Hurray For The Riff Raff, Big Thief ja nyt Destroyer. Onko tässä laadun trilogia, tämän ajan hyvää ja innovatiivista rock-musaa? Ainakin minun soittimissa soi näiden kolmen artistin tuotanto.
Destroyer on yhtä kuin viisikymppinen Dan Bejar ja hänen sessiomuusikkonsa. Kanadalainen Bejar vaikuttaa muun muassa The New Pornographersissa, mutta Destroyer on hänen luovuutensa ensisijainen kanava. Destroyeriin tutustuin jo albumin Poison Season (15) kautta. Ystäväni kehuma albumi jätti miellyttävän jälkimaun, mutta hukkui vuosien kasvavan äänitetulvan alle, kuten monelle levylle tahtoo käydä. Poison Season kurkisteli monien levykauppojen alelaarista houkuttelevana, mutta en osannut tarttua hetkeen ja ostaa tuo levy. Nyt harmittaa.
Destroyerin merkittävin albumi on lienee Kaputt (11) joka pääsi aikoinaan Pitchforkin vuosiäänestyksessä toiselle sijalle. Muutaman vuoden välein Bejar on julkaissut tasokkaista ja hivenen toisista poikkeavia albumeita. Jos Kaputt (11) oli täydellinen smooth-rockin käyntikortti, niin seuraaja Poison Season (15) oli hienovireinen askel rokimpaan suuntaan. Tätä seuranneet: ken (17) ja Have We Met (20) ovat vieneet Destroyeria enemmän tanssillisempaan suuntaan, joista jälkimmäinen on ollut autossani tehosoitossa koko talven. Jotenkin en ole saanut kyllikseni tuosta levystä.
Uusin Labyrinthitis (22) ilmestyi viime suoratoistopalveluihin perjantaina ja vinyyli ilmestyy vasta kesäkuussa. Voidaanko todeta levy julkaistuksi jos siitä ei tule sillä hetkellä fyysistä äänitettä? Vinyylien toimitusajat ovat nykyisin sen verran pitkät, että artisti laittaa levyn ensiksi suoratoistoon. Levynkerääjälle tämä on vähän pulmallinen juttu. Jos fyysisen äänitteen julkaisu siintää kovinkin pitkälle, niin mielenkiinto levyn suhteen kerkeää useimmiten laimeta. Pitää olla aika uskollinen fani, jotta sen levynkin haluaa kolmen kuukauden päästä ostaa. Tämä dilemma on läsnä Destroyerin uusimman kanssa. Tilaisinko vai en?
Ensituntumani levystä on myönteinen jopa innostava. Uuden levyn kappaleet ovat vielä tarttuvampia ja tanssittavimpia aiempaan tuotantoon verrattuna. Liki seitsenminuuttinen It's In Your Heart Now avaa levyn vakuuttavasti. Kappaleen taustalla soi jännä kitarakierto, joka tuo mieleeni The Curen. Maltillinen kappale ei hötkyile, vaan jaksaa kasvattaa itsensä täyteen mittaan. Hieno aloitustsipale. Pirteä June julkaistiin vähän ennen levyä. Hitikästä, bassovoittoista ja tanssilattia kutsuu a'la slow motion. Jännisti rytmikäs ja jännästi nimetty: Tintoretto, it's for you, on toinen ennakkokappaleista. Koukutun.
Dan Bejarin laulua voi kutsua omaperäiseksi ja tunnistettavaksi. Paljon rytmikästä puhelaulua ja painavaa lyriikkaa näennäisen kevyen pinnan alla. Lyriikan tutkiminen tapahtuu kohdallani silloin kun istahdan sohvalle ja avaan levyn kannet. Fyysinen äänite on mietinnässä, mutta ihan vielä en paina: "tilaa-nappia"
Suurin varas varasti sydämeni. Luulen. Adrianne Lenkerin itsessuggestoivat kappaleet imaisevat mukaansa, näyttävät epätäydellisyyden voiman. Sitähän tämä on, tekemättä jättämistä, avoimena pidettyä haavaa, törkeää ja rohkeaa, että jollakin on tällainen...hmmh...valuttamisen lahja. Lenkerillä on. Taannoisessa Uncut-lehden mainiossa haastattelua Lenker kuvaili biisintekoprosessiaan, joka on itsensä ajamista transsimaiseen tilaan, jossa laulut vain tulevat ja usein kera valmiiden lyriikoiden. Helvetti, mikä tekijä.
Voinko hyväksyä tällaisen luonnosmusiikin? Vähän kuin Nick Caven nykytuotanto, joka on aavistelevaa runonlausuntaa Warren Ellisin mainioiden tunnelmataustojen päälle, ilman selkeitä biisirakenteita...tai ne rakenteet ovat väljät ja isolla pokalla tehty. Väittävät Big Thiefiä muusikoiden musaksi. Onko rupisuus ja vähän sinne päin meininki ammattilaisuutta? Spud Infinity laukkaa monella taajuudella, on rumpua, viulua ja munniharppua, ennen kaikkea meininki on kuin parhaissa latobileissä. Tämä on ammattimaisuutta, eikä sitä voi vastustaa. Certainty, laahaa, suhisee ja Adriannen ääni on ihan iholla. Pertana. Kuulostaa taas hyvältä. Ja kyllä he osaavat soittaa...ja olla soittamatta.
Kelataan pari kuukautta taaksepäin. Puolivahingossa löysin Big Thiefin, muutaman kappaleen kautta. Mutta sitten kun luin em. Uncutin jutun bändistä, niin kiinnostus ponnahti pilviin. Hienosti kirjoitettu juttu hienosta bändistä. Yhtyeen tarinassa on kaikki draaman käänteet. Adriannen reissaajan tausta ja kuinka bändi on toiminut hänen pelastajana, suorastaan eheyttäjänä. Adriannen seurustelu bändin kitaristin Buck Meekin kanssa. Seurustelu, joka päättyi eroon, mutta ystävyys ja bändi säilyi. Big Thief on yhä edelleen neljän muusikon tiivis ja toimiva kollektiivi.
Musiikillisesti Big Thief nousi vuonna 2019 pykälän korkeampaan sarjaan julkaisemalla levyt: U.F.O.F ja Two Hands. Näistä ensimmäinen on soinut talvikuukausina paljon autostereoissani. Erityistä musaa ja erityisen hyvä levy.
Näin ollen odotukset uutta Dragon New Warm Mountain I Believe In You (22) tupla-albumia kohtaan olivat kovat. Ostin levyn sen julkaisupäivänä värillisenä tupla-vinyylinä. 34 euroa, eikö edes kirpaissut, paitsi viikkoja myöhemmin. Kyllästyin aika pian tähän yksitoikkoiseen jollotukseen. Onko tupla-albumillinen tällaisia raastavia sydämen traumavalotuksia vähän liikaa? On jos, musa menee hitaalla temmolla. Mutta kun sekaan heitetään esimerkiksi ovelasti kolkuttava Little Things, niin taas ollaan mukana junan kyydissä.
Ehkä levy on vaan epätasainen, ihan kuin taannoin Soundi-lehdessäkin analysoitiin. Albumia äänitettiin neljässä eri studiossa ympäri Amerikkaa ja raidat ripoteltiin epäjärjestyksessä levylle. Levy saikin tuossa mediassa tuomiokseen kolme tähteä. Vaan voisiko tämä olla sittenkin neljän tähden levy tai jopa kiitettävä? Haluaisin niin, onhan kyseessä äärimmäisen sympaattinen ja omalaatuinen bändi. Mutta joudun taipumaan perinteisempään johtopäätökseen: karsimalla biisejä, tästä tuplasta ois saanut loistavan normaalimittaisen älppärin. Nyt sitä tummaa soutamista on liikaa, vaikka aidon asian äärellä ollaankin.
Big Thief on tulossa kesällä Sidewaysiin Helsinkiin. Kiinnostusasteeni on melko korkea. Jotain maagista tässä yhtyeessä on, siitä kertoo tämäkin videoklippi:
Hurray for the riff raff ei ole huono bändin nimi. Liekö kunnianosoitus suomalaiselle Riff Raff hevibändille 80-luvun alussa? Ehkäpä ei.
Huomio kiinnittyy Alynda Segarran ääneen. Pieneen hetkeen en ole kuullut näin intensiivistä ja hyvänkuuloista rockääntä. Mietin, että toimisivatko kappaleet yhtä hyvin, jos tämä tulkki puuttuisi? Luulen, että eivät toimisi. Segarra nostaa kappaleita vielä yhden pykälän lisää. Tämä puertorilaiset juuret omaava muusikko on käytännössä yksin: Hurray for the Riff Raff. Taustamuusikoista löytyy niukasti tietoa.
Pierced Arrows on selkeä festarihitti. Voisin kuvitella itseni eturivissä jorailemassa noloin setämieselkein tätä kappaletta. Olen katsonut biisistä pari livevideota ja voin sanoa, että Segarran ääni on jopa parempi livenä. Huikea tulkki. Eikä tässä kaikki, Rhododendron, tämä alppiruusu se vastaa svengaakin. Vuoden rock-biisi ehdottomasti. Tavallaan aika perusrock-kompin kuljettama, alkuun jopa köykäiseltä kuulostava veisu, mutta omalaatuinen. Segarran kiljahdukset nostavat taas kappaleen potentiaalia. Biisi tihkuu myös lyyristä sisältöä: Everything i have is gone and i don't know what it'll take to carry on. Kynäilemässä on ollut mukana My Morning Jacketin Jim James.
Menevimpien veisujen välissä on keskitempoisia growereita. Sellaiseksi aavistan ainakin aloituskappaleen Wolvesin ja Pointed At The Sunin. Segarran lyriikat tihkuvat vereslihaa ja selviytymiskykyä. Nimikappale Life On Earth on sijoitettu keskelle levyä ja vaikuttaa yhdeltä levyn merkittävimmältä kappaleelta. Ilmastonmuutos, kansalaisaktivismi, levottoman suden seikkailut ympäri maailmaa ja koronan aiheuttama pysäytys. Kaikki tuo on antanut värinsä Alynda Segarran väkevälle musiikilliselle ilmaisulle. Levottomaksi itseään määrittelevä Segarra kertoo maaliskuun Uncutin(Uncut 3/2022) haastattelussa juurtuneensa New Orleansiin osittain Covidin sanelemana, ollen tätä ennen kiertävä muusikko 17-vuotiaasta lähtien.
Levyn loppupää tarjoaa ovelan, puhelaululamaisen kappaleen nimeltä: Precious Cargo. Myös levyn tempo muuttuu lopussa rauhallisemmaksi. Rosemary Tears on jälleen kerran vaikuttava kappale, jossa torvet törähtelee ja tunnelma kasvaa. Saga päättää levyn menevästi Ennen kaikkea levyn kuuntelu osaltani on vielä nupullaan. Biisien potentiaalin aistii, mutta koko laajuudessaan levy ei ole vielä hallussa intensiivisestä suoratoistokuuntelusta huolimatta.
Tässä hurratessani riffraffeja, menin myös tilata napsauttamaan bändin uuden levyn. 30 euroa on nykyään aika paljon lp-levystä. Toivon, että into kestää siihen asti kun saan vinyylin kotiin. Ennen kaikkea toivon, että Riff Raffit näkisin vielä livenäkin. Itseasiassa Alynda Segarra bändeineen esiintyikin viisi vuotta sitten Pori Jatseilla, saman vuonna kuin näin Nick Caven ja Burt Bacharachin. Mutta Riff Raff meni osaltani tuolloin ohi. Seuraavalla kerralla ei mene.
Men at Work! Tässäpä bändi jonka levyt ovat riivanneet minua vuosikausia kirppareiden ja musiikkikauppojen alennuslaareissa. Niitä on tarjolla kahdella eurolla, yhdellä eurolla, ilmaiseksi ja aivan hemmetin hyväkuntoisina. Näitä levyjä on kaikkialla. Haalikaa talteen, jos vastaan tulee...ja jos ette omista näitä.
Down underin tuntee jokainen. Se soitettiin loppuun jo kahdeksankymmentäluvulla, myös ysärillä...ja se soi edelleen joka paikassa, esimerkiksi tänä aamuna Yle Tampereella. Yllättäen huomaan, että pidän biisistä yhä, se ei ole kulunut loppuun, vaikka se on porannut pomppivalla reggaerytmillään korvakäytäviäni tuhansia kertoja, niin kotona, koulussa, töissä kuin Suomen eri kaupunkien yökerhoissa, eri vuosikymmeninä, loputtomasti, väsymättömästi, läpäisten kevyesti kahden puolen promillen humalan, kehottanut menemään grillin kautta kotiin ja aina yksin.
Lyhykäisyydessään tämän aussibändin ura pitää sisällään albumit: Business as Usual (81), Cargo (83) ja Two Hearts (85). Näistä kahden jälkimmäisen löydät mistä tahansa kirpparilta ihan milloin vain hintahaarukassa 0-5 euroa. Jos maksaa yli vitosen, niin älä osta, koska seuraavalta kirppikseltä saan sen kahdella eurolla, ihan varmasti.
Ostin Cargon (83). Se puuttui minulta, koska olin aina kerennyt sen myymään pois kirpparilla, ennen kuin olin sitä kuunnellut. Ajattelin vaan, että varmaan ihan paska levy. Kylläpä tyhmästi ajattelin. Radio, tuo ihmeellinen modernin ajan väline, livautti korvilleni kyseisen albumin biisin nimeltään: Overkill. No voih, tällainen helmeilevästi poppaava helmi, jossa surumieliset torvet törähtelevät taustalla. Biisissä on jotain syvää:" I can't get no sleep, i think about the implications". Syvän päädyn tuotos, aivan selvästi.
Laulaja/lauluntekijä Colin Hayn korkealta ja kovalla paineella tuleva lauluääni on tunnistettava ja korvaa miellyttävä. Haluaisin sanoa, että mukava kuunnella tällaista menneen ajan positiivista musiikkia, jossa on vielä erityinen kansallinen (Australia) sävy. Cargo vaikuttaa pinnan alta vähän deepiltä levyltä, eikä lyriikoiltaan ole välttämättä pelkkää aurinkoa. A-puolen päättävä No sign yesterday möyryää pahanenteisen vahvasti.
Two Heartsin (85) olen mahdollisesti noukkinut levykaupan poistolaarista mukaani. Levy on hyvää jatkumoa edelliselle, tosin modernimpi ja ehkä tätä kautta hivenen tylsempi. Aikalaiskritiikeissä Two Heartsia pidetään auttamatta bändin huonoimpana. Näin se taitaa olla.
Kaksi vuotta edellisesti, niin Colin Hay julkaisi soololevyn: Looking for Jack (87), jonka olet myös varmuudella nähnyt niissä poistokoreissa. Vielä en ole iljennyt levyä ostaa, mutta ostan sen kun tulee alle kahdella eurolla vastaan, eli varmaan aika pian.
Kuuntelen Kauko Röyhkän Jumalan lahja (93) levyn neljän vuoden takaista vinyyliprässiä. Sininen vinyyli pitää sisällään tuon liki kolmenkymmenenvuoden takaisen okkultistisen rokin klassikon kera bonuslevyn täynnä harvinaisuuksia. Yhä potkii. Tästä linkistä tarkempaa analyysia levystä: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/07/kauko-royhka-jumalan-lahja.html
Tänään suuntasin keikalle Tampereen G Livelabbiin jossa Röyhkä bändeineen esitti kyseisen klassikkoalbumin alusta loppuun. Ennen kaikkea oli mukava nähdä Röyhkää pitkästä aikaa livenä bändin kera...tai yleensä ottaen elävänä. Sillä onhan kyseessä mies jolla on maine livenä.
Bändi ei ollut kuitenkaan sama kuin Jumalan Lahjan aikoihin, vaan koostettu Röyhkän viimeaikojen bändiviritysten henkilöistä. S.A.Hynninen bassossa, kitarassa pitkänlinjan tekijämies Puka Oinonen ja rummuissa hieman tuntemattomampi kaveri Roberto Lanz.
G livelabin jonossa kuulin jo tutunkuuloista röyhkä-analyysia, niin Jumalan Lahja-levyn taustoista kuin maestron kirjallisista tuotoksista. Kauko-fanit olivat lähteneet liikkeelle. Eivät sankoin, mutta varsin riittävin joukoin. G Livelab täyttyi mukavasti kun me keski-iältään pyöreästi viisikymppiset valtasimme lavan edustan. Voisin väittää, että yleisön joukossa ei ollut yhtään alta nelikymppistä. Voi olla, että Kauko menetti yhden rockyleisösukupolven kun metoo-liike jylläsi voimakkaimmillaan muutama vuosi sitten. Röyhkän persoona ja julkiset kommentit vieraannuttivat hänen tietyistä piireistä, väittäisin. Kaikesta huolimatta Röyhkä on ollut itselleen ja tavalleen tehdä musiikkia uskollinen. Hän julkaisi pari vuotta sitten yhden uransa Röyhkeimmistä albumeista Dekadenssi (20) yhdessä S.A.Hynnisen kanssa. Levy sai pyöreät yksi tähteä Soundi-lehden levyarviossa ja naurut päälle. Tosin muissa medioissa levy noteerattiin varsin vahvaksi.
Jännitin alkuun, että kuinka hyvin bändi tavoittaa Jumalan Lahja levyn jyhkeän rocksoundin. Pelkoni oli turha, sillä heti ensi tahdeista lähtien oltiin hyvän tekemisen äärellä. Levyn avaava Kultainen Aasi soi tuttuna ja elinvoimaisena. Puka Oinonen oli kitarassa mies paikallaan, soolot ja kaikki muu tärkeä kitaratyöskentely oli hyvin hanskassa. Myös S.A.Hynninen bassossa oli näyttävällä tavalla Rock, tukka heilui ja bassonkielet napsuivat svengaavasti. Kauko itse soitti kitaraa varsin kelvollisesti, vaikka mikään kitaristi ei olekaan. Rumpali Roberto Lanz oli joka jykevä perusta joka mahdollisti onnistumisen.
Kyllä. Tämä keikka meni kokonaisuudessaan plussan puolelle. Kaukon laulu toimi kauttaaltaan hyvin. Arvostettu suku kappaleessa sanat unohtuivat hetkeksi, mutta jos kappaleen on soittanut edellisen kerran vuonna 1993, niin tällainen pieni notkahdus sallitaan. Onnistuneimpia vetoja keikalla olivat jo mainitsemani aloituskappale Kultainen aasi, railakas: Kuka keikuttaa venettäni?, pahanenteinen Lilith ja etenkin Saksalaisten tuho, joka levyversiona oli jäänyt itselleni etäiseksi. Nyt tuli sellainen versio, että oksat pois. Jumalan lahja levy päättyy nimi-instrumentaaliin, joka oli hieno lopetus tälläkin keikalla.
Varsin onnistuneen levyversioinnin jälkeen odotimme tietenkin kieli pitkällä encoreita. Niitä tuli kaksi kappaletta, edellä mainitun Dekadenssi (20) levyn kappaleet Huijari Etelästä ja Bohemiadi, joista ensimmäinen toimi todella hyvin. Voisi sanoa, että tässä kohtaa keikka alkoi muistuttamaan vanhoja ja pidäkkeettömiä hyviä aikoja. Kaukon ääni avautui koko laajuudessaan ja siihen tuli ysäriltä tuttua nasaalia voimaa ja ilkeyttä.
Voi olla, että G Livelab ei ole paras keikkapaikka tällaiselle jyhkeälle rokille. Yleisön käytös oli korrektia ja kunnioittavaa (hyvä niin), mitään vanhan ajan känniääliöitä ei ollut pilaamassa kenenkään iltaa. Mutta tästä huolimatta odotin yleisön railakkaita välihuutoja tyyliin: - Hyvä Kake, soita Paha Maa! Sellainen tuli vasta kun keikka oli loppu. Liian myöhään. Röyhkä ei ole enää se"Paha-Kake", joka jää jutulle ja ryyppäämään yleisön kanssa keikan jälkeen. Toki kuusikymppiseltä veteraanilta ei pidä enää odottaa vanhoja temppuja. Röyhkä on pitkänlinjan ammattilainen, joka heittää keikan selväpäisenä ja jatkaa sen jälkeen matkaansa. Sitä kaipaamaani Röyhkä-keikkojen vähän paheellista livetunnelmaa ei tänä iltana löytynyt. Vaan toivoisinko, että se tunnelma vielä löytyisi?
Loppuun aikalaiskuva 90-luvulta. Musiikkiohjelma Jyrki, jossa Kauko bändeineen esiintyi, muutama vuosi Jumalan lahjan jälkeen:
Kaikesta huolimatta, vaikka jossain rajojen toisella puolen myllää sodan hirveät voimat, nuo surkeat ja lohduttomat asiat. Se lannistaa, mutta se ei saa lannistaa liikaa, sillä on muutakin elämää, kuten musiikki, joka aina lohduttaa. Minua ainakin.
Erityisesti tänä keväänä uutta suomalaista musiikkia tulvii vähän joka luukusta. Koronakurimus näyttää olevan selätetty ja artistit julkaisevat kilvan uusia levyjä. Mitä herkkuja onkaan tulossa (ja on tullut)?
Amuri: Ettei kukaan enää tuntisi pimeää. Otsikkoa ja soittajia myöten sukulaismusaa Jukka Nousiaisen neljän vuoden takaiselle levylle: Ei enää kylmää eikä pimeää (18). Amuri on aikalailla sama kuin Nousiaisen Kumppanit-bändi, mutta ilman Jukkaa. Biiseistä vastaavat Mikko Siltanen ja Kalevi Suopursu, joista jälkimmäinen vetää tällä kertaa hivenen pitemmän korren. Suopursun kappaleet: Hattupäinen mies, Joensuu, Tää tunne on tärkeä jäävät paremmin otsalohkoon soimaan kuin Siltasen vastaavat. Tosin Siltasen Ampiaiskesä toimii myös erittäin hyvin ja tuo mieleen marginaaliin jääneen suomirokin tekijäbändin, nimittäin Los Jacopabloksen. Siltasen pehmeä ääni, tunnelmalliset lyriikat ja melodiataju ovat lähellä Jacopaavojen Pekka Töyryn vastaavaa.
Antti Autio: Kaikki taloo huojuu. Kahdella edellisellä levyllä suomirockin ykköskaartiin hiipinyt Antti Autio on lyömässä todellisen ässän pöytään. Näin uskallan väittää. Uusi levy ilmestyy huomenna. Vinyylivaraus levykauppaan on jo tehty. Yksi pilottibiiseistä Kaikki on hyvin kertoo tästä ajasta, luomishetkellä tietämättään että tällainen aika olisi tulossa.
Knipi: Valoilmiöitä. Knipin kakkosalbumia on hierottu huolella koronasulkujen aikana. Huolellista ja melodista, hyvin toiveikaista. Iskusävelmiä on paljon, mutta levy kaipaa tummempaa virtaa, kaikki on jotenkin liian hyvin. Tiettävästi Knipi jätti tietoisesti levyltä pois ne masentavimmat biisit. Ei olisi jättänyt.
A.Takalo: 20:21. Takavalot yhtyeestä tunnettu kouvolalaisartisti julkaisi alkuvuodesta tämän syvän ja sympaattisen sooloalbumin. Levyä ei ole taidettu vielä arvioida missään musiikkimediassa tai lehdessä. Harmi, sillä kyseessä on varsin pätevä levy. Tältä levyltä löytyy sitä peräänkuuluttamaani "synkkyyttä". Aloituskappaleessa Paremmat ajat sukelletaan heti syvään päätyyn: "Ei mulla ole syytä miksi herätä aamuisin, ei ole mitään niin tärkeää" "Minusta jälkeen jää ongelmajätettä" Varsin rehellinen ja syväluotaava biisi, joka kääntyy lopussa toiveikkuuden puolelle. "Elän itseäni varten, on paremmat ajat vielä edessä" A.Takalo on kätketty helmi Suomen musakentässä. Suosittelen tutustumaan. Levyä ei taida saada muuta kuin kasettina. Sellaisen ostin itselleni toissapäivänä.
Neljä Ruusua: 1000X. Että sen tuhannen kerran. Noh, taitaa olla kahdennentoista kerran vai kuinka mones Neljä Ruusua levy onkaan kyseessä? Tunnistettavaa, muotovaliota ja nostalgista. Voisin mennä keikalle. Biisi 80-luvulla kertoo olennaisen. Muuta en tarvitse.
Muuan Mies: Pari paskaa biisiä. Jälleen ollaan erinomaisen albumitittelin äärellä. Herranjestas sentään, tuon paremmin ei voisi asiaa ilmaista, paitsi epäilen levyn pitävän sisällään myös hyviä biisejä. Timppa-kappale löytyy jo suoratoistosta. Hieno biisi, joka taitaa kertoa Timppa-nimisestä autosta? Muuan Miehen debyyttialbumi julkaistiin jo vuonna 2009. Vasta nyt havahduin ja huomasin kuinka hieno artisti tässäkin on kyseessä. Levy julkaistaan aprillipäivänä, kasettina ja cd:nä. Vinyylin vuoro on elokuussa. Kasettikauppoja on pian tiedossa.
Rosita Luu: Maaginen elävä. Tuoreempi ja hypetetympi artisti. Itselleni ei ole kovin tuttu. Levyn nimikappale svengaa kyllä vastustamattomasti. Nähdäkseni Rosita Luu on kameleonttimainen artisti, jolla ei ole pysyvää identiteettiä, vaan se vaihtuu tarpeen mukaan. Todella mielenkiintoista kamaa. Otetaan tehokuunteluun.
Huora: Älä luovuta. Joskus vastustelen bändiä nimen perusteella loputtomiin. Tämän henkilökohtaisen bännini ovat saaneet kokea Lasten Hautausmaa ja Huora. Kaksi erittäin vastenmielistä bändin nimeä. Mutta myös kaksi erittäin hyvää bändiä. Huoran solisti Anni Lötjönen antaa palaa täydellä teholla. Vakuuttavaa ja tarttuvaa, kuin suomenkielistä Therapya. Tykkäisinköhän?
Rohkeat kuvat: Ei se ahdista meitä. Mutta kyllä tämä aika ahdistaa, varsinkin nyt, teitäkin? Rohkeat kuvat on melko tuore pop/rock-bändi. Kyseessä on bändin toinen albumi. Nyt ollaan pienehkön (mielellään ison) läpimurron äärellä. Tällaisella virkeälle musiikillisille muodolle on tarvetta. Harkitsen albumikauppoja. Tuoretta muovia löytyy jo kaupoista.
Mitä muuta on odotettavissa keväällä tai myöhemmin tämä vuonna:
Jukka Nousiainen & Kumppanit: Matkalla kotiin. Nousiaisen edellisestä on kulunut kesällä neljä vuotta. Kyllä aika rientää. Huolella (ja tuskalla?) hierottu Matkalla Kotiin ilmestyy toukokuussa.
22 Pistepirkko: Kind Hearts Have a Run Run. On ilmeisesti uuden Pirkko-levyn nimi. Riehakas nimi-instrumentaali on jo julkaistu sekä tummasävyinen Snakecharmer. Lupa on taas odottaa...ties mitä. Edellisestä pirkko-levystä Lime Green Delorean (11) on jo 11 vuotta.
Samae Koskinen. Samaen uusi on purkissa. Milloin se julkaistaan?
Loppuun nostalginen video kahdenkymmenenviiden vuoden takaa. Mainitsemani (Amuriin vertaamani) Los Jacopablos - yhtye. Todellista peltorokkia:
Tässä myös spotikkalistallinen uutukaisia suomalaisia:
