Tässä kirjoituksessa on paljon haaveita ja utupilveä, eli etsin kadonnutta nuoruuttani. Olen tästä hieman etukäteen pahoillani. Nuoruuden rähmäisiin tunnelmiin johdattaa sävelet, usein hyvin syntikkavetoiset. Minkäs teet kun viettää kukkeimman nuoruutensa 80-luvulla ja tässä syy miksi koen viehtymystä tämän vuosikymmenen syntikkavetoisiin soundeihin. Se on jollain tapaa jopa perverssiä kuunnella tätä onttoa kimalletta, josta aika ajoin pilkahtaa sisältöäkin.
Kuuntelen kyseisen, jo 80-luvun alussa uran aloittaneen, bändin viime syksynä ilmestynyttä albumia: The Lexicon of Love II(16). Kyse on tietenkin jatko-osasta bändin menestyksekkäälle debyytille: The Lexicon of Love(82). Martin Fry:n johtama "yhdenmiehen bändi" oli varsin menestyksekäs noihin aikoihin. Vaan paljon on vettä virrannut tuossa välillä. Ensinnäkin debyytti: The Lexicon of Love(82) on yksi muotovalioimpia syntsapop-levyjä kautta aikojen. Levy sisältää muun muassa sellaiset korvamadot kuten; Poison Arrow, All of My Heart ja huikea The Look of Love. Tosin eräs ystäväni määritteli kyseisen kappaleen tuovan mieleen 80-luvun huonot puolet.
Menestyksekkään debyytin jälkeen ABC julkaisi levyjä tasaisesti kahden vuoden välein. Ne muutkaan levyt eivät olleet huonoja, tutustumisen arvoisia ovat ainakin: How to be a... Zillionaire!(85) ja Alphabet City(87). ABC:n levytysura hiipui levyn: Abracadabran(91) jälkeen ja seuraavat levyt ilmestyivät vajaan kymmenen vuoden päästä toisistaan: Skycraping(97) ja Traffic(08).
Nyt kun kuuntelen tätä paluulevyä: The Lexicon of Love II(16), niin en voi kun hämmästellä miten raikkaana tuo bändin alkuaikojen syntsapop-perintö on tuotu tähän päivään. Kakkososa on kieltämättä soundillinen mukaelma debyytistä, mutta biisit ovat kovatasoisia ja tämän levyn ääressä olen viihtynyt päiväkausia, jopa kriittisellä korvalla musiikkia kuunteleva 5-vuotias tyttäreni on antanut tälle levylle hyväksynnän. Haluan korostaa, että vasta hommattuani levyn fyysisessä muodossa(cd-levy) sain siitä kunnollisen otteen. Spotify-kuuntelu jää aina varsin köykäiseksi.
Levy alkaa hitikkäällä kaksikolla: Flames of Desire ja Viva Love. Väittäisin, että molemmat biisit laatunsa puolesta olisi voinut upottaa bändin huikealle debyytille. Viva Love on tietenkin The Look of Loven vastine tälle ajalle, mutta kuitenkin sopivasti erilainen biisi. Ten Below Zero on sellainen iso syntsaballadi, jota olisin voinut tanssia hitailla 80-luvulla Mäntylammen diskossa...jos vaan hitaille olisin päässyt. Levy loppuu myös hienoon hitaaseen kappaleeseen: Brighter than The Sun, jonka jälkeen kuullaan vielä Viva Loven loppuoutro. Siinä välissä olevat biisit ovat kaikki varsin hyvätasoisia.
En koe minkäänlaista vaivaantumisen, kyllästymisen tai myötähäpeän tunnetta tämän levyn äärellä. Levy vie minut sinne, missä ei ehkä syytä olisi enää olla, kaukaisen ajan haavepilven rinnalle, epävarmojen askelten kaikuun, notkeasti pyörivän diskopallon valoihin, siihen yhteen hetkeen ja elämään, joka ei nuoren ihmisen rinnassa koskaan tullut todeksi. Mutta niin sen pitikin mennä, koska sain tämän selittämättömän kaipuun tunteen, jota tällainen musiikki on omiaan hoitamaan...ja mieleen palauttamaan.
Werner Herzogin Nosferatussa (1979) on yksi kauhuelokuvan historian vaikuttavimmista alkukohtauksista. Käsivarainen kamera liikkuu pitkin muumioituneiden ruumiiden reunustamaa käytävää. Nämä eivät ole nukkeja, vaan oikeita, muumioituneita ruumiita. Herzog kävi kuvaamassa kohtauksen omakätisesti Meksikossa sijaitsevassa Guanajuaton museossa, jossa säilytetään vuoden 1833 suuressa koleraepidemiassa kuolleiden ihmisten jäännöksiä. Ilmeisesti Guanajuaton ilmasto mahdollisti ruumiiden säilymisen verrattain hyvässä kunnossa.
Merkittävä osa kohtauksen tehosta tulee sen musiikista. Taustalla soi saksalaisen avant garde -yhtyeen Popol Vuhin Brüder des Schattens:
Elokuvassa hyödynnetään Popol Vuhin tunnelmoinnin lisäksi myös klassisen musiikin helmiä, Wagnerin ja Gounod’n pätkiä. Huomionarvoisin kappale elokuvassa on kuitenkin tämä:
Epäilemättä kappaleen voima perustuu osin sen käyttöön juuri tämänkaltaisessa elokuvassa. Ja toki kohtauksessa on aimo annos jo Bram Stokerin alkuperäisteoksesta peräisin olevaa pimeän itä-Euroopan demonisointia. Kohtauksessa vampyyrin laivan mukana saapuneet rotat ovat vallanneet eurooppalaisen kaupungin ja saaneet aikaan ruttoepidemian. Kaupunki näyttääkin siirtyneen vuosisatoja taaksepäin, bruegelmaisen groteskiin tilaan.
Laulu on varsin vaikuttava myös omillaan. Ja mikäli onnistuu sulkemaan mielestään elokuvan synkän kohtauksen, voi kappaleessa kuulla myös heleämpiä sävyjä. Pienissä popfriikkien piireissä Zinskaro (joskus myös Zinzkaro tai Tsintskaro, suomeksi: “Lähteellä”), onkin ollut vuosien ajan sinnikkään salapoliisityön kohteena. Länkkäreiden on näet ennen internetin aikakautta ollut lähes mahdotonta löytää kyseitä laulua. Sen sanat, kieli, esittäjä ja tekijä ovat olleet angloamerikkalaisen pop-musiikin seuraajille tuntemattomia. Kappaletta ei myöskään löydy Nosferatun soundtrackiltä.
Kate Bush lumoutui kappaleesta kuultuaan sen Herzogin elokuvassa ja halusi ehdottomasti käyttää sitä omalla levyllään. Eräässä haastattelussa Bush väitti sen olevan tsekkoslovakialaisen kuoron levyttämä kappale. Zinskaro päätyi osaksi Bushin Hounds of Love -levyn Hello Earth -kappaletta (1985) Richard Hickox Singers -kuoron esittämänä. Zinskaro-osuus alkaa hieman äkkiväärästi kohdassa 1:20.
Jos kappaleen esittäjää ei tiedetä, on siihen jokseenkin hankalaa hankkia oikeuksia tai nimetä krediittejä. Bush ei löytänyt lauluun myöskään sanoituksia tai nuotinnoksia, joten kuoro ja laulun sovittajat joutuivat lähinnä seuraamaan klassista koulutusta vailla olevan Bushin epämääräisiä ohjeita, joissa hän halusi seurattavan Nosferatun versiota yksityiskohtia myöten.
Levyn Hello Earthia koskevissa tiedoissa ei ilmoiteta krediittejä Zinskaron säveltäjälle. Kansivihkossa kiitetään kyllä Herzogia ja Popol Vuhin Florian Frickeä, mainitsematta kuitenkaan tarkemmin mistä syystä.
Kaltaiseni kaukasian musiikkia tuntemattoman korvaan laulu kuulostaa hieman slaavilaiselta kirkkomusiikilta. Kappaleen Bushin levylle uudelleen sovittanut Michael Berkeley väittääkin sen olevan ortodoksimunkkien kuorolaulua. Nosferatulla käytetyn äänityksen takana on kuitenkin Vokal Ansambl Gordela, georgialainen kansanmusiikkiyhtye. Bushin tuotantoa käsittelevältä sivustolta löytyvät alkuperäisen Zinskaron sanat englanniksi.
'I was passing by the spring.
There I met a beautiful woman with a jug on her shoulder.
I spoke a word to her and she left, offended.
I was passing by the spring.'
Ei tämä kovin hyytävää horroria ole, ellei sitten ajattele laulajan olevan maalaistyttöjen keskuudessa pahennusta herättävä vampyyri. Vielä vähemmän kyseessä on uskonnollinen musiikki. Netistä löytyy edelleen melko niukasti tietoa kappaleesta. Wikipedia ainoastaan toteaa sen olevan Nosferatussa käytetty georgialainen kansanlaulu Kartlin alueelta. Zinskaron elokuvassa esittävää lauluyhtye Gordelaa koskevia tietoja ei myöskään löydy Allmusicin luetteloista. Discogsilta poppoon musiikkia löytyy jokunen kappale vuonna 1969 julkaistulta split-vinyyliltä.
Kenties parempi onkin, että laulu säilyttää edes osan salaperäisyydestään. Sellaisena tuo hieman transsendenssiä toimistotyöhön ja post festum aamun tunkkaisuuteen.
Of course, we all grow up, and we know "it's only rock 'n' roll"...but it's not. After a lifetime watching a man perform his miracle for you, night after night, it feels an awful lot like love.
tiivistää Bruce Springsteen jotain olennaista urastaan tuoreessa omaelämänkerrassaan: Born to Run(16). Kyseessä on Springsteenin itsensä kirjoittama yli 500 sivuinen pikku järkäle, syväluotaava katsaus Brucen elämään ja rock'n' roll unelman toteutumiseen, sen jälkiseuraamuksiin ja ennen kaikkea taiteiluun rock- ja normaalielämän välillä.
Sain eilen päätökseen joulupukin tuoman alkuperäiskielisen version. Lukukokemus oli varsin väkevä. Springsteen luo kirjassaan laajan kuvan lapsuudestaan, omista perheenjäsenistään, oman musiikillisen kutsumuksen heräämisestä ja sen toimeenpanosta rähjäisissä New Jerseyn lapsuusmaisemissa. Kirjassaan Springsteen keskittyy erityisen paljon oman isäsuhteen ruotimiseen. Doug Springsteen kuvaillaan tunnekylmäksi, alkoholisoituneeksi ja vahvasti mielenterveysongelmaiseksi mieheksi, joka ei hyväksy poikaansa, vaan haastaa hänet jo lapsuudessaan kännipäissään keittiönpöydän äärellä samalla aiheuttaen Brucelle elinikäisen trauman, jota hän on purkanut useissa lauluissaan uransa varrella.
My father's house shines hard and bright. it's stand like a beacon calling me in the night Calling and calling so cold and alone Shining cross this dark highway Whre ours sins lie unatoned (My Father's House)
Isäsuhteen lisäksi kirjassa on paljon nostattavaa ja realistista tarinaa rock 'n' roll unelman toimeenpanosta ja Brucen yllättävän häilyvän luonteen monista vivahteista ja sivupoluista. Springsteen kirjoittaa psykologisen tarkasti, hän tekee kautta linjan vahvaa yksilöllistä ja yhteiskunnallista analyysia, aivan kuin hänen parhaissa levyissään: Born to Run(75), Darkess on the Edge of Town(78), Born in the U.S.A(84), The Ghost of Tom Joad(95), The Rising(02) ja Wrecking Ball(12). Edellä mainitut levyt nousevat Brucen tuotannosta merkittävinä ja ehjinä kokonaisuuksina, myös artistille itsellensä. Hän hieman harmittelee, että Wrecking Ball(12) ei saanut ansaitsemaansa huomiota mestarillisena levynä, etenkin kun Springsteen siihen panosti erityisen paljon. Tosin levy menikin listaykköseksi monissa maissa ja oli fanien mieleen.
Kirja etenee kronologisella ja varmalla otteella. Kirjan alkupuolella musiikki, ensimmäiset levyt, menestykset, E Street Bandin muotoutuminen ja se yksi surullisenkuuluisa oikeusjuttu ovat tapetilla. Born to Runin jälkeen Springsteen tappeli oikeusteitse managerinsa Mike Appelin kanssa kolmisen vuotta omien laulujensa oikeuksista ja pääsi julkaisukantaan vasta vuoden 1978 Darknesilla. Oikeusjuttua on käsitelty niin monissa elämänkerroissa ja yhteyksissä(myös Appelin omassa), pääpointti lienee se, että Springsteen meni allekirjoittamaan huonon jatkosopimuksen Appelin kanssa ja sen purkaminen vaati vaivaa ja lopulta myös dollareita. Lopputuloksena Bruce sai täydet oikeudet kaikkiin lauluihinsa, eli paljon parempi lopputulema kuin esimerkiksi John Fogertyllä tapellessaan Fantasy levy-yhtiön kanssa omien CCR-biisien oikeuksista.
Vuoden 1982 Nebraskaan asti keskiössä on musiikki ja Springsteen itse. Miltei kaikki aika ja energia menee musiikkiin ja sen luomiseen. Nebraskan jälkeen Springsteen kirjautui ensimmäistä kertaa ammattiauttajan luo. Springsteenin häilyvä, levoton, paikallaan pysymätön persoona altisti häntä masennukseen ja monenlaisiin ahdistustiloihin. Bruce kirjoittaa omista ahdistuksistaan suorastaan hämmentävän rehellisesti, mutta samalla ne jotenkin vapauttavalla tavalla läpikäyden. Kaiken tuskan takaa pilkistää aina toivo, kun sen aika tulee. Yllättävää on muun muassa se, että Bruce on vielä viime vuosien aikana kärsinyt pitkään ja voimakkaasti erilaisista masennustiloista. Kirjan kautta tulee ilmi, että tohtoreilla on käyty, perhettä on usein laiminlyöty masennuskausien ja levottomuuksien takia, mutta ruotuunkin on myös aina palattu.
Kirjan puolessa välissä hiipii mukaan perhe-elämä. Brucen ja vaimonsa Patti Scialfan rakkaustarinaa kuvataan myös pieteetillä. Riidat ja lemmenlomat kerrotaan avoimesti. Patti ja Brucen kolme lasta: Evan, Jessica ja Sam juurruttivat levottoman sankarimme melkein lopullisesti normaaliin elämään. Springsteen kirjoittaa suurella kunnioituksella perheestään ja tuo Pattin suuren merkityksen esiin monessa käänteessä, jossain kohtaa hän toteaakin, ehkä hän on saanut Pattilta tukea ja ymmärrystä paljon enemmän kuin mitä olisi ansainnut. Perhe-elämän kuvaus kulkee tasa-arvoisena ja luonnollisena musiikillisen kertomuksen kanssa. Se tekee tarinasta kokonaisen ja ehjän, kuin kaunokirjallisen lukukokemuksen.
Bruce kirjoittaa rehellisen kauniisti kaikista muistakin läheisistään, etenkin jo edesmenneen saksofonistin Clarence Clemonsin ja Brucen suhde tulee kirjassa usein esille. Clarence kuvataan luonnonvoimaiseksi, hyvin autenttiseksi hahmoksi, joka eli elämänsä täysillä seuraamuksista välittämättä ja näin oli aika usein elämänsä aikana monenlaisissa vaikeuksissa, naiset, raha-asiat ja terveys. Brucen ja Clarencen veljellisen suhteen sielukas kuvaus antaa todellisen ymmärryksen, mikä oli ja on edelleen The E Street Bandin suurin missio, sen yhden tai usean selittämättömän tunteen esille tuominen, ilon, vapautumisen, rakkauden ja välittämisen.
I miss my friend. But i still have the story that he gave me, that he whispered in my ear, that we told together, that one we whispered into your ear, and that is going to carry on.
Kirjana Born to Run on moniulotteinen, syvällinen ja kieleltään välillä liiankin rikas tällaiselle keskinkertaiselle englanninkielen taitajalle. Kieli mukailee paikka paikoin Springsteen laulujensa runollisia sävyjä, välillä se kertoo laajasti ja kokemusperäisesti amerikkalaisen unelman ja yhteiskunnan eri vaiheista, usein se palaa pieneen ihmiseen ja arjessa pärjäämiseen. Kirja luo kuvan syvää luotaavasta ja rehellisestä miehestä, jonka henkinen elämä on ollut yllättävän vuoristoratamaista, mutta joka hyvien asioiden ja omien hyvien aikeiden kautta on päässyt aina jaloilleen ja luonut meidän kuultavasti relevanttia rock-musiikkia jo yli neljän vuosikymmenen ajan. Jossain määrin tämä artistin levottomuus ja rikkinäisyys on kai ollut syy ja seuraus miksi Springsteenin laulut ovat aina koskettaneet, ainakin minua.
Palataan vielä tämän hienon rock'n' roll tarinan alkulähteille, jolloin kaikki oli mahdollista ja arkitodellisuuteen oli vielä matkaa:
