Wuhuuh, taas on itkua markkinoilla ja tuoksuja metsäteillä. Kuono maassa täytyy kulkea, jokaista kosteaa lehden selkää lipaista, saada hajusta kiinni, saada paikallistietoa, miten menee kelläkin kulmakunnan kuono-otuksella. Mutta minä olen härkä, olen vingahteleva ja murahteleva loppukesän kölliäinen, joka pakotetusti ja osittain vapaaehtoisesti saanut korviinsa alkusyksyn rapeita rokkisäveliä.
Arr-wihuu, nuo sävelet ovat osittain toivottuja ja osittain takavasemmalta tippuneita orastavia helmiä. Moni sen jo tietää ja hikikarpalot otsalla työntää jo levyä pesään. Mitä siis tietää? Sitä, että Red Hot Chili Peppersin I’m With You ja Lenny Kravitzin Black and White America ovat alkusyksyn setäfunkin odotetuimpia lättysiä. Wurrhh, kuka näitä artisteja enää kuuntelee, parasta ennen päivämäärä on mennyt ohi jo ajat sitten. Mutta oudoksi yllätykseksi Lennyn sinkkubiisi Come on Get It potkii mureasti ja torvilla tööttäillen, kun taas Chili Peppersin eka sinkku on silkkaa laimeutta. Mutta kuka tutustuisikaan näihin levyihin?
Hau-hau ja hahhuuhauuuu! Kotimaisella kentälläkin kuuluu kummia ja ihan hyviä sointukulkueita. Ovelasti suosion sivussa kulkeva kotimainen Regina - bändi julkaisee piakkoin neljännen täyspitkänsä Soita Mulle. Edellinen Puutarhatrilogia(09) on ollut yksi tämän kesän autolevyistä. Ihan kohtuullista vingahtelua sanoisin, ettei jopa pienehkön klassikon makua? Leinosen Ville myös täräyttää kehiin ihan pian uuden sooloalbumin nimeltään Auringonsäde/Pommisuoja. Mutustellaan odotellessa tätä Villen hurjinta luomusta, eli Majakanvartijan Unta(10). Kemopetrolilta ilmestyy myös just kohta lätty nimeltä Song and a Reason.
Urff, Wuffi! Miksi se eläimen korvakin tällaista monenmoista möykkää sietää? Kesken rapeimpien päiväunien ilmoille rapsahtaa jokin syksyä ennakoiva äänikimara, rienaavasti pomppiva rokkisävelten ketju ja minun koirapoloisen on tarkennettava ja tiedettävä mistä on kyse? Siksipä minulla tämä pitkä kuono on.
Setärokin rintamallakin tapahtuu monenmoista aktivoitumista. Aiemminkin tässä blogissa mainittu Mick Jaggerin uusin bändiviritys Superheavy, julkaisee nimettömän esikoisalbuminsa syyskuussa. Pari biisinäytettä on jo laitettu jakoon. En nyt ihan täysin teilaiskaan tätä keinuvaa world music/reggaekudelmaa, vaiko mitä olet mieltä? Elähdyttävämpi uutinen Tom Waitsin paluusinkku Bad as Me, joka ennakoinee myös uutta sooloalbumia?
Uutta puuta, maukasta ja hyvin pureksittavaa, löytyykö sellaista tämä syksyn jahtikoirille? Kahden pennin Kinks, eli Kooks aktivoituu ja julkaisee pian albumin nimeltä Junk of the Heart. Paljon mielenkiintoisempi on Kasabianin piakkoin päivänvalon näkevä Velociraptor – albumi, jota bändi on kuvaillut varsin primitiiviseksi. Myös Wilcolta tulee tuoretta tavaraa syksyn aikana.
Beirutilta julkaistaan ihan näinä päivinä uutukainen Rip Tide ja virkea Blitzen Trapper julkaisee jo kolmannen plattansa American Goldwing myös piakkoin, jonka maistiaisbiisit lupailevat hyvää. Melkein jo A-luokassa majaileva suhteellisen uusi tuttavuus, eli The War On Drugs on ihan näinä päivinä vapauttanut markkinoille uutukaisensa Slave Ambient. Näiden seinien sisällä on lievää toivetta, että olisiko tässä se syksyn yllättäjä?
Wiuh, ungh, ruuh! Kauempana tuolla lokakuulla näkyy Coldplayn Mylo Xyloto, josta voisi melkein vetoa, että on jo vuotanut nettiin, vai onko? Epäilevät myös että Keith Richards väsäisi sooloalbumia, liekö loppuvuoden tapaus? Varmistusta vailla ovat myös Van Halenin ja Aerosmithin syksyn uutukaiset. Lähempänä joulua pitäisi tulla tuoretta Kate Bushiakin, se jos mikään saisi tämän koiran vinkumaan.
Arff, meinas vallan unohtua Ryan Adamsin viimeistellympi(hänen kertomansa mukaan)sooloalbumi Ashes & Fire, joka ilmestyy lokakuussa. Kesän soolokeikoilla on soinut muun muassa tämä albumin avausraita Dirty Rain.
Suomalaisen rokin kentällä 90-luvun ja vuosituhannen vaihde kierrätti tasaisesti englanniksi laulavia muodollisen päteviä pop-rockbändejä. Tuon ajan sisällöllisesti laadukkaat orkesterit esim. Hearthill, Poverty Stinks, Maryland, Office Building, Supperheads, Going Public saattavat kilauttaa joitain kelloja. Moni noista bändeistä jäi kuitenkin yhden tai kahden levyn lupaukseksi, vaikka musiikillinen sisältö oli parasta A-luokkaa. Hyvän katsauksen tästä hukatusta parhaudesta antaa Poko Recordsin tuottama erinomainen 4 cd:n Sivulliset – kokoelma(05), valikoima suomalaista vaihtoehtorokkia vuosilta 1985-2000. Joku vuosi sitten kokoelmaa sai alelaareista polkuhintaan, liekö enää mistään?
Cry Bar on aikalailla uusi tuttavuus tässä suomirokin englanninkielisessä genressä. Vaikutteet vetävät kevyeen Neil Young/Jayhawks – tyyppiseen americanaan ripauksella brittirockia tyyliin Teenage Fanclub sekä jotain ihan omaa. Tämä tamperelainen bändi on Liekki-yhtyeestä tutun Janne Kuuselan ja muun muassa The Ghost Of Bruce Springsteen & The E Street Bandissä vaikuttavien Tomi Nordlundin, Lasse Noukan ja Saku Virtasen yhtye.
Perjantai-ilta tarjosi mahdollisuuden nähdä kyseinen ”itku-baari” livenä Tampereen mainiossa irkkubaarissa O’Connellissa. Reipas kourallinen ihmisiä oli saapunut tsekkaamaan bändin esitystä. Bändi potkaisi keikan käyntiin varsin konstailemattomalla kantrirock-otteella. Soittimet ja niiden haltijat löysivät toisensa, niin sanottu soittokemia oli läsnä. Etukäteen arvelin, että laulutontin varmaan hoitelee Liekin Jansku, mutta yllättäen laulussa olikin Nordlundin Tomi. Hyvinhän se Tomi tonttinsa sitten hoitelikin.
Keikan alussa huomio kiinnittyi Nordlundin mutkattoman karheaan lauluun ja Janskun herkulliseen kitarointiin. Biisit olivat ensi kuulemalta sitä ”ihan hyvä – osastoa”, aina siihen asti kun ilmoille kajahti esikoisalbumin We Built This Ship(11) aloitusbiisi This World You Own, joka oli juuri sellainen rintakehään kiinnitarttuva Jayhawks-mausteinen kantrirock-rallatus joka nosti mukavasti suupieliä ylöspäin. Keikan edetessä biisimateriaali osoittautui melkoisen kiinnostavaksi, Ghost Surfer ja TV Show paljastivat laatunsa, kuten ajattoman kaunis: Evening Falls So Hard.
Voisi sanoa, että olin todistamassa hyvää rokkikeikkaa. Pienet asiat kääntävät keikan usein reippaasti plussan puolelle, tänä iltana niitä olivat em. Janskun makoisat kitarasoolot, Virtasen oikeaoppiset huuliharpun törähdykset, Nordlundin hyvä lauluimu hitaimmissa kappaleissa ja yhteen hitsautunut soitto. Bändi osoitti myös hyvää makua illan ainoassa cover-biisissä, soittamalla Neil Youngin Harvest Moonilta(92) löytyvän ei niin tunnetun kappaleen: The Unknown Legend.
Yleisön riemuksi keikan jälkeen bändi möi uusinta We Built This Ship(11) plattaa kymmenen euron hintaan. Viikonlopun levyä pyöritellessäni arvio kääntyy selvästi plussan puolella. Tässä tapauksessa ”kotikutoinen” on laatusana, sitä tämä levy on, omintakeista musiikillista osaamista ja erityisen hyvää soittotaitoa. Se mitä levy jää kaipaamaan on Daniel Lanoisia, T-Bone Burnettia tai edes Riku Mattilaa, suomeksi sanottuna hieman parempaa tuotantoa. Eväitä on vielä parempaan, mutta jokin ulkopuolinen tuottaja voisi saada puserrettua bändin kaiken osaamisen suomalaiseksi vaihtoehtorokin klassikoksi, vielä eheämmäksi ja multaisemmaksi kokonaisuudeksi.
Rokki luo tekijöilleen arveluttavaa itsetuntoa, pienet likaiset pojat pääsevät herisyttään nyrkkejään maailman vääryyksien takia. Suuriman uhon aikaan rokkareilla on ikää yleensä sellaiset 20 ja risat, ikä jolloin syntyy kestäviä rokkiklassikoita, albumeita joiden hienoutta ylistetään vuosi vuodelta enemmän. Näiden nuorten ja lain väärälle puolen kallellaan olevien likaisten poikien shlaagereita hoilataan jokaisissa firman bileissä ja pikkujouluissa, jopa nekin jotka ovat kasvaneet iskelmän ja humpan tahdissa. Missä mentiin metsään, missä vaiheessa rokista tuli ympäristöystävällistä joka jampan sielunruokaa?
The Clash on hyvä esimerkki tällaisten pienten(?) poikien rätväkkäästä punkkirock-bändistä, bändi jonka elinkaari oli tarpeeksi lyhyt ollakseen pilaamatta uran materiaalin hyvää keskiarvoa. Ei tarvitse edes tarkastaa lähteistä tajutakseen, että bändi piti sisällään sopivan itseriittoisia ja päihteisiin kallellaan olevia pikku paskiaisia, jotka vähät välittivät mistään säännöistä ja loivat suurella uskolla ja kokkelimäärällä 1980-luvun taitteen parasta rock-musaa.
I Fought the Law, White Riot, London Calling, Lost in a Supermarket, ah, näitä biisejä joita edelleen toivomme edelleen deejiiltä rokkiluolien hämärässä. The Clash jätti vahvan jäljen rokin historiankirjaan vuosien 1976–82 kohdalle. The Clashin kuuluisimpaan kokoonpanoon kuului laulaja- kitaristit Joe Strummer ja Mick Jones, sekä basisti Paul Simonon ja rumpali Topper Headon. Clash oli alusta asti kohtuullisen riitaisa bändi, pienet nyrkkitappelut Strummerin ja Jonesin välillä eivät olleet mitenkään harvinaisia kesken konsertin.
Bändin vahvin merkkipaalu on tietysti London Calling(79) tupla-albumi, joka on yksi kiistattomia rokin klassikoita millä tahansa mittarilla tarkasteltuna. Sen sijaan bändin hämmentävin teos on London Callingia seurannut Sandinista!(80) tripla-albumi. Levy jonka loppuun asti kuuntelusta on harvalla takeita, sekava keitos erilaisia musiikillisia tyylejä, rokkia, reggaeta, skata, dubbia, rappia, folkia, jazzia ym. Sandinistaa! edelsi bändin pyrkimys julkaista single jokaisena kuukauden päivänä vuonna 1980, vanhaan jamaicalaiseen tapaan, jolloin levy saattoi olla kaupassa jo viikon sisällä sen purkittamisesta. Mutta kun tämä projekti kariutui, päätti bändi kiusata levy-yhtiötään julkaisemalla joulumarkkinoille 36 biisiä sisältävän tripla-albumin normaalin albumin hinnalla. Jotta levy-yhtiö suostui moiseen täytyi bändin jäsenten luopua levymyynnistä tulevista rojalteista.
Ilmestyessään levy ei ollut mikään suuri menestys, paremminkin The Clashin uran vedenjakaja, albumi jonka jälkeen Strummerin ja Jonesin yhteistyö kesti enää seuraavan Compact Rock(82) albumin verran. Vuosikausiin en ole nähnyt kyseisen albumin vinyyliversiota juuri missään, kun taas vuosikymmen pari taaksepäin levy pysyi hankintalistani kärkipäässä, mutta tripla-albumin massiivisuus esti aina ostoaikeeni. Vuosien jälkeen ja täysin varoittamatta löysin levyn eilen Kangasalalaiselta kirpputorilta kymmenellä eurolla. Ostopäätöstä mietin enää sen sekunnin murto-osan. Kannestaan hieman kulunut, mutta levyiltään erinomaisessa kunnossa oleva tripla-albumi on ollut tehosoitossa eilisestä alkaen.
Jossain haastattelussa Mick Jones on hieman kieli poskessa todennut Sandinistan! soveltuvan erityisesti öljynporauslautan työntekijöille, jotka pääsevät harvemmin levykauppaan. Niin, levy on kieltämättä runsas ja moneen suuntaan kurkottava. Hyvin erilainen kuin London Calling, paljon enemmän reggae - ja jopa world music -vaikutteinen. Ehkä tämä erilaisuus pitää kuuntelun mielenkiintoa yllä, levy on vallan mainiota lauantain siivous- tai sunnuntain kahvinjuontimusaa, soundit ovat korvaa miellyttävät, mutta eivät liian steriilit tai särmättömät, sekä Joe Strummerilla , että Mick Jonesilla on molemmilla miellyttävän mökeltävä murresoundi äänessään, vaikka miehet laulaisivat puhelinluetteloa niin se kuulostaisi jollain likaisella tavalla rockuskottavalta.
Ei silti, levyltä löytyy useita mainioita ja mieleenpainuvia uuden aallon rock-tsipaleita, kuten The Magnificent Seven, Washington Bullets, The Call Up ja Charlie Don’t Surf. Osa biiseistä lohkaistiin sinkuiksikin, mutta mitään mainittavaa menestystä niistä ei tullut. Levyn voimakas reggae/dub-vaikutteisuus kieli selkeästi Mick Jonesin seuraavaa projektista, myös varsin pätevästä bändistä: Big Audio Dynamitesta.
Levystä on aikoinaan todettu, että siitä olisi saatu tiivistämällä erinomainen tupla-albumi, tai levyä voi merkittävyydessään verrata Miles Davisin Bitches Brew:n(70) kokeellisuudelle tai jopa levyn kuuntelua voi verrata James Joycen Odysseuksen lukemiseen; mielen täytyy päästä irti jotta taide-elämys mahdollistuu. Omaa kuuntelijan korvaa tyydyttää täysin avoinna oleva musiikillinen runsaudensarvi, joita nämä nuoret ja kapinalliset rokkarit ovat täydellisessä musiikillisessa itsevarmuudessaan luoneet. Tavallaan makoisa jatsivaikutteinen levy, mutta puhtaana rokkiplattana vähintään vaikeasti sulateltava.
