Deep Purple in concert - Tampere. 28.7.2022.

Rokkikeikkojen suhteen on ollut tämän vuoden aikana osittain huono tuuri. Jethro Tullin Tampereen keikka jäi väliin riskin flunssan vuoksi ja sitä ennen keikkaa oli siirretty ainakin kahdesti koronan vuoksi. Tänä viikonloppuna piti lähteä Ruotsiin katsomaan Rollareita, mutta tajusin, että en pääse sieltä takaisin ennen maanantaina jolloin pitäisi olla töissä. Niimpä myin lipun pois. Henkisenä korvikkeena Rollareille piti olla ihailemani alt-rock-artistin Daniel Romanon keikka Uumajassa tämän kuun puolessa välissä. Mutta keikka peruttiin vähäisen lippujen ennakkomyynnin vuoksi. Sain toki rahat takaisin lipusta, mutta varaamastani laivamatkasta vain puolet ja junalipuista Tampereelta Vaasaan en mitään. Rahaa paloi turhaan just sen myymäni Rollarilipun verran. Ostin ja menetin. 

Deep Purple oli myös pitkään mielessä  Rollarikeikka-korvikkeena. Onhan tää hevin legendoja, jota en oo vielä nähnyt ja esiintyy kotikonnuilla. Pakko mennä. Tosin hetken päätin olla menemättä, kunnes torstaina aamupäivällä selailin puolihuolimattomasti tapahtumasivustoa ja huomasin olevan lippuja myynnissä. Sainkin tiketin ovh:ta huomattavasti halvemmalla ja dadaa, tässä sitä ollaan.

Hakametsän parkkiksen rokki-ilta alkoi Andy McCoy soolosetillä, jota en kerennyt kuulemaan, enkä sitä seurannutta ruotsalaista Nestor-bändiä. Seuraavan bändin, ikuisesti suomalaisia festareita nuohoavan legendan, nimittäin Uriah Heepin kerkesin näkemään. Tai kolme vikaa biisiä, joihin sisältyi hitit Lady in Black ja encorena soitettu yllättävän ärhäkästi rullaava Easy livin'. Edellisestä Heep-keikasta olikin kulunut 33 vuotta. Paikkana oli tuolloin Himangan nuorisotalo P-Pohjoismaalla. Jo oli siis korkea aika.

Seuraavana esiintynyt Accept aiheutti illan miellyttävimmän yllätyksen. En ole tätä teutonisen nahkahevin legendaa paljoakaan elämäni aikana kuullut. Herkässä teini-iässä raskaampi osasto vieraili usein levylautasella, mutta ei Accept. Pidin sitä jotenkin liian hevinä ja tylynä bändinä. Kiss, Iron Maiden, Bon Jovi (Ei se oo heviä, joku huutaa!) olivat sopivan melodista minun makuuni. Tänä iltana Accept mellasti saksalaisella tarkkuudella eteenpäin. Kolme kitaraa tykitti taitavasti ja Klaus Meinen ja Brian Johnsonin risteytykseltä näyttävä laulaja hoiti tonttinsa varsin kelvollisesti. Sain keikan aikana myös tuttavaltani vahvan levysuosituksen: Balls to the wall (83). Menee want-listalleni.

Deep Purplen settilistoja selatessani huomasin sen noudattavan tyypillistä ja turvallista megabändien kaavaa: samat biisit vedetään kiertueen jokaisella keikalla, ehkä muutaman kappaleen variaatiovaralla. Ne turvalliset hitit ja muutamat uudemmat veisut. Rokkimaailma on varsin arvattava. Toki jos mennään katsomaan näytelmää, niin siinäkin toistetaan sama käsikirjoitus illasta toiseen. Eikai se sitten haittaa jos papparokkarit vetäisevät ne turvallisimmat hitit...ja tuskimpa me mitään yllätyksiä edes odoteta?

Ilta meni juuri niin kuin settilistat ennustivat: kompakti puoltoista tuntia, varmat hitit ja 2-3 uudempaa kappaletta. Käsittääkseni Deep Purple on esiintynyt näillä leveyksillä jotain 20-30 kertaa, että mahdollisuuksia bändin näkemiseen on ollut tarjolla. Itse tartuin vasta nyt tähän mahdollisuuteen. Onneksi tartuin. Kaikkinensa keikka oli varsin pätevä. Ian Gillanin ääni pääsi keikan edetessä korkeampiinkin nuotteihin, tosin mihinkään Child In Timen primaariin karjuntaan ei 76-vuotiaalla miehellä ole enää mahkuja. Vai voisiko olla? No sitä ei tänä iltana päässyt kuulemaan, enkä tiedä milloin viimeksi bändin on vetänyt kyseisen kappaleen livenä? Ainoan alkuperäisjäsenen rumpali Ian Paicen kannutus läpäisi vielä kriittisen seulan ja Roger Gloverin hyväntuulinen bassottelu nosti suupielet ylöspäin. Bändin perusta oli vielä kunnossa.

Keikan plussaksi voidaan laskea liki täydellinen luenta Smoke on the waterista. Klassikko-kappale ei kuulostanut lainkaan väkinäiseltä. Yhdeksi ansioksi tässä tapauksessa voidaan katsoa Steve Morsea tuuraavan Simon McBride-nimisen kitaristin työskentely, jossa oli taidon lisäksi riittävästi tunnetta. Ei tullut lainkaan sellaista oloa, että tässä on uusi mies, joka ei kuulu yhtyeeseen. Purplen tuotanto ja magiikka oli sisäistetty hyvin.

Uudemmista kappaleista toimivat parhaiten Whoosh! (20) levyn apokalyptinen Nothing at All, jossa ilmaistaan aika selkeästi huoli ympäristön ja maailman tilasta. Myös Now What!? (13) levyn edesmenneelle urkurille John Lordille omistettu Uncommon man toimi varsin hyvin. Ennen keikkaa kotona hämmästelemäni Lazy (kuinka mitäänsanomaton biisi se on ja soitetaan joka keikalla) toimikin Hakametsän lavalla varsin hyvin. Yksi keikan huippukohdista.

Tämä oli ensimmäinen livekosketukseni Deep Purpleen ja todennäköisesti viimeinen. Haastattelun mukaan bändillä on selkeät suunnitelmat kolmeksi vuodeksi eteenpäin, että voi olla, että Suomenkaan keikat eivät jääneet tähän. Toista olisi ollut nähdä bändi viisikymmentä vuotta sitten legendaarisen Made in Japan (72) livelevyn aikaan. Mutta hyvä näinkin, veteraanin otteissa ei ollut tänäkään iltana mitään hävettävää.

Kevin Morby: This Is A Photograph

Kevin Morbyn edellinen levy, koronakeväänä ilmestynyt Sundowner (20) ui sielunmaastooni, hitain, mutta määrätietoisin vedoin. Muistan tuon koronakesän, kun öljysin kesällä terassia ja kuuntelin kyseistä albumia bluetooth-soittimestani. Toimi. Tosin unohdin levyn melkein vuodeksi, ennen kuin sen ostin itselleni vinyylinä. Onneksi ostin. Upea teos.

Tänä keväänä ilmestynyt This Is  A Photograph (22) on myös enimmäkseen täysosuma, sopivasti alt-rockgenren sivuun osuva albumi (ja artisti). Tietynlainen harmoninen folkrock-muoto puuttuu, musiikki kasvaa omista lähtökohdistaan, persoonallisesta tarinankerronnasta ja lauluilmaisusta. Äkkiseltään Morbyn puhemainen laulutapa vaikuttaa kovin huojuvalta ja jopa epälaulumaiselta. Mutta rytmiikka ja tunne on kohdillaan, loppujen lopuksi Morbyn ilmaisu venyy ja paukkuu mukavalla skaalalla. 

Aloituskappale This is Photograph suorastaan rokkaa, seuraava veisu A Random Act Of Kindness on yksi vuoden biisejä sen videota myöten. En ole kyllästynyt luukuttamaan tätä kappaletta. Hitaasti kasvava ja lopuksi suorastaan myrskyksi yltyvä veisu on täynnä ihanasti kaihertavaa sivullisuuden tunnetta, jota on vaikea vastustaa. Seuraavassa kappaleessa on oikeaoppisesti otettu naisääni mukaan feattaamaan. Evin Rae niminen naislaulaja laulaa säkeistöjä ja säkeistön pätkiä mukavasti Morbyn kanssa vuorotellen. Homma kulkee herkässä synkassa ja tämä Bittersweet, TN niminen kappale on myös yksi albumin helmiä.

Useissa levyissä on se tietty momentum-alue, vahvat kappaleet jotka määrittelevät levyn yleistunnelman ja sen hurmassa koko levy ylistetään erinomaiseksi, vaikka näennäisen koherentissa kokonaisuudessa olisi heikompiakin biisejä. Tarkkailen, että olenko julkistamassa levyn erinomaiseksi ennen aikojaan? En tunnusta, sillä löydän levyltä jo neljännen erinomaisen kappaleen, joka on myös järjestyksessään levyn neljäs biisi. Disappearing, mitä sanoisin? Kitara vaikertaa ja melodika. Hieno tunnelma.

Kakkospuolen avaa levyn toinen puhtaasti rokkaava biisi nimeltään: Rock Bottom. Homma on jännästi levällään ja samalla svengi pitää otteessaan, kotikutoinen, rupinenkin ja väliin on tallennettu paljon naurua, joka on varsin hauska oivallus. Missään kohtaa Morbyn ote ei notkahta. Kappaleet ovat kauttaaltaan riittävän vahvoja ja hänen oivaltavat videonsa ovat todellakin näkemisen arvoisia. Jotenkin artistin intohimo omaan tekemiseen välittyy.

Ja piti sanoa, että se levyn järjestyksessään seitsemäs kappale Five Easy Pieces on myös erinomainen, mutta jätetään vielä löytämisen varaakin, vielä on puolenkymmentä biisiä jäljellä. 

Jollain oudolla tavalla Morbysta tulee mieleen jopa kotimainen 22 Pistepirkko. Ehkä molemmista löytyy sellaista hyvää kotikutoisuuden ja särmikkyyden yhdistelmää. Kuulostaa jopa siltä, että monet kappaleet olisi vedetty ns.kerralla purkkiin, koska intensiteetti on jotenkin käsinkosketeltava. En tiedä onko näin.