Kuten tiedetään, niin Dylanin konsertit voivat olla miltei mitä vain. Tietämäni Suomen-keikat eivät ole saaneet mitenkään mairittelevia arvioita. Poikkeuksena kymmenen vuoden takainen Pori Jazzin keikka, jota pidetään pirteänä ja jopa kujeilevana suorituksena. Oma lähtökohtani tälle Veikkaus Arenan keikalle oli enemmän pyhiinvaelluksenomainen, kuin että olisin suuren musiikillisen elämyksen perässä. Nyt oli se viimeinen hetki nähdä jo 84-vuotias legenda vielä joltiseenkin kelvollisessa iskussa.
Kuvaaminen keikalla oli kielletty ja Dylanin keikkojen vakiintunut tapa oli laittaa matkapuhelimet Yondr-pusseihin, jotka avattiin vasta keikan jälkeen. Mielestäni ihan toimiva ratkaisu. Yleisön huomio oli pelkästään lavan suuntaan ja kaikenlainen turha kännykän räpläily ei vienyt huomiota itse keikalta. Itse asiassa kovin edustavia kuvia Dylanista ei olisi edes saanut, sillä hän oli pianonsa kanssa aika kaukana lavan reunasta, mutta onneksi tällä kertaa rintamasuunta oli yleisöön päin.
Ennen keikkaa yksi tavoitteeni oli tunnistaa mahdollisimman monta kappaletta. Mutta kovin hyvin en siinä onnistunut. Liki kaksi tuntia kestänyt keikka keskittyi viimeisimmän studioalbumin Rough and Rowdy Waysin (20) materiaaliin, jolta Dylan bändeineen soitti peräti yhdeksän kappaletta. Dylanin lauluilmaisu kuulosti koko keikan ajan aika samalta. Suuria melodiavaihteluja ei tullut ja näin ollen kappaleiden tunnistus oli pelkästään lyriikoiden varassa, mutta niistäkään ei aina tahtonut saada selvää.
Veikkaus Arenan keikka alkoi I'll Be Your Baby Tonight klassikolla, jonka tosin tunnistin vasta kaverini avustuksella. Toisena kuullut It Ain't Me Baben tunnistin ihan itse. Tämän jälkeen pudoteltiin uuden levyn kappaleita ja väliin muutamia klassikoita. Toden teolla heräsin kuuntelemaan Desolation Row:in aikoihin ja sitä seurannut Key West (Philosopher pirate) oli mielestäni yksi keikan kohokohdista. Hitaasti kulkeva, vähän jopa pysähtelevä kappale osui johonkin syvemmälle.
Oli mukava huomata, että Dylan tarttui huuliharppuun aika usein. Ja aina tuohon soittimeen tarttuessaan kappaleet saivat enemmän tarttumapintaa, koska muuten kaikenlainen yleisön kosiskelu puuttui tältä keikalta...ja sellainenhan on aina puuttunut Dylanin keikoilla. Biisit vedetään juuri niin kuin maestro itse haluaa ja useimmiten täysin tunnistamattomaksi sovitettuina versioina. Keikan aikana mietin, että miksipä ei näin voisi toimia? Jos on ollut 65-vuotta alalla, niin voi hivenen kyllästyttää vetää biisejä aina samalla tavalla, ja kun keikkatahti on edelleen n.100 keikkaa vuodessa.
Kaikkinensa pidin enemmän tästä Dylanin keikasta kuin tuosta 17 vuoden takaisesta Hartwall Areenan keikasta. Dylan ei yrittänyt olla itseään isompi, kuin vaikka Axl Rose kesäisellä Guns'n Rosesin keikalla, jossa hän yritti epätoivoisesti päästä menneiden vuosien korkeisiin nuotteihin. Jotenkin sitä antaa Dylanille anteeksi äänen vajavaisuudet, toisin kuin Axelille, jonka ääni on Dylaniin verrattuna sentään vielä melodinen ja varsin miellyttävä oikeasta sävellajista laulettuna.
Yllättävänkin pitkäksi venynyt keikka päättyi Shot of Love (81) albumin helmeen Every Grain of Sandiin. Ihan biisin lopussa Dylan harputteli hivenen normaalia emotionaalisemmin ja se saattoi olla legendan yritys ojentaa etäisesti kättä meidän kuolevaisten suuntaan, tulla esille ja paljastaa jotain enemmän itsestään. Ehkä se oli kaikki mitä Dylan pystyi itsestään antamaan? Ei silti, olisihan ollut huikeaa jos Dylan olisi tullut lähemmäksi lavan etureunaa ja esittänyt vaikka yhden biisin kitarallaan, esimerkiksi Empire Burlesquen (85) kaunokin Dark Eyesin, silloin oltaisi puhuttu elämään suuremmasta keikasta. Mutta tällaista ei tapahtunut. Puutteista huolimatta keikka nousi ihan hyvälle tasolle, kun muisti lähtökohdan, että asialla on sentään 84-vuotias mieshenkilö, joka pystyy vetämään liki kahden tunnin keikan hyvällä energiatasolla.
