Eddie Murphy: How Could It Be

Kerta euron laarista löytyi, niin totta kai se lähti mukaan. Olisiko tämä ainut syy sille, että Eddie Murphyn musiikillinen debyytti How Could It Be(85) lähti mukaani. Vuosi 1985 jolloin mikä tahansa musiikillinen aie meni levy-yhtiöissä läpi, rahaa lapioitiin kuutioittain juppivuosien loppumattomasta laarista. Jos pärstää ja nimeä oli entuudestaan, niin totta munassa näille säkenöiville kukoille annettiin mahdollisuus levyntekoon. Don Johnson, Bruce Willis ym, kyllä näitä lentäviä lähtöjä riitti. Nykyään näitä levyjä löytää eurolla alelaareista, niitä on käytetty kellontaustoina tai sulatettu kupeiksi

Monissa nykylevyissä on se kuuntelemisen vaiva, uutta musiikkia tulee liian kiihtyvällä tahdilla ja ne julkaistut levyt ovat liian pitkiä, niimpä tyydymme kuuntelemaan vain kermat päältä juutuubista, spotikasta tai jostain muualta. Tämä Eddie Murphyn albumi on sen sijaan 8 biisin napakka...no vitut...siis epätasainen kokonaisuus. Epätasaisuudesta huolimatta se on varsin hyvin alas soljuva. Levyssä ei ole liikaa kunnianhimoa, siinä ei ole ärsyttävyyksiä, se hivelee korvia kasarimaisen kivasti, lainailee surutta sieltä ja täältä, enimmäkseen Michael Jacksonilta ja Stevie Wonderilta. Levy voisi Stevie Wonderin 80-luvun pirteä ja popimpi välityö, joka pitkän juoksun arvioissa haastaisi Wonderin 80-luvun heikoimmat platat. Ehkä hieman liioittelua, mutta menkööt.

Wonderista puheen ollen levy alkaa ja loppuu Stevie Wonderin ilmeisesti tätä albumia varten tehdyillä kappaleilla: Do I ja Everything's Coming Up Roses. Biisit ovat ylivoimaisesti levyn parhaimmistoa. Myös Eddie on tehnyt levylle neljä omaa biisiä, jotka ovat...levyn heikointa antia, mutta eivät aivan umpisurkeita, jotain ideaa niissä on, mutta jäävät vaisuiksi ja pastissinomaisiksi. Paras näistä biiseistä on steviewonderimainen(yllätys) I Wish (I Could Tell You When) jossa Eddie vertyy hienoon soulahtavaa laulusuoritukseen. Levyn isoin plusmerkki on Eddien sujuva, tosin hieman kapoinen, soulääni.

Hämmästelen myös levyn lievää taustarahinaa, onko joku todellakin kuunnellut tämän albumin miltei puhki? Lähemmin tarkasteltuna kyse taitaa ollakin levyn likaisuudesta. How Could It Be:n jälkeen Murphy julkaisi vielä kaksi musiikkialbumia: So Happy(89) ja Love's Allright(93). Sen jälkeen musiikkirintamalla on ollut hiljaista. Ihan uran alkuvaiheessa Eddie teki huumorisävytteisiä irvailukappaleita muun muassa Barbra Streisandille ja Donna Summerille, tällöin kun Murphy oli tunnettu stand up - koomikkona, eikä vielä maailmankuuluna näyttelijänä. Sittemmin tuli Beverly Hillsin Kytät, Kultaiset Lapset, Prinssille Morsiamet ym, liikaa suosiota ja jossain kohtaa myös laadun tippumista. Näytteleekö Eddie enää? Mikä oli edellinen iso rooli? Nuoriso tuskin tuntee koko heppua. Niin, olisiko Eddiellä ollut saumaa vahvempaan musiikilliseen uraan. Ehkä?

Palataan vielä levyn tunnetuimpaan biisiin, joka on muun muassa aikoinaan äänestetty sijalle seitsemän kaikkien aikojen huonoimpien biisien Top 50:ssä. Biisin tekijä on maineikas soultähti Rick James ja lyriikka on naiselleen uskollisen näyttelijämiehen tuskaa kun rouva lähtee vähän baeloomaan:

Girl I can't understand it, why you want to hurt me
After all of the things i've done for you
I buy you champagne, roses and put diamonds on your fingers
But still you hang out all night, what am I to do

My girl wants to party all the time,
party all the time, party all the time
My girl wants to party all the time,
party all the time, she parties all the time

Blender voted "Party All the Time" number seven among the "50 Worst Songs of All-Time (Wikipedia)

Jollain perverssillä tavalla(milläpäs muulla tavalla) diggailen biisiä ja videota. Huomatkaa biisin tekijän Rick Jamesin tyrmäkkä hiuslaite. Video pursuilee varsin autenttisia roikaileita. Ja aijaiajai Eddie vetää komeesti loppuun asti, eiköhän nämä videosessiot ole poikineen useammatkin after-partyt näille veljeksille.

Dylania kasettipesään

Heinäkuun sateiden keskeltä pilkistää välillä aurinko. Sudenkorento ehtii korkealle, ylimmille koivunoksille. Sateenkaari muodostuu toiselle taivaanpuoliskolle, satanut vesi helmeilee vähän lasten uima-altaan nurjalla puolella ja Bob Dylan valtaa kasettidekkini. Plouh, oliko tässä jotain runollista?

Heinäkuiset lomamiehen päivät pitävät usein sisällään epäsymmetrisiä kirpparikierroksia kotomaamme sivuosaan joutuneissa kaupungeissa. Erään teräskaupungin kotikutoisella kirpputorilla silmääni pisti kasa Bob Dylanin kasetteja 2 euron kappalehintaan. Kyseessä oli Dylanin taiteellisesti heikoimman kauden, eli 80-luvun tekeleitä. Niin, aika monelle pitkän linjan artistille 80-luku edusti sitä tuotannon huonointa laitaa, kiitos onttojen kasarisoundien ja liiallisten dollareiden.

Tuosta kirpparipöydästä lähti mukaani aliarvostettu Dylan-kasetti Shot of Love(81) ja täysin aiheesta tylytetty Empire Burlesque(85), Dylanin 80-luvun kimalteinen pakkopulla, suorastaan kuuntelukelvoton äänite. Kuten useat draamaoppia lukeneet teistä varmaan arvaavat, että seuraavaksi tässä bloggauksessa on tulossa tarinallinen käänne, kun Dylan Empire Burlesquineen pääsee kasettipesään, niin tämän pojan mieli yllättäen muuttuu. Näinkö tapahtuu?

Monien artistien tyyliin tottuu, näin on käynyt Dylanin, Springsteenin, Neil Youngin, Rollareiden ym.ym. kohdalla. Kun tätä epävireistä narinaa on kuunnellut vuosikymmeniä, niin korvani on alkanut muotoutumaan musiikin muotoiseksi, tänne se Bob-variskin kryptisine tarinoineen helposti solahtaa. Empire Burlesque(85) oli aikoinaan myös minulle suuri pettymys. Avauskappale Tight Connection To My Heart edusti juuri sitä kasarisoundeilla pilattua Dylania. Jotain outoa on tapahtunut tässä vuosien aikana, ehkä juuri se korvien muotoutuminen...korvakarvojen kasvaminen tai jokin on aiheuttanut sen, että Empiren avauskappale kuulostaa nyt ihan mukiinmenevältä. Ennen kaikkea mieleni on heti vastaanottavaisempi tämän hylkäämäni levyn suhteen. Tästä on helpompi jatkaa muihinkin biiseihin.

Kakkosbiisi Seeing The Real You At Last vaikuttaa vahvalta, mutta Dylan kiekuu sen hieman piloille. Dylanin laulussa on vielä ns. uskonnollisen kauden jälkeistä hurmosta, joka ilmenee tänä riitasointuisena kiekumisena. Tänä päivänähän Dylan on palannut laulamiseen, ainakin mitä on kuuleminen uusia cover-levyjä ja keikka-arvioitakin, joiden mukaan Dylan selkeästi on panostanut laulamiseen. I'll Remember You on perinteinen Dylan-hituri ilman sen kummempaa klassikkostatusta.

Kyllähän tämänkin kasetin parissa voi kesäistä keskipäiväänsä viettää, useat saattavat viettää päivänsä paremminkin, ärhäkkäämmän ja vitaalimman musan parissa...tai nauttimalla kesästä uimarannalla, jäätelöbaarissa, rantabaarissa tai tolkuttoman hienolla rokkikeikalle. Sellaisellehan vielä ehtii.

Bob jatkaa kasetin puoliväliin ja oma ajatuskin pääsee harhailemaan, jääkö mitään merkittävään korvakäytäviini, hmm, epäilen. Kasetin toinen poski käynnistyy jälleen kerran hermostuttavasti ns. hurmoskauteen vivahtavalla kappaleella: Trust Yourself. Helpotusta tarjotaan onneksi jo seuraavassa biisissä, Emotionally Yours, joka on juuri sellainen kappale, että jos sen pahaa aavistamatta kuulee radiosta, niin se luikahtaa sydämeni Dylanin muotoiseen muottiin, todellakin, emotionaalisesti sinun!

Mitä jää vielä jäljellä? Kaksi vähän keskinkertaisempaa veisua ja Bang! Puhdasverinen Dylan-klassikko Dark Eyes. Täysin akustinen Dark Eyes on juuri sitä itseään, riisuttu, vahva, mystinen ja voimakkaasti otteessaan pitävä kappale. Empire Burlesque(85) saa synninpäästönsä viimeistään tämän kappaleen myötä ja olisi aiemminkin, jos tiettyä hurmos- ja tuotantonappulaa olisi väännetty pikkaisen maltillisimmen. Tämä malttihan löytyi vasta Daniel Lanoisin tuottamalla hienolla: Oh Mercy(89) albumilla, sitä ennen Dylanin kasarituotanto osui maaliinsa vain hetkittäin. Tähän soittolistaan olen kerännyt näitä Dylanin 80-luvun "osumia"
https://open.spotify.com/user/1152632207/playlist/4cnrZUQSnhJ6Zv3VQU3QSd

Entä se aliarvostettu Shot Of Love(81)? Tässä kohtaa vedin vesiperän ja Shot of Love tarjosi pelkkää nauhaulinaa, eli kyseessä oli vioittunut kasetti.

Toisaalta ihan hyvä ettei Dylan-jatkanut näillä ns."rokkilinjoilla". Tässä esimerkki 80-luvun hallaa tekevästä vaikutuksesta: