Hiss Golden Messengeriä. Old Enough To Wonder Why on hidastempoinen kappale, jonka lopussa vaikertaa huuliharppu. Kauttaaltaan levy on soitettu hyvin herkällä tatsilla ja musiikista on erotettavissa monenlaisia soinnillisia rikkauksia, jotka hivelevät korvaa, vaikka näinä päivinä syvällisempi levyihin tutustuminen on harvinaista. Ajan priorisoinnissa on paljon tekemistä. Albumin kuuntelu kotisohvalla istuen levyn lyriikat kädessä on aikaa pois muulta tekemiseltä ja myös muilta viihdemuodoilta. Minulla ei ole juurikaan aikaa katsoa tv-sarjoja tai elokuvia, koska kuuntelen musaa niin paljon. Haluaisin katsoa enemmän elokuvia, mutta musaplättyset ja muut musan kanssa touhuamiset ajavat aina eteen.

Cat's Eye Blue tiivistää hyvin Taylorin tunteisiin käyvän ilmaisutyylin. Ollaan taas vereslihalla, lauletaan pienestä linnusta ja jostain beibestä. Kertsi nostattaa ja kuulija on ihan varma, että artisti vaikertaa tässä rakkaansa perään.

Koko levy hehkuu erityistä voimaansa. Onneksi tartuin albumiin vielä, sillä sen julkaisusta on kulunut jo kaksi vuotta. Niin se aika kiitää. Uusi levvykin siintää jo horisontissa, kesällä julkaistava: Quietly Blowing It (21).  Loppuun kysymys: kenellä muulla on Terms of Surrender-niminen albumi? Tiedätkö ilman googlettamatta?

https://www.youtube.com/watch?v=nDGYV82lAFI

Syvällä nuuhkeella syksyä kohden

Korvakuulolla, jo vanhenevalla karvakorvallani erotan ja noteeraan sulosävelistä parhaimmat. Karhea kurkku, monipuolinen kitara, sopiva kosketinlurittelu, eeppinen kohta, poljento kohti aavaa preeriaa, tassuttelu, kenties laukka sieluni autiomaahan, näkymättömiin, ehtymättömiin, loputtomalta tuntuvaan ulvaisu taivaanrantani sinerrykseen, koskettavaan musiikillisiin tilaan. Sinne minä saanhan taas mennä.

Tilannehan on sellainen, että tuleva syyskausi tarjoaa erityisen runsaan musiikkisadon. Pitkän linjan, jopa geriatrisen tason artistit pudottelevan viimeisiään, kuten Neil Young, David Crosby, Van Morrison, Paul McCartney, Robert Plant ja unohduttu folk-suuruus: Michael Chapman. ym.ym. Kypsän keski-iän hyvin kypsynyttä pullaa tulevat tänä syksynä tarjoamaan ainakin: U2, Billy Bragg, OMD, Waterboys ym. ym. Keski-ikää kolkuttelevan hipster-sukupolven varmat suosikit. National, Killers, Queens of a Stone Age, Foo Fighters ja Beck tyrkkäävät myös uuden lättynsä meidän ihmeteltäväksi.

Pitkästä aikaa tunnen vahvaa musiikillista innostusta tulevia julkaisuja kohtaan. Linja on vanhaa  ja retroa, uudelleen keitettyä ja synnytettyä vähän eri nimekkeellä ja eri paketissa. Tuttuus hivelee, eheyttää, saa tuntemaan olon kotoisaksi. Surullista, niin surullista, onko tällä musadiggailulla enää mitään tekemistä rokin aidon levottoman ytimen kanssa? Riittääkö pelkkä WW Farkku Golf -musiikki, perheellisen ja keski-ikäisen jantterin lievästi elitistinen musiikillinen itsehyväily.

Mielestäni syksyn kiinnostavimmat platat ovat seuraavat:

The War On Drugs: Deeper Understanding
- Onko tämä bändi jo liian suosittu ja liikaa samaa tyyliä toistava? Ok, Slave Ambient oli tykkiä tavaraa, Lost in Dream vielä parempi, entäs tämä? Eka kuuntelun perusteella, nyt on otettu taas yksi askel eteenpäin.
Hiss Golden Messenger: Hallelujah Anyhow
- Mielestäni tämän hetken laadukkain kevyesti kantraava jenkkiartisti. Tuotteliaalla päällä, vajaa vuosi sitten ilmestyi erinomainen Heart Like a Levee.
Michael Chapman, Ehud Banai: EB=MC2
- Kulttiartisti Chapman on lyöttäytynyt yhteen yhden Israelin suosituimman artistin kanssa, tuloksena makoisa fuusio, jossa Chapmanin hieno kitara on kuitenkin pääosassa.
Neil Young: Hitchhiker
- Neil Youngin kadonnut kokaiinialbumi vuodelta 1976, jonka teon aikana Neil on tunnustanut olleensa enimmäkseen aikamoisessa pöllyssä. Spotikasta jo löytyvä nimikappale kuulostaa kyllä hyvältä.
Van Morrison: Roll With The Punches
- Myös Van Morrison on ollut aika tuotteliaalla tuulella, sillä edellisestä Keep Me Singing platasta on vain vuosi. Maistiainen Transformation kuulostaa tulevalta Van-klassikolta. Tällä levyllä on originaaleja ja covereita sekaisin.
Iron & Wine: Beast Epic
- Aina laadukas jenkkiartisti Iron & Wine pukkaa ulos (vasta) kuudennen kokopitkän, tosin ep-levyjäkin on julkaistu albumien lisäksi kohtuullisesti. Myös Suomen keikka olisi tammikuussa tiedossa.
Killers: Wonderful Wonderful
- Killers ei ole tainnut huonoa levyä vielä tehdäkään. Killersin mormonien taso tuskin vieläkään notkahtaa.
Beck: Colors
- Tämä levy piti tulla aika nopeaan Morning Phasen(14) jälkeen, mutta synnytysprosessi ei ollutkaan helppo. Ensimmäinen maistiainen Dreams tuli jo kesällä 2015. Odottavan aika on ollut pitkä, mutta lokakuussa platta löytyy kaupoista.
Robert Plant: Carry Fire
- Kolme vuotta edellisesta ja Plantin Roope on taas vauhdissa. Kahden vuoden takaisin Pori Jazz-keikan missaaminen hieman harmittaa ja vielä enemmän harmittaa se Tampereen Pakkahuoneen 2005 vuoden keikan missaus. Tuleeko vielä kolmas tilaisuus?
U2: Songs of Experience
- U2:n edellinen levy Songs of Innocence aiheutti paljon mielipahaa kun se diilattiin Applen koneisiin käyttäjiltä kysymättä. Laadultaan levy oli myös puhki viilattu, valitettavasti. Vielä yhden kerran haluan uskoa U2:seen. Näyttäkää minulle poijjat miten korvakarvani heilahtaa ja sisälläni se suuri tunne aloittaa täyttymisen.