Melrose - Klubi. Tampere. 20.1.2024

Miten on sellainen olo, että edellisestä näkemästäni Melrosen keikasta ei ole montaa vuotta. Mutta totuus onkin toisenlainen. Siitä on aikaa noin kaksikymmentä vuotta, jolloin näin Melrosen tamperelaisessa yökerhossa, ehkä Gloriassa tai aiemmin sen paikalla olleessa yökerhossa, jonka nimeä en muista. Ihan ensimmäisen kerran näin bändin Vihannin mäntylammella kesällä 1990. 

Vantaalta kotoisin oleva bändi on tehnyt Suomen mittakaavassa merkittävän ja ehjän uran. Kokoonpano on ollut viimeiset 33 vuotta sama, kitaristi/laulaja-lauluntekijä Tokela, basisti Roger ja rumpali Jami. Näistä Tokela ja Jami ovat olleet kuvioissa aivan ensimmäisestä Melrose (86) nimisestä levystä lähtien. Eka levy breikkasi lujaa ja sai kriitikoiltakin paljon kehuja. Rich Little Bitch, Gang War ja Coming Out Soon ovat levyn parhaita biisejä. Muistan kun kuulin näistä jälkimmäisen eka kerran radiosta, silloin mietin, että mikä on tämä kova ulkomainen rockbiisi. 

Perusrokkia ja rockabillyä räjähtävällä tavalla yhdistänyt bändi teki selvää jälkeä keikkalavoilla ja voi sanoa, että Melrose oli alusta alkaen vahva livebändi. Väkevän debyyttialbumin jälkeen ilmestyi vähän heikompi Another Piece Of Cake (87) ja tästä kolme vuotta, niin ilmestyi musiikillisia sävyjä laajentanut Full Music (90). Levyltä löytyy yksi bändin uran parhaista biiseistä: Waitin' For a Call. Jostain syystä Full Music (90) levyä ei löydy suoratoistosta. Seuraava albumi Rock my world (93) oli vähän sillisalaattimainen, vaikka siinä on kelpo ralleja, mukavan painostavan nimikappaleen lisäksi Rollarimainen Whatever ja Ismo Alangon kynäilemä Human rights for snakes, joka on Sielun Veljet bändin Softwood Music (89) levyn ylijäämäraita.

Melrosen kolme viimeisintä levyä: Trio (95), It's In The Bag (02) ja Got It Made (15) ovat mielestäni bändin uran ehjimpiä ja ehkä parhaimpia. Trio-soundi on hioutunut täydelliseksi ja mitään liiallisia tyylikokeiluja näillä levyillä ei ole. Bändi tietää mitä tekee ja se välittyy myös kuulijalle. 

Sama fiilis välittyi tällä Klubin keikalla. Bändi on tehnyt työtänsä yli neljäkymmentä vuotta. Se näkyi ja kuului kaikessa tekemisessä. Bändi hyppäsi heti rokkenrollin ytimeen. Aloituskappaleessa Rock N Roll Cliche Tokelan laulu lähti heti lujaa ja räjähtävästi, mitään ei säästelty, vaan painettiin heti täysillä kaasua. Samanlainen energiataso pysyi yllä koko keikan ajan. Vajaan puolentoista tunnin keikan aikana kuultiin kattavasti biisejä liki kaikilta bändin levyiltä, lukuun ottamatta Full Musicia (90) ja Rock my world (93) plattoja. (Huom! Paikalla olleet: korjatkaa jos olen väärässä)

Keikan parhaimmistoa olivat alati tehokas Gang War, It's In The Bag (02) levyn, myös rollarivaikutteinen, MVP sekä Trio (95) levyltä löytyvä, erittäin kulkeva ralli: The Chief. Bändin tunnetuimman biisin, Rich Little Bitchin aikana, Tokela esitteli pitkäikäiset bänditoverinsa, joissa näkyi jo selvemmin elämisen merkkejä, mutta se ei mitenkään vaikuttanut soittoon. Rogerin basso napsui oikeaoppisesti ja Jamin kannutus piti homman läjässä. Kruununa alati energinen Tokela nosti paketin kansainväliselle tasolle. Kyllä, näin väitän. Melrose on maailmanluokan artisti ja on ollut sitä aina. Melrose on myös niittänyt mainetta hurjilla keikoilla Suomen rajojen ulkopuolella. Vaikka levyjä on julkaistu vain seitsemän ja edellisestä on yhdeksän vuotta, niin se ei häirinnyt tällä keikalla. Intohimo olemassa olevan materiaalin esittämiseen oli sen verran kova, että mitään uusia veisuja ei tällä keikalla kaipaillut. Kuten Tokela keikalla totesi: "Pitäs kuulemma lopetella, mutta on niin mukavaa, ettei millään malttas" 

Tässä linkki Tokelan parin vuoden takaiseen haastatteluun, joka vain vahvistaa kuvaa kovan työmoraalin bändistä:

https://www.soundi.fi/jutut/vaikka-tulisi-kutsu-gnrn-lamppariksi-melrose-tarkastaa-onko-muita-keikkoja-jo-sovittu-olisi-tosi-epakorrektia-sanoa-ettemme-nyt-tulekaan/?utm_medium=Social&utm_source=Facebook&fbclid=IwAR0tuvTMr4b-jm3bRVdFLzzaA3dGO66Lf5L7hdtPabafUEo2MYryuwZjFZA#Echobox=1670500875

Daryl Hall & John Oates - Abandoned Luncheonette

En ole ihan varma olenko jo kirjoittanut tästä levystä? Ainakin se on ollut mielessäni pitkään...ja vielä pitempään olen jahdannut levyn vinyyliversiota löytämättä sitä, vaikka kyseessä on periaatteessa halppislevy.

No sittenhän levy löytyi kahdella eurolla Tampereen Silinteri-kirppiksen laarista. Ah ja kaiken lisäksi miellyttävä originaali jenkkipainos. Abandoned Luncheonette (73), miten mainiosti nimetty levy. Kyseessä on tosiaankin viidenkymmenen vuoden taakse hylätty herkkupala, soulduo Hall & Oatesin järjestyksessään toinen studioalbumi. 

Esikoinen Whole Oats (72) ei herättänyt vielä suurempaa kiinnostusta ostavassa yleisössä ja musakriitikoissa, mutta tämän kakkoslevy noteerattiin korkealle, ainakin musakritiikeissä, mutta isompi menestys vielä odotti muutaman vuoden. Levyn tunnetuin kappale She's Gone breikkasi hitiksi kolme vuotta myöhemmin uudelleen lämmityksen myötä. Kappale on äänestetty sijalle 336 Rolling Stone lehden kaikkien aikojen Top 500 biisilistalla. 

Kyllähän kappale on edelleen komeaa kuunneltavaa. Merkille pantavaa kappaleessa ja koko levyssä on tietynlainen orgaaninen lämmön tunne, joka on harvinaista herkkua nykyaikana. Kyse on oikeista soittimista, kuten mellotronista ja tenorisaksofonista. Ja kyllähän nämä pojat ovat osaavat laulaa, kalpeanaamaisempi Daryl Hall on aikansa ensimmäisiä valkoihoisia soullaulajia, ehkä Steve Windwood väläytteli soululaulukykyjään vajaa vuosikymmen aiemmin, mutta Daryl Hall on todellinen samettikurkku. Partneri John Oates ei teknisesti häviä piiruakaan, mutta Darylin äänessä ripaus enemmän lämpöä ja karismaa.

Biisien teko sujuu molemmilta kavereilta mainiosti. Levyn avaava, Hallin tekemä, When The Morning Comes tihkuu samaa lämpöä kuin megahitti She's Gone. A-puolen päättävä I'm Just A Kid on taas Oatesin tekemä merkityksellisen kuuloinen kappale. Biisintekovastuu jakautuu aikalailla puoliksi, kuten kautta historia muillakin duon levyillä. B-puolen avaava nimikappale tarjoaa 70-luvun, vähän Billy Joel-tyylistä ravintolaromantiikkaa. Moniosainen kappale on levyn kunnianhimoisimpia. 

Levyn kappaleet ovat kauttaaltaan vahvaa tekoa, jota sujuva soitto ja nämä hunajaiset miesäänet kuljettavat eteenpäin. Tunnetuin termi tälle musiikille on blue-eyed-soul, joka tietenkin tarkoittaa valkoihoisten tulkitsemaan soulmusaa. 

Abandoned Luncheonette (73) oli tietenkin vasta lähtölaukaus duon pitkälle ja menestyksekkäälle uralle. Seuraava levy olikin täysin erilainen, Todd Rundgrenin tuottama, taidepopimpi War Babies (74), joka taisi ilmestyessään vähän flopata, mutta vuosien myötä levy on saanut kadonneen klassikon statuksen. Tämän jälkeen levyjä ilmestyi melkein joka vuosi aina ysärin alkuun saakka. Sen jälkeen on ollut hiljaisempaa. Daryl Hallin ääni on edelleen terässä, ainakin viitisen vuotta ilmestyneellä Todd Rundgrenin erinomaisella White Knight (17) albumilla, jossa Hall vokalisoi vielä komeasti. Mutta lopuksi sukelletaan tähän em.mainittuun klassikkoon.