Leon Bridges - Leon

Joskus musiikki voi olla kuulijan korvaan liiankin sulavaa, joita hunajainen ääni kuljettaa ja estää tarttumispinnan löytymisen. Amerikkalaisella Leon Bridgesillä hienon lauluäänen toinen puoli on juuri tällainen liiallisen smooth-lauluilmaisu, sillä tämän esikoisalbumillaan Coming Home(15) Grammy-karkeloihin päässeen artistin ääni on silkkaa juoksevaa hunajaa, joka jättää itse musiikista varsin vähäisesti muistikuvia, ainakin ensikuulemalta. 

Leon Bridgesin uusi levy Leon(24) osui silmiini kun pahaa aavistamatta luin levyarvioita uusimmasta Uncutista. Arviossa nostettiin esiin mielenkiintoisella tavalla yksi biisi, lapsuudesta kertova Panther City.  Biisiä kuunnellessa huomasin, että Smoothin ilmaisun alla on tarttuvaa ja punnittua lyriikkaa. Uncutin sanamäärältään hyvinkin niukka levyarvio sai metsästämään levyn itselleni. Mietin myös, että onko pidemmät levyarviot menneet jo ajat sitten nettiin? Vai tehdäänkö sellaisia enää? 

Levy oli hommattava vinyylinä aikalailla tuoreeltaan, kun hintakin oli tähän kalliiden levyjen aikaan nähden ihan siedettävä, 27,99€. Tyylikäs kansi, jossa Leon istuu halvassa rottinkituolissa vesistön äärellä. Levyn artwork on juurevuutta korostava, vaikka musiikki on viimeisen päälle soitettua ja tuotettua. Valitettavasti tämä täydellisyys ja Leonin soljuva ääni syö biiseistä niiden parhaimman terän. Vaikka kansainväliset levyarviot väittävät levyä monipuoliseksi ja rohkeaksi, niin liikaa jyskytetään mukavuuden maastossa, toki Panther Cityn kaltaiset rullaavuudet jäävät kivasti mieleen. Tällä videolla Bridgesin olemuksessa on vähän lennykravitsmaista keekoileivuutta, jota en pidä välttämättä plusmerkkisenä asiana.

Ihan mukava, varsin miellyttävä, rehellisesti elämään ja menneisyyttä katseleva levy keikkuu siinä rajalla, että ostanko levyn myös henkisesti? 

Ain’t Got Nothing On You on silkkaa John Mayeria, hyvää sellaista. Mukavasti keinuva balladi kertoo sen ikuisen totuuden, että rahalla ei saa rakkautta: I can wear my Chanel watch, but nothing makes the time stop like you walking in a room.

Simplicity haikailee yksinkertaisen elämän perään. Tunnelmallinen kappale, jossa kertosäkeessä on hieno melodinen nosto, jonka hienouden Leonin sulava ääni meinaa peittää. Liian hyvä ja särmätön lauluääni on itselleni selkeästi jonkinlaisen ongelma, aivan kuin biisin sanoma ei tulisi ihan perille. A-puoli päättyy pienen kitaranäppäilyyn nimeltä Teddy’s Tune, jonka taustalle on miksattu linnunlaulua.

B-puolen aloittaa tunnelmallinen ja verkkainen Never Satisfied, joka ei tarjoa kyllä mitään uutta minkään auringon alla. Rakkausballadi, hyväkin sellainen, mutta muistanko tämän biisin vuoden kuluttua? Biisin rakenteessa aistin sen verran koukkua ja omaa ilmettä, että biisi saattaa läpäistä laatuseulani. Peaceful Place, niin, sellainen olisi hyvä löytää. Tarttuva ralli, vaan onko kestävää laatua? 

Vaikka rutkutan Leon Bridgesin äänen liiallisesta hunajaisuudesta, niin kyllähän tällainen musiikki sopii täydellisesti melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen.  Täydellinen tunnelmanluoja, rauhoittaja, jopa ylevöittäjä. Sellainen on tämä levy. Toisaalta voisin kuunnella esimerkiksi The Christiansin (kuka muistaa?) tunnelmallista 80-luvun soulahtavaa poppia, joka toisi paljon suuremmat kicksit. Mutta haluan antaa Leonille mahdollisuuden ja kuunnella levyä vielä lisää. 

Ivy toka puoliskon lopulla yllättää koukkuisalla rakenteellaan. Lyriikassa Leon seikkailee lapsuuden tunnelmissa, edelleen herkällä tatsilla ja painavilla sanoilla:

Put on mother's makeup
Heels on you, you were too young
Tryin' on every perfume
True love when I look at you
Cried for me when I did wrong
Lied for me when the truth hurt
Head on your shoulder, I'm renewed
True love when I look at you 

God Loves Everyone tuntuu liiankin itsestään selvältä sanomaltaan ja myös levyn lopetuskappaleena. Mutta biisissä on hieno, vähän lohduton tunnelma ja siitä tulee hyvällä tavalla mieleen Stevie Wonder. Ennen kaikkea Leon repii itsensä ulos täydellisen lauluäänensä turvakehikosta ja saa ilmaisuunsa enemmän tunnistettavaa vereslihaa.

Ihan vielä en ole laittamassa ostamaani vinyyliä eteenpäin, vaikka se arviossani keikkuu nippa nappa kolmen tähden yläpuolella. Ehkä aika ja lisäkuuntelu tekee tehtävänsä tai levy unohtuu nopeasti kiireisen arjen alle. Tämän aika näyttää.

John Mayer - Sob Rock

John Mayer on mielenkiintoinen artisti, lauluilmaisultaan kuin Dave Matthewsin puleerattu maalaisserkku, miljoonia ja ziljoonia levyjä myynyt kaveri jenkeistä. Mayer ei osu ihan samaan genreen kuin vaikka Ed Sheeran ja Michael Bubble. Mayer on jenkimpää aikuisrokkia 2000-luvulla. 

Omistan itse muutamia Mayerin levyjä. Olen löytänyt niitä kirppareilta muutamalla eurolla. Ihan kivaa musiikkia, välillä rouheaakin, osin kantrivaikutteistakin kamaa. Mikään noista levyistä ei ole jäänyt kovin pitkäksi aikaan kuunteluun, mutta toisaalta ne eivät ole herättäneet inhon reaktioitakaan. Riittääkö: ihan kiva?

Ei sen pitäisi riittää. Jotain laatuvaatimuksia pitäisi sentään olla. John Mayerin uusin, kahdeksas studioalbumi: Sob Rock (21) on levy joka olisi voitu julkaista 80-luvulla. Levy on tehty ja stailattu viimeisen päälle kasarihengessä. Levyn kannesta löytyy mausteena nostalginen nice price - hintamerkintä. Soundiltaan ja tunnelmaltaan liikutaan tuon menneen vuosikymmenen...hmm...mitättömyydessä. Tästä huolimatta levy vetää oudosti puoleeensa, sillä olenhan tuon aikakauden lapsi. Missä ne laatuvaatimukseni piilevät?

Levy alkaa mukiin menevästi, totomaisella Last Train Home biisillä. Kappaleet seuraavat toisiaan harmittomasti, mutta salakavalasti kuuntelukertojen myötä koukkujaan kasvattaen. Kovin  tavanomainen slovari Why You No Love Me alkaa tarttumaan päähän, a-puolen päättävä melodiarikas Wild Blue on suorastaan mainio ralli, jos hyväksyy levyn kauttalinjan softin kädenjäljen. Shot in the Dark on silkkaa Stevie Windwoodia, kun rahasta ei ollut puutetta ja valkoista pulveria oli miksauspöydät väärällään. Sillä erotuksella, että tämä levy on tehty todennäköisesti terveysjuomien ja säännöllisen aamujoogailun avustuksella. Paheet eivät ole läsnä tässä levyssä.

Levyn loppupuolelta löytyy vielä kaksi hyvää tsipaletta, hyvin paljon Robert Crayn popimpaa ilmaisua muistuttava: Til the Right One Comes ja levyn päättävä hyvä slovari: All I Want Is to Be With You. Näin 38 minuutin lätty tulee päätökseen ja se on helppo laittaa uudestaan soimaan. Hyvä ja harmiton levy, jossa täytyy olla jotain mikä koskettaa? Ei tämä voi olla pelkkää muodon taidetta, jos korva vaatii uusintakuunteluja

Olen pyöritellyt levyjä useita kertoja viime päivien aikana. Se on toiminut lenkkimusana, runojen kirjoittamisen innoittajana ja ihan arkisena hyvän päivän huttuna. Kuuntelen siis mielelläni tätä levyä, mutta emmin sen ostamista. Kannattaako maksaa 28 euroa uudesta vinyylistä, jos löydän vastaavankuuloista kasarihuttua viidelläkymmenenellä sentillä kirpparilaareista? 

Kansainvälisissä levyarvioissa albumi on otettu ristiriitaisesti vastaan. Osaa ärsyttää tämä suora hiilipaperikopio 80-luvulta, kun taas toinen puoli pitää levyä yhtenä Mayerin vahvimpana. Ite arvioisin levyn kolmen ja puolen tähden arvoiseksi, viiden kuuntelukerran jälkeen. Harkitsen vielä levyn ostamisena vinyylinä, kun sitä kuuntelematona originaalia kasariakin olisi vinot pinot odottamassa levyvarastoni nurkissa.

https://www.youtube.com/watch?v=66Ne5dVDfLM