Daniel Romano's Outfit - Okay Wow

Kanadalainen Daniel Romano loi lupaavaa kantriuraa vielä viitisen vuotta sitten, jolloin hän kolmella muotovaliolla kantrialbumillaan haali itselleen laajan fanijoukon. Sleep Beneath The Willow(11), Come Cry With Me(13) ja If I've Only One Time Askin'(15) ovat kaikki täyttä laatutavaraa.

Suunnanmuutos tapahtui Mosey(16) levyllä, joka järkytti vanhaa fanijoukkoa. Youtuben kommenttikentästä löytyy paljon puhuvia ja närkästyneitä kommentteja näistä "Dylan-outtakeista", miksi vanhat fanit uusia kappaleita nimittivät. Tämä monipuolinen ja kieltämättä Dylan-vaikutteinen Mosey(16) sai minut kiinnostumaan Romanosta. Riemukas poppis Valeri Leon avaa levyn mainiosti, kun biisit I Had To Hide Your Poem In a Song ja Hunger is A Dream You Die In edustavat levyn eeppisempää puolta.

Moseyta seurasi vielä tiukempi ja energisempi rocklevy: Modern Pressure(17). Tästä tahti vaan kiihtyi, sillä jo seuraavan vuoden alussa Romano jakoi Bandcampin kautta peräti kaksi uutta studioalbumia nimeltään Nerveless(18) ja Human Touch(18). Levyt olivat vain hetken jaossa, kunnes ne katosivat eetteristä ja nyt niitä kuulee ainoastaan Youtuben kautta. Vielä saman vuoden syksyksi ilmestyi akustinen: Finally Free(18), joka sisältää useita hienoja kappaleita, kuten Empty Husk ja All The Reaching trims. Viime vuosi menikin keikkaillessa ja ilman julkaisuja, lukuun ottamatta Romanon punkbändin Ancient Shapesin levyä: A Flower That Wouldn't Bloom(19). 

Tämän hengästyttävän julkaisutahdin lisäksi Romano näyttää olevan enimmäkseen kiertueella(useimmiten Skandinaviassa) ja pykää näitä levyjään varsin nopeaan tahtiin. Onko nopeus yhtä kuin huono musiikillinen laatu? Ei välttämättä. Romanon kehityskaari kantriartistista nopeasti muuntautuvaksi indieartistiksi on ollut vaikuttava, vaikka tylsimmillään tämä todellakin kuulostaa vähän "jämä-Dylanilta", runollista tajunnanvirtaa ja nasaalia lauluilmaisua tulee riittävissä määrin.

Hetken ajattelin, että Romanon "julkaisutauko" voisi kestää hivenen pitempään, mutta eipä mennyt aikaakaan kun tuli korona ja artistitkin pakotettiin neljän seinän sisään. Romano katkaisi nopeasti karanteeninsa jakamalla kotisivuillaan taas uuden albumin Visions of The Higher Dream(20) jonka hinnan fanit saivat itse määritellä. Todella mieluista yllätys, etenkin koska kehityskaari on yhä nouseva. Tosin nyt ollaan musiikillisten vaikutteiden puolesta aika paljon Desire(76) levyn aikaisessa Dylanissa, mutta hyvällä ja modernilla tavalla. Rakenteellisesti yllättävä Where May I Take My Rest on hyvä avauskappale. I Cannot Be More Lonely jatkaa laadukkaasti ja musiikillisesti on taas sukellettu uusille vesille. Hälyisä torvisektio tuo biisiin hyvän säväyksen. Todellinen helmi on levyn neljäs kappale Lilac About Thy Crown, joka on silkkaa...Dylania. Niin, tämä biisi olisi voinut olla Street Legalin(78) parhaimmistoa.

Paljon puhaltimia ja hyvää musiikillista makua ilmentävä levy hivelee omia korviani, se on lähellä omia kuuntelutottumuksiani. Onko niin, että tämä tietynlainen tuttuus helpottaa levyyn tutustumista? En yritä väittää, että kovinkaan aktiivisesti etsisin täysin uudenlaista rockilmaisua(voiko sellaista edes olla), vanhat ainekset riittävät, jos keitos on muutenkin tehty riittävällä intohimolla ja kappaleissa on riittävästi tarttumapintaa. Daniel Romano uusi levy on tehty tutuista aineksista, mutta musiikillinen miksaus on riemukas ja osin yllättäväkin. Levyn loppupuolelta löytyvä Nothing Is Still(In Shaken Heart) yllättää oudolla kertosäkeellään, menevä biisi kyykkää ja melkein pysähtyy kertosäkeessä parin epävireisen viulusävelen kera. Tämä levy on vielä noin viikon jaossa Daniel Romanon bandcamp-sivuilla. Kannattaa käydä lataamassa vielä kun kerkee.

Daniel Romanon julkaisukevään täydentää tänään ilmestynyt reipas livelevy: Okay Wow(20), joka on äänitetty enimmäkseen Skandinavian kiertueen aikana. Tällä kiertueella Romano ei käynyt Suomessa, toisin kuin vajaa neljä vuotta sitten, jolloin pääsin todistamaan Romanon yllätyskeikkaa Tampereella Klubilla. Ohessa bloggaukseni tältä keikalta: https://homesickhounds.blogspot.com/2016/07/daniel-romano-klubi-tampere-3062016.html

Uusi livelevy on vasta kuuntelun alla. Se on virallinen julkaisu ja näin ollen löytyy spotikasta sekä myös fyysisinä äänitteinä. Nautiskeltavaa riittää pitkäksi aikaa. On hienoa, että tämä pidäkkeetön livetunnelma saatiin vangittua kuin muistoksi, toisesta pelottomasta maailmasta. Mitä tapahtuu kun musiikki palaa klubeihin ja isommillekin esiintymislavoille. Uskaltaako artistit antaa kaikkensa muiden ihmisten edessä, vai saako koronan uhka ja sitä kautta nämä eristäytymisen madonluvut meidät kaikkinensa aremmiksi. Ehkä pelkoni on aiheeton. Nyt nautin livemusasta turvallisen välimatkan päästä, levyltä ja livestriimeistä.

The Boomtown Rats - Citizens of Boomtown

Käsi sydämellä, tiedätkö Boomtown Ratsilta mitään muuta varteenotettavaa biisiä kuin I Don't Like Mondays? Ehkä tiedät, useitakin. Kun alan itse miettimään bändin musiikkia ja kaivan esiin omistamani puolisenkymmentä Rats-levyä, niin...siihen se sitten jää, esiin kaivamiseen ja kosmeettiseen kuunteluun, biisi sieltä toinen täältä ja muistijäljet ovat vähäiset.

Sir Bob Geldofin kipparoima Boomtown Rats perustettiin jo vuonna 1975. Punkrockin ja uuden aallon vaihteesta ponnistanut bändi sai jo esikoisalbumilla The Boomtown Rats(77) aikaiseksi pikkuhitin Lookin' After No. 1, joka on se toinen hyvä Boomtown Rats-biisi minkä tiedän. Punkahtavasta esikoisalbumista kasvoi yhteensä kuuden studioalbumin mittainen ura, joka katkesi vuonna 1984 albumiin: In the Long Grass(84). Keskivaiheilla uraa ilmestyi bändin paras levy The Fine Art Of Surfacing(79), josta löytyy se kolmas hyvä Rats-biisi: Someone's looking At You sekä myös em. megahitti I Don't Like Mondays. 

Niin, muisti alkaa palautumaan ja syön alkupääni sanoja, itseasiassa Boomtown Ratsilta löytyy kautta uran varsin kelvollisia kappaleita. Mainitaan vielä edellisen levyn: Tonic for The Troopsin(78) oivallinen Rat Trap sekä loppuvaiheessa uraa ilmestynyt Banana Republic. Suurin ongelma bändin musan kuuntelussa on ollut levyjen jotenkin hengästynyt ja sekava musiikillinen tunnelma. Yritystä ja sähellystä on enemmän kuin musiikillista laatua. Tosin juurikin tämä ns.musiikillinen sekavuus on estänyt minua tutustumasta Boomtown Ratsin levyihin kunnolla.

Sitten tuli vuosi 1985 ja Bob Geldof järjesti liveaidin, tuli tunnetuksi ympäri maailmaa. Tämä antoi mukavan näkyvyyden myös näinä aikoina alkaneelle soolouralle. Deep in the Heart of Nowhere(86), The Vegetarians of Love(90) ja The Happy Club(92) ovat kaikki kelvollisia, kolmen tähden levyjä, mutta eivät juuri sen enempää. Mitään musiikillisesti kovin merkittävää Geldof ei ole tuon ysärin alun jälkeen luonut. Sen sijaan hän on ollut mediassa esille oman elämänsä tragedioiden kautta, kuten ex-vaimon Paula Yatesin päihdekuolemaan, Paulan silloisen poikaystävän Michael Hutchensen itsemurhan, sekä Bobin ja Paulan yhteisen tyttären Peachesin heroiinin yliannostuskuoleman kautta.

Oli yllättävää, The Boomtown Rats julkaisi äskettäin paluualbumin: Citizens of Boomtown(20). Vielä yllättävämpää on se, että tämä on parasta kuulemaan Bob Geldofia, koskaan. Voimakas väite. Myönnetään. Kymmenen biisin uutuusalbumi on raikas ja häpeämätön rokkilevy, jossa ei vaikutteita säästellä. Aloituskappale Trash Glam Baby on sitä itteään, vahvasti 70-luvusta lainailemaa popjytää bowie-mott the hoople-akselilla. Sweet Thing alkaa melkein samalla riffilla kuin Nirvanan Smells Like Teen Spirit, mutta muuttuu äkkiä joksikin muuksi. Hämmentävää, hauskaa, toimivaakin.

Monster Monkeys on bluessävytteinen pala, jossa on ripaus vanhaa Doorsia ja Beatlesin Come Togetheria. Nelosbiisi She Said No jatkaa samaa hölmöä rokkailulinjaa. Pyörää ei todellakaan ole keksitty uudelleen, mutta fiilis on hyvä, ja tuntuu todellakin, että rokkipapat tykkäävät siitä mitä tekevät. Passing Through on levyn ensimmäinen ja ainut balladi, joka kuulostaa yllättäen hyvin tutulta, kuin Pulpin megaballadilta. Siitä huolimatta ostan tämänkin biisin, sillä itse kappale on varsin mukiinmenevä.

Loppupuoli levystä pitää yhtälailla hyvin otteessa. Here's a Postcard on kevyempi ja mukavalla tavalla erilaisempi kuin aikaisemmat tsipaleet. K.I.S.S. on jytää räppiosuuksien kera. Rock'n' Roll Ye Ye on kuin nopeutettu ja hivenen melodisempi versio J.Karjalaisen Rock-n-rollista. Helpoin ja tunnistettavin kappale, mutta kaikesta huolimatta, toimii kuin se kuuluisa tauti(ou nou, not a Word K).Yllätys tulee vasta lopussa, bändin(kö) koko uran paketoiva: The Boomtown Rats on musiikillisesti kuin Prodigyn ja Waltarin sekoitus, missä on Angelin tytöt? Hymy nousee väkisin huulille. Törkeitä ukkoja, törkeän tyhmää ja mautonta, mutta vetoaa minuun. Täydellinen juoksulenkkilevy.

En tiedä voinko suositella tätä kovin merkittävänä tai käänteentekevänä rokkilevynä? No en voi. Mutta tämä on elävä ja hengittävä rokkilevy. Kovin tutunomainen, kuin vanha ystävä, jonka olemassaolosta en ollut tietoinen. Tämä on varmasti levy, joka tuli kaikille vähän yllätyksenä, ehkä eniten sen tekijöille. Kuulostaa siltä, että se kuuluisa Intohimo musiikkiin on ollut näiden veteraanien katalysaattori levyn tekemiseen, sehän tunnetusti riittää, kun fiilis on oikea, niin musa läpäisee suojauksen, ainakin allekirjoittaneen koronapoteron paksut(ja kuvitteelliset) seinät.