Tampere, kesäloman viimeinen viikko, New York Dolls Pakkahuoneella, ei siis hassumpi tärppi. Kerkeän hikisenä paikalle, takana voitokas puistofutismatsi. Pummaan naiseltani 10 euroa virvokkeisiin, annan suukon ja riennän sisään. Vaihdan hikiset pelikamppeet Pakkiksen vessassa rentoihin kesävetimiin, loiskin hädissäni saippuavettä naamalle lavuaarin yllä, löydän vielä ohuen nipun käsipyyhkeitä, kuivaan niillä naamani ja riennän baaritiskille. Heti kärkeen jäävesi ja olut-tuoppi. Vettä siemaillessa venyttelen samalla pohkeita ja etureisiä.Siinä ne sitten ovat lavalla edessäni, koko retkue, niin kuin Juho Juntusella on usein tapana sanoa. Ensiksi katse kiinnittyy laulaja David Johanseniin, joka on kuin ilmetty Mick Jaggerin velipuoli, ihan samanlainen hoikka töröhuuli, epäilen että tästä yhdennäköisyydestä ei ole rock-piireissä puhuttu tarpeeksi!? Bändin soittovolyymi on yllättävän kova, niinpä siirryn kaiuttimen vierestä keskemmälle salia.
Miten Tampere voi tänä iltana? Väkimäärän puolesta aika vaisusti, Pakkahuone on tuskin puoliksikaan täynnä. Yleisöstä on bongattavista paljon rokkirokuja, ontuvia Keith Richards ja Ronnie Wood kopioita. Ehkä rokkijätkien tehtävä ei ole jorata, vaan edustaa sinnikkäästi juuriaan, tässä tapauksessa umpimielistä Pirkanmaalaisuutta, sillä yllättävän vaisua ja paikoillaan pysyvää on yleisön liikunta sinänsä laadukkaan rock-show:n edessä.
Laadukasta ja itsevarmaa, mutta ei niin itsevarmaa että olisi jättänyt hieman tekemällä tehdyn ja yleisön huudattamiseen perustuvan lava-show:n takavasemmalle. Ei silti, kyllä bändin soitossa oli selkeää yhdessä tekemisen riemua, humoristista mokailua ja hassuja kommentteja. Suomi-lintu, Dollsin basisti Takamäen Sami soitti ja rokkasi mahtavalla otteella, yhtälailla toinen kitaristi, bändin toinen alkuperäisjäsen Sylvain Sylvain oli varsin pirteä tapaus. Vokalisti Johansen hoiti leiviskänsä rennolla rutiinilla, mikä tuollaisesta ruttunaamaisesta kapeapepusta lähtee selkärangan ydinnesteestä asti.
Miten se on, kuinka merkittävä bändi tässä on oikein kyseessä? Kovastihan New York Dollsia arvostetaan…mutta arvostaako kukaan muu kuin entisen Hanoi Rocksin jäsenet ja heidän faninsa…ja onko kukaan oikeasti diggaillut niiden levyjä tai tietää yleensä niiden nimet? Okei, Trash, Pills, Personality Crisis, siinähän niitä merkkibiisejä ja kyllä vain niistä nytkin oli erotettavissa jotain merkittävyyttä ja rokin vaarallisuutta, vaikka kahta niistä en ollut koskaan aiemmin kuullut ja Trashinkin kuuntelin vasta tänään eka kerran.Pakkahuoneella näitä bändin materiaalin tuntevia faneja ja mukana rokkaavia oli muutama kymmenen, suurin osa Manse-Urpoista seisoskeli ilmeettömän ryhdittöminä salin laitamilla, kuin olisivat eksyneet väärään paikkaan, todennäköisesti olivatkin. Niin, mitä he ajattelivat, miksi he olivat täällä ja miksi eivät rokanneet ollenkaan? Entä itse, rokkasinko? Nojoo, lievästi naputtelin jalkaa ja välillä ulvahtelin taputusten tahtiin. Mutta puolustukseksi täytyy sanoa, että tunsin aika hyvin kahden viimeisimmän levyn matskua, jota tulikin kiitettävästi ja joka soi hyvällä intensiteetillä, häpeämättömänä.
Korvat soiden kotiin, jotakuinkin näin. Kai tällä 30 euron sijoituksella oli tarkoituksensa, vaikken sitä elämää suurta tunne-elämystä saanutkaan, mitä se sitten olisikaan, ehkä jotain sellaista minkä olisi voinut kokea aikoja sitten nuoruudessani. Mutta tunti ja kaksi, iloiset rokkiherrat kiittävät, heiluttelevat punaviinilaseja ja minä hurraan heille, muutaman metrin päässä hurraa sekaisin oleva tutunnäköinen nuori mies, tuohon sekavuuteen en vaan itse ole koskaan päässyt, ehkä olen jäänyt jostain paitsi, mutta oudosti nämä huojuvat rokkikeikat vetävät aina puoleensa, aina uudestaan.
