Television - Helsinki, The Circus. 10.6.2014

Muistan kesäyön vuodelta 1989, jolloin olin saavuttanut täysi-ikäisyyden, saanut ajokortin ja ostanut itsellesi kesätyörahoilla saippuanvihreän Opel Kadetin vm- 76. Tuona lämpimänä kesäyönä kuuntelin autossani äänittämääni kokoelmakasettia, jossa Rockradion toimittaja Juhani Kansi pehmeä-äänisillä välispiikeillään nostatti musiikkikappaleiden arvoa. Tuona aikana kaikki rockin klassikot tulivat minulle ensimmäistä kertaa aitoina ja uusina, elämää suurempina musiikkikokemuksina. Juhani Kansi spiikkasi sisään Beatlesin mystisen: The Fool On The Hill:n, jonka jälkeen tässä radio-ohjelmassa, jonka nimeä en nyt muista, oli vielä yksi kortti käyttämättä, New Yorkin taidepunk-yhtyeen Televisionin eeppinen Marquee Moon samannimiseltä klassikkoalbumilta: Marquee Moon(77).

Lämmin kesäyö ja TDK AD60 kokoelmakasettini laukkasivat eteenpäin nuoren mielen/miehen herkässä unisonossa, Marquee Moonin tunnistettava kitarakomppi ja biisin myötä kasvava kitaramyrsky loppui vasta, kun olin ajanut Opel Kadettini tien takana olevaan ulkorakennukseen ja lukinnut oven. Tuo kesäyö, tuo kokoelkakasetti ja varsinkin Televisionin Marquee Moonin kymmenminuuttinen hurmoksellinen tunnelma syöpyi ikuisesti mieleeni. Tuona iltana olin minä ensimmäistä kertaa, en ollut pelkkä teini-iän jatke P-Pohjanmaalta, olin nuori mies jolla vielä suurempi ajatus ja unelma jostain, jota tuskin koskaan tulen täysin saavuttamaan.

Tänä iltana on kulunut 25 vuotta tuosta kesäillasta ja olen perhefarkullani matkalla Helsinkiin katsomaan Televisionia. Näin ei pitänyt käydä, tämän ei pitänyt millään muotoa olla mahdollista tai relevanttia. Eihän bändi ole uransa aikana julkaissut kuin ne kolme albumia: Marquee Moon(77), Adventure(78) ja Television(92), tosin kaikki ovat erinomaisia ja neljännestä levystä ollaan huhuttu jo vuosia. Bändi keikkailee nykyään harvakseltaan ja youtube-klipit tarjoavat vain keskitason osaamista, ehkä pienehköä leipääntymistä tekemäänsä hommaan. Bändi kokoonpano on muuten alkuperäinen, lukuunottamatta kitaristi Richard Lloydia, joka on joko pudonnut tai potkittu pois bändistä. Tämän tyylitajuisen kitaristin oman, katkeran arvion mukaan, hän on saanut kenkää bändistä ja laulaja- lauluntekijän Tom Verlainen vaikealla persoonalla on osuutta asiaan. Tiedä tästä mikä on totuus, mutta Lloydin korvannut kitaristi Jimmy Ripp on ollut Verlainen oikea käsi jo pitkään hänen laadukkailla soololevyillään.

The Circuksen liveilta alkoi nousevan suomalaisen singer-songwriter tähden Mirel Wagnerin kitara ja nainen sooloesityksellä. Itselläni ei ollut aiemmin mitään kosketusta kyseiseen Wagneriin, paitsi ne lukemani ylistävät musiikilliset arviot neidin lavapreesensistä ja syvällisestä materiaalista. Ok, Wagner hoiti tonttinsa hienosti, biisit olivat selkeitä ja jollain tapaa muotovalioita. Kitaransoitto oli tyylikästä ja äänenkäyttö vahvaa. Tästä huolimmatta matsku ei ihan täysillä iskenyt, luulen etten tule Wagnerin levyjä ostamaan, vaikka musiikilliset ansiot ovatkin ilmeiset. Löysin jopa pari yhtäläisyyttä Mirel Wagnerin ja Kari Peitsamon väliltä: molemmilla on lyhyitä englannikielisiä biisejä joiden sanat on helppo kuulla ja ymmärtää. Tosin mitään muuta yhteistä ei näillä artisteilla taida olla keskenään.

Pitkään, pitkään odottamani Television aloitti oman osuutensa aikalailla tarkkaan kello kymmenen, kuten ohjelmassa luki. Aluksi viriteltiin kitaraa pari minuuttia ja sitten pamahti eetteriin Television(92) levyn aloituskappala 1880 or so. Varovainen, ihan hyvä aloituskappale. Pääjehu Tomppa Verlaine tuntui vielä vähän arastelevan kitarankäyttöä ja valokeilassa olemista. Ilta lämmitteli kappale kappaleelta bändiä parempaan iskuun. Alkupuolella keikkaa kakkoskitaristi Jimmy Ripp hoiteli soolo-osuudet, kun taas Verlaine ripotteli sinne tänne omaa tyylitajuista kitarointiaan. Keikan biisit koostuivat enimmäkseen klassikkoalbumin: Marquee Moonista(77), taisi jäädä vain kaksi biisiä soittamatta tältä levyltä: Friction ja Torn Curtain.

Huomioitavaa oli bändin rumpalin Billy Ficcan edellen erinomaisen luova ja rytmikäs rumputaiteilu. Voipi olla, että Television soundi ei perustu kovin paljon musiikilliseen tarkkuuteen tai oikeaoppisuuteen, ilmassa leijui kokoajan tietynlainen avatgardistinen taidepunkhenki, vaikkakin Verlaine virittelu kitaraansa vähän väliä ja tuntui hakevan koko ajan parempaa ja selkeämpää soundia. Verlainen persoona pisti tietenkin kiinnostamaan, missä mies on oikeastaan ollut sitten vuoden 2006 jälkeen, jolloin hän julkaisi viimeksi omaa originaalimateriaalia? Tosin Telkkarin kanssa hän on keikkaillut viime vuosina, mutta harvakseltaan. Richard Lloydin muistaakseni Uncutista lukemani katkerahkon haastattelun mukaan Verlaine viettää aikaa liikaa neljän seinän sisällä, eikä saa oikein mitään aikaiseksi. Tiedäpä sitten näistä ex-kitaristin vuodatuksista.

Tom Verlaine ja koko bändi pääsivät viimeistään lentoon julkaisemattoman Persia(?) kappaleen aikana. Biisi oli aivan käsittämättömän huikea ja monipuolinen teos, kuin kehittyneempi ja nyanssirikkaampi versio Marquee Moonin kitarabattlesta, biisi oli helvetin pitkä ja jollain tapaa kuin kertomus. Soittimet kertoivat mielenkiintoista musiikillista tarinaa, jossa sanoilla ei ollut niin suurta arvoa. Jimmy Rippin antaman tuoreen haastattelun mukaan Television huhuttu neljäs levy on enää kiinni sanoituksista, kun Verlaine  saa ne aikaiseksi. Niin, jollain tapaa pidän Television musiikissa sanoituksen osuutta aika pienenä tai Verlainen laulu kuulostaa vähän falsetinomaisessa ulvahtelussaan yhdeltä lisäinstrumentilta. Viimeisin soololevykin: Around(06) olikin silkkaa minimalistista kitarataidetta ilman laulua.

Keikan loppupuolella bändiltä tuntui onnistuvan kaikki, aiemmin vähemmän noteraamani kappale Guiding Light toimi upeasti, ensimmäisenä encorena tullut jo vuonna 1974 tehty levyttämätön kappale I'm Gonna Find You toimi myös upeasti, Entäpä se Marquee Moon? Väkevästi kulki myös tämä nuoruuden eeppinen statement, P-pohjanmaan kummuilla soinut finnimyrskyn läpäissyt styge. Koitin saada otetta tuosta 25 vuoden takaisesta tunnelmasta, suljin silmäni ja annoin itseni vaipua jonnekin. Törmäsin kipeytyneeseen selkään ja jäykistyneeseen niskaan sekä vähän löystyneen tuntuiseen ihoon, kadotettuun fokukseen. Oli miten oli, matkani Helsingin Circukseen oli ollut antoisa rockretki, matkaa on kuljettu valtava ajallinen matka ja lisää on tulossa. Suurin keikalla syntynyt oivallus lienee se, että kaikenlaiset unelmat ja päämäärät ovat tavoittelemisen arvoisia, näiden finniaikojen muisteloita ei pidä väheksyä. Jostain nuori mieleni yritti saada otetta 25 vuotta sitten ja jotain samaa tavoitellaan edelleenkin.