Kadonneet Popklassikot - ABC

Tässä kirjoituksessa on paljon haaveita ja utupilveä, eli etsin kadonnutta nuoruuttani. Olen tästä hieman etukäteen pahoillani. Nuoruuden rähmäisiin tunnelmiin johdattaa sävelet, usein hyvin syntikkavetoiset. Minkäs teet kun viettää kukkeimman nuoruutensa 80-luvulla ja tässä syy miksi koen viehtymystä tämän vuosikymmenen syntikkavetoisiin soundeihin. Se on jollain tapaa jopa perverssiä kuunnella tätä onttoa kimalletta, josta aika ajoin pilkahtaa sisältöäkin.

Kuuntelen kyseisen, jo 80-luvun alussa uran aloittaneen, bändin viime syksynä ilmestynyttä albumia: The Lexicon of Love II(16). Kyse on tietenkin jatko-osasta bändin menestyksekkäälle debyytille: The Lexicon of Love(82). Martin Fry:n johtama "yhdenmiehen bändi" oli varsin menestyksekäs noihin aikoihin. Vaan paljon on vettä virrannut tuossa välillä. Ensinnäkin debyytti: The Lexicon of Love(82) on yksi muotovalioimpia syntsapop-levyjä kautta aikojen. Levy sisältää muun muassa sellaiset korvamadot kuten; Poison Arrow, All of My Heart ja huikea The Look of Love. Tosin eräs ystäväni määritteli kyseisen kappaleen tuovan mieleen 80-luvun huonot puolet.

Menestyksekkään debyytin jälkeen ABC julkaisi levyjä tasaisesti kahden vuoden välein. Ne muutkaan levyt eivät olleet huonoja, tutustumisen arvoisia ovat ainakin: How to be a... Zillionaire!(85) ja Alphabet City(87). ABC:n levytysura hiipui levyn: Abracadabran(91) jälkeen ja seuraavat levyt ilmestyivät vajaan kymmenen vuoden päästä toisistaan: Skycraping(97) ja Traffic(08).

Nyt kun kuuntelen tätä paluulevyä: The Lexicon of Love II(16), niin en voi kun hämmästellä miten raikkaana tuo bändin alkuaikojen syntsapop-perintö on tuotu tähän päivään. Kakkososa on kieltämättä soundillinen mukaelma debyytistä, mutta biisit ovat kovatasoisia ja tämän levyn ääressä olen viihtynyt päiväkausia, jopa kriittisellä korvalla musiikkia kuunteleva 5-vuotias tyttäreni on antanut tälle levylle hyväksynnän. Haluan korostaa, että vasta hommattuani levyn fyysisessä muodossa(cd-levy) sain siitä kunnollisen otteen. Spotify-kuuntelu jää aina varsin köykäiseksi.

Levy alkaa hitikkäällä kaksikolla: Flames of Desire ja Viva Love. Väittäisin, että molemmat biisit laatunsa puolesta olisi voinut upottaa bändin huikealle debyytille. Viva Love on tietenkin The Look of Loven vastine tälle ajalle, mutta kuitenkin sopivasti erilainen biisi. Ten Below Zero on sellainen iso syntsaballadi, jota olisin voinut tanssia hitailla 80-luvulla Mäntylammen diskossa...jos vaan hitaille olisin päässyt. Levy loppuu myös hienoon hitaaseen kappaleeseen: Brighter than The Sun, jonka jälkeen kuullaan vielä Viva Loven loppuoutro. Siinä välissä olevat biisit ovat kaikki varsin hyvätasoisia.

En koe minkäänlaista vaivaantumisen, kyllästymisen tai myötähäpeän tunnetta tämän levyn äärellä. Levy vie minut sinne, missä ei ehkä syytä olisi enää olla, kaukaisen ajan haavepilven rinnalle, epävarmojen askelten kaikuun, notkeasti pyörivän diskopallon valoihin, siihen yhteen hetkeen ja elämään, joka ei nuoren ihmisen rinnassa koskaan tullut todeksi. Mutta niin sen pitikin mennä, koska sain tämän selittämättömän kaipuun tunteen, jota tällainen musiikki on omiaan hoitamaan...ja mieleen palauttamaan.