Laitimmainen komento

Syksy 1985. Vince Neil oli suunnannut katseensa lukijoihin Suosikki-lehden kannessa. Mötley Crüe kokonaisuudessaan oli sen kertaisen numeron taskupokkarin aiheena. Venomin pahat pojat ilmoittivat tekevänsä iljettäviä, kristinukon seuraajia provosoivia asioita. Oma huomio kiinnittyi tarkimmin Los Angelesista Suomen kylmyyteen saapuneisiin heavy metal sankareihin. He olivat matkustaneet tänne promoamaan uutta levyään ja suuntasivat reissullaan muun muassa helsinkiläisen koulun yläasteelle kertomaan elämänohjeitaan yleisölle, joka sai olla todistamassa ainutkertaista luentoa.  

Blackie Lawless ja Chris Holmes vierailivat yhdeksännen luokan oppitunnilla täydessä, siihen maailman aikaan erittäin näyttävässä lavakostyymissa. Oliko Blackiella nivusissaan aito sirkkelinterä? Tässä kohtaa muisti tekee stopin, enkä löydä arkistosta kyseistä Suosikkia tarkistaakseni asian kuvista. Siitä olen kuitenkin melko varma, että rankan imagon omanneet rokkisankarit olivat siistiytyneet hieman, eivätkä liikkuneet enää julkisesti perseet paljaina. Joka tapauksessa, kaksi neljäsosaa W.A.S.P:n eläimellistä vetovoimaa omaavista kapinallisista oli liikenteessä ja Suomen etapilla kertomassa meille uudesta “The Last Command” levystä.  

Muistan tuskaisen harmituksen, kun en saanut olla näkemässä äijien visiittiä oppilaitoksessa. Ja sen, millaisella intensiivisyydellä kuuntelin huoneessani juliste- ja lehtipinojen keskellä juuri ilmestynyttä pitkässoittoa, jonka yksi koulutovereista oli nauhoittanut c-kasetille. Blackie Lawless vertasi jossain toisessa lehtijutussa kappaleiden sovituksia ja tarkasti toteutettuja efektejä Pink Floydiin. Kuinka soundit ja äänimaailman yksityiskohdat räjähtelevät aivojen läpi, kun levyä kuuntelee yön pimeinä tunteina kuulokkeilla.  

12-vuotias rokkidiggari inhosi Pink Floydia ja deletoi mielestään bändin nimen. Totta kuitenkin on, että The Last Commandin mielikuvia luoviin detaljeihin on kiinnitetty erityistä huomiota. Jo levyn alkuun sijoitetun “Wild Child” klassikon kitarasoolon jälkeiseen väliosaan sijoitetut korpin rääkäisyt ja jostain tuonpuolesta kumpuavat äänet vievät aavikolle, jossa villi kulkija käy taisteluun petoja, sekä muuta maailmaa vastaan. Sanoituksissa saalistetaan polttavaa rakkautta. Dramatiikkaa ei puutu ja superlatiiveja alleviivaa Blackien suden ulvonnan mieleen tuova laulu. 

Ensimmäinen havainto uudesta materiaalista oli televisiossa näytetty “Blind in Texas” video. Se jysähti ja lujaa. Näyttävästi toteutettu, 4 minuuttia ja 10 sekuntia kestävä löyhästi juonellinen tarina, joka voisi olla kuvastonsa puolesta joku ZZ Topin sen aikaisista musiikkivideoista. Musiikki oli liikahtanut ensilevyn rankasta heavy metallista rockaavampaan suuntaan. Nousuhumalaa oli ilmassa.  

W.A.S.P:n ensimmäisellä levyllä oli mullistava vaikutus siihen, mihin suuntaan oman kasettihyllyn sisältö alkoi muodostumaan. Toinen levy kolahti vieläkin lujempaa. Siinä missä debyyttilevy oli korostetun shokeeraava, saastainen, raskas, provosoiva jne, oli The Last Command vastaavasti melodisempi, hard rockaavampi, enemmän glam. Sanoituksia oli siistitty. “Ballcrusher” piti sisällään roiskeita ja sanastoa, jolla saattoi ansaita levyn kanteen Parental Advisory / Explicit Lyrics ansiomerkin. Muuten liikuttiin maastossa, jossa kännättiin Teksasissa, oltiin uudisraivaajia tai villin lännen pyssysankareita, ulvottiin tuskaa yössä, tai kiidettiin biker kapinallisena aavikon läpäisevällä valtatiellä. Pedot eivät enää naiskennelleet hulluina. Tai ainakaan asiaa ei alleviivattu, tuotu esille yhtä suorasti kuin vuonna –84. Tällä kertaa seksissä oli draivia. 

Pintaa oli kiillotettu. Enää ei ryvetty hurmeessa kaulaa myöten. Haettiin ehkä laajempaa yleisöä, liikahdettiin lähemmäs keskitietä, haluttiin suurempia myyntilukuja. Tätä ei voitu myöntää suoraan haastatteluissa, koska siihen maailman aikaan kaupallisuus oli terminä kirosana rockpiireissä.  

Taka-alalle painettiin usein myös se fakta, että bändin jäsenet olivat ja ovat rautaisen ammattitaidon omaavia muusikoita. Puhuttiin jopa studiomuusikoiden statuksesta, joka ei tehnyt kasarilla hyvää kovien katutappelijoiden imagolle. Tough guys, definitely. Ja tietysti minäkin katsoin ihaillen ylöspäin tällaista retkuiluun viittaavaa romantiikkaa. Mutta katujen asukkeja he eivät takuulla olleet. 1980-luku oli kyllä kaikessa kiehtovuudessaan kummallista aikaa. Sarjakuvasankareilla meni lujaa. 

Yhteisinä tekijöinä uuden ja vanhan välillä olivat Blackie Lawlessin hurja ulosanti laulajana, Chris Holmesin ja Randy Piperin tehokas kitaravalli sekä kappalevalikoima, jolle olisi voinut antaa suoraan otsikoksi The Greatest Hits. Blackien, Chrisin, ja Steve Rileyn kynät olivat erittäin terävässä kunnossa, eikä kokonaisuudesta löydy heikkoa lenkkiä. Ja salonkikelpoisempanakin W.A.S.P. edusti ns. Hair Metal aikakauden hurjinta antia.  

Kaikesta edellä mainitusta, videoista, levystä kokonaisuudessaan, yhtyeen imagosta ja lehtijutuista muodostui vastustamaton, elokuvallinen raskaan rockin triangeli, joka piti minua pihdeissään tiukasti. Poispääsyä ei ollut. 

Vuonna –85 ilmestyi monta henkilökohtaisella tasolla tärkeää levyä. Näitä olivat mm. 

Twisted Sister – Come Out and Play 

Mötley Crüe - Theatre of Pain 

KISS - Asylum 

Bon Jovi – 7800 Fahenheit 

Accept – Metal Heart 

Iron Maiden – Live After Death 

Scorpions – Worldwide Live 

Dio – Sacred Heart 

AC / DC – Fly on the Wall 

ZZ Top – Afterburner  

Muutaman mainitakseni. Yksikään ei kuitenkaan iskenyt samalla voimalla kuin W.A.S.P. 

Seuraavana vuonna ilmestynyt “Inside the Electric Circus” ei kolahtanut enää samalla tavalla. Niin naurettavaa kuin se tavallaan onkin, yksi syy mielenkiinnon vähenemiseen oli entisestään siistitty julkisivu. Ei enää sirkkeleitä. Ei alastomuutta. Jalkovälistä lentävä kipinäsuihku ja sensuroinnista tai Washingtonin vaimoista suu vaahdossa saarnaaminen eivät vaan olleet sitä samaa hulluutta, johon olin aiemmin ihastunut.  

Inside the Electric Circusin energiatasot eivät yltäneet muutamaa kovaa vetoa lukuunottamatta edellisten vuosien tasolle. Ilman ylempänä mainittuja, särmää antavia tunnusmerkkejä bändi olisi siirtynyt lähes kokonaan osaksi melodisen hard rockin keskikenttää. Olen kyllä oppinut diggaamaan ajan kanssa myös tätä levyä. Circus on hyvä, mutta ei yllä koko tuotantoa tutkiessa parhaaseen kolmannekseen. En ollut ainoa levyyn tai imagon muutoksen pettynyt, koska nousu megasarjaan jäi saavuttamatta. Jotain katosi, mitään ei tullut oikeastaan tilalle. 

Vuosien 1984 – 1987 testamentiksi muodostui –87 julkaistu konserttitallenne “Live...in the Raw”, jota ennakoi video uudesta “Scream Until You Like It” biisistä. Kappale oli kirjoitettu Ghoulies II elokuvaa varten ja videolla Blackie palasi “juurilleen” möyriessään lavasteissa leffan petohahmojen joukossa. Live-levyn tarkoituksena oli tuoda rankka särmä takaisin W.A.S.Pin musiikkiin ja olemukseen. Tässä onnistuttiin jossain määrin. Seuraavina vuosina suunta muuttui.  

The Last Command ilmestyi 25.10.1985. Kirjoitan tätä tekstiä levyn hieman yli 40 vuotisen yhdessä kuljetun taipaleen kunniaksi. Ja samalla harmittelen, etten lähtenyt yhdellekään Debut Album kiertueen Suomen keikalle. Suolaa on hierottu haavoihin usean ylistävän arvion ja kommentin voimin. Omaan valintaan jättää show väliin vaikutti luultavasti se, että 2000-luvun aikana näkemäni keikat eivät olleet järisyttäviä kokemuksia. Huono tekosyy, tiedän. 

Syntymäpäivää juuri viettänyt Command tuntuu luissa ja ytimissä edelleen tehokkaalta, kiehtovalta, helmiä täynnä olevalta, rankalta hard rock latingilta. Mutta kuinka levyyn suhtautuisivat tämän päivän nuoret metallidiggarit, jos kuulisivat sen nyt ensimmäistä kertaa? Iskisikö lujaa vai kuulostaiko kaikki homeiselta? Niin tai näin, bändin alkuaikojen imagon vaikutuksen näen useammassakin tämän päivän raskaan rockin edustajassa. Kuten esimerkiksi hiljattain keikalla näkemäni Wednesday 13: n lavapreesensissä.  

Levyn kansiteksteistä löytyvä neuvo välttää juopottelun ja autoilun yhdistelmää saattaa olla kuittaus eräälle toiselle samaan aikaan kovassa nousussa olleelle hedonismin edustajalle. Yleisölle kaikki saattoi näyttäytyä ulospäin jatkuvina bailuina, mutta kulisseissa oli käynnissä jatkuva kukkotappelu. 

Siirryn kuunteluhommiin. Pihdeissään pitää edelleen, enkä edes halua pois. Let it burn! 

https://www.youtube.com/watch?v=8VAu6dRHGOE&list=RD8VAu6dRHGOE&start_radio=1

Kirjoittanut 

Miikka Tuovinen

Bob Dylan. Veikkaus Arena. 16.10.2025

Olen nähnyt Bob Dylanin kerran aikaisemmin elävänä. Tämä tapahtui vuonna 2008 samaisessa paikassa, eli silloisella Hartwall Areenalla. Keikka ei ollut kovin kummoinen. Dylan soitti koko keikan ajan selkä yleisöön päin ja laulukaan ei ollut ihan parhaassa terässä. Muistan tuolta keikalta muutaman voimallisen kohdan, etenkin Ballad of A Thin Manin alun, joka sai yleisössä aikaan innostunutta liikehdintää. Yhden kerran Dylan kääntyi yleisön suuntaan, nimittäin loppukumarruksissa. 

Kuten tiedetään, niin Dylanin konsertit voivat olla miltei mitä vain. Tietämäni Suomen-keikat eivät ole saaneet mitenkään mairittelevia arvioita. Poikkeuksena kymmenen vuoden takainen Pori Jazzin keikka, jota pidetään pirteänä ja jopa kujeilevana suorituksena. Oma lähtökohtani tälle Veikkaus Arenan keikalle oli enemmän pyhiinvaelluksenomainen, kuin että olisin suuren musiikillisen elämyksen perässä. Nyt oli se viimeinen hetki nähdä jo 84-vuotias legenda vielä joltiseenkin kelvollisessa iskussa. 

Kuvaaminen keikalla oli kielletty ja Dylanin keikkojen vakiintunut tapa oli laittaa matkapuhelimet Yondr-pusseihin, jotka avattiin vasta keikan jälkeen. Mielestäni ihan toimiva ratkaisu. Yleisön huomio oli pelkästään lavan suuntaan ja kaikenlainen turha kännykän räpläily ei vienyt huomiota itse keikalta. Itse asiassa kovin edustavia kuvia Dylanista ei olisi edes saanut, sillä hän oli pianonsa kanssa aika kaukana lavan reunasta, mutta onneksi tällä kertaa rintamasuunta oli yleisöön päin.

Ennen keikkaa yksi tavoitteeni oli tunnistaa mahdollisimman monta kappaletta. Mutta kovin hyvin en siinä onnistunut. Liki kaksi tuntia kestänyt keikka keskittyi viimeisimmän studioalbumin Rough and Rowdy Waysin (20) materiaaliin, jolta Dylan bändeineen soitti peräti yhdeksän kappaletta. Dylanin lauluilmaisu kuulosti koko keikan ajan aika samalta. Suuria melodiavaihteluja ei tullut ja näin ollen kappaleiden tunnistus oli pelkästään lyriikoiden varassa, mutta niistäkään ei aina tahtonut saada selvää. 

Vaikka Dylanin raakkuva lauluilmaisu saa alati paljon kritiikkiä osakseen, niin omalla rajatun persoonallisella vokaalialueellaan Dylan saa aikaan tietynlaista vaikuttavuutta. Jos herraa ei tietäisi legendaksi, niin tällainen yli kasikymppisen herrasmiehen säestetty runonlausunta voisi olla varsin vaikuttavaa jossain intiimimmässä klubiympäristössä. Lyriikoissa on voimaa ja yhä äänessäkin. Vaikka melodian kuljetus ei ole entisensä, niin Dylanin äänessä on yhä voimaa ja jopa lievää aggressiviisuutta. Paras esimerkki Dylanin äänen nykykunnosta, on korona-aikana äänitetty Shadow Kingdom (22) studiolive, jossa palaset ovat hyvällä tavalla kohdallaan ja biisit on sovitettu Dylanin nykyilmaisulle sopiviksi. Myös cover-levy trilogialla: Shadows in the Night (12), Fallen Angels (15) ja Triplicate (17) Dylan pyrki laulamaan mahdollisimman hyvin ja osin onnistuikin siinä. Näitä edeltäneet studioalbumit: Together Through Life (09) ja Christmas in The Heart (10) ovat sen sijaan varsin kaameaa raakkumista.

Veikkaus Arenan keikka alkoi I'll Be Your Baby Tonight klassikolla, jonka tosin tunnistin vasta kaverini avustuksella. Toisena kuullut It Ain't Me Baben tunnistin ihan itse. Tämän jälkeen pudoteltiin uuden levyn kappaleita ja väliin muutamia klassikoita. Toden teolla heräsin kuuntelemaan Desolation Row:in aikoihin ja sitä seurannut Key West (Philosopher pirate) oli mielestäni yksi keikan kohokohdista. Hitaasti kulkeva, vähän jopa pysähtelevä kappale osui johonkin syvemmälle.

Oli mukava huomata, että Dylan tarttui huuliharppuun aika usein. Ja aina tuohon soittimeen tarttuessaan kappaleet saivat enemmän tarttumapintaa, koska muuten kaikenlainen yleisön kosiskelu puuttui tältä keikalta...ja sellainenhan on aina puuttunut Dylanin keikoilla. Biisit vedetään juuri niin kuin maestro itse haluaa ja useimmiten täysin tunnistamattomaksi sovitettuina versioina. Keikan aikana mietin, että miksipä ei näin voisi toimia? Jos on ollut 65-vuotta alalla, niin voi hivenen kyllästyttää vetää biisejä aina samalla tavalla, ja kun keikkatahti on edelleen n.100 keikkaa vuodessa.

Kaikkinensa pidin enemmän tästä Dylanin keikasta kuin tuosta 17 vuoden takaisesta Hartwall Areenan keikasta. Dylan ei yrittänyt olla itseään isompi, kuin vaikka Axl Rose kesäisellä Guns'n Rosesin keikalla, jossa hän yritti epätoivoisesti päästä menneiden vuosien korkeisiin nuotteihin. Jotenkin sitä antaa Dylanille anteeksi äänen vajavaisuudet, toisin kuin Axelille, jonka ääni on Dylaniin verrattuna sentään vielä melodinen ja varsin miellyttävä oikeasta sävellajista laulettuna.

Yllättävänkin pitkäksi venynyt keikka päättyi Shot of Love (81) albumin helmeen Every Grain of Sandiin. Ihan biisin lopussa Dylan harputteli hivenen normaalia emotionaalisemmin ja se saattoi olla legendan yritys ojentaa etäisesti kättä meidän kuolevaisten suuntaan, tulla esille  ja paljastaa jotain enemmän itsestään. Ehkä se oli kaikki mitä Dylan pystyi itsestään antamaan? Ei silti, olisihan ollut huikeaa jos Dylan olisi tullut lähemmäksi lavan etureunaa ja esittänyt vaikka yhden biisin kitarallaan, esimerkiksi Empire Burlesquen (85) kaunokin Dark Eyesin, silloin oltaisi puhuttu elämään suuremmasta keikasta. Mutta tällaista ei tapahtunut. Puutteista huolimatta keikka nousi ihan hyvälle tasolle, kun muisti lähtökohdan, että asialla on sentään 84-vuotias mieshenkilö, joka pystyy vetämään liki kahden tunnin keikan hyvällä energiatasolla.