Levymatkailijan Edinburgh, 15 - 18.5.2012

Noin kuukausi sitten olin lomamatkalla Edinburghissa Skotlannissa ja totta kai tuli myös otettua tuntumaa paikalliseen musatarjontaan, luonnollisesti levykauppakäyntien muodossa. Rapsa piti jo kirjoittaa ajat sitten, mutta jotenkin se jäi. Nyt kaavin kokoon muistin sirpaleita ja hajanaisia muistivihkomerkintöjä, mitä Edinburgh oikein tarjosikaan?

Etukäteistsekkaus paljasti kaupungissa olevan kohtuullisesti hyväksi noteerattuja levykauppoja mukavahko määrä. Etäisyydet eivät olleet mitään mahdottomia ja kävellen pääsi melko vaivattomasti keskeisiin paikkoihin, toisin kun esimerkiksi Berliinissä, jossa täytyi mennä metrolla eri kaupunginosiin löytääkseen alan levymestat. Olimme majoittuneet keskustan Frederick Streetille, josta oli lyhyt etäisyys esimerkiksi suurimmalle kauppakadulle Princess Streetille. Tosin tältä kadulta ei löytynyt muuta kuin HMV – levykauppaketjun myymälä, mitään nuhjuisen antoisia vinyylimestoja en tällä kadulla havainnut. Monissa Euroopan kaupungeissa parhaimmat levykaupat löytyvät hieman keskustan ulkopuolelta, veikkaisin tähän osasyynä kiinteistöjen vuokrahinnat, nykyään ei kenelläkään yksityisemmällä levykauppiaalla ole varaa pitää liikettä vilkkaalla ja useimmiten kallisvuokraisella kauppakadulla.

Reissun ensimmäinen levykauppapisto suuntautui Clerk Streetille. Record Shak sai netissä hyvät arvostelut, mutta todellisuus oli hieman valjumpi. Levylaareja koristivat pelkät vinyylien kannet, itse sisältö oli kassan takana arkistoituna. Jotenkin oli tyhmää plärätä pelkkiä kansia, eikai levynmyynti näin tarkkaa hommaa kuitenkaan ole, että sisältö pitää puolittaa varkauksien tai minkä lie vandalismin varalta? Mitään en ostanut täältä, tosin laitoin merkillä että Roy Harperin sekä Valentine(74) ja HQ(75) olisivat löytyneet laarista vajaalla 20 punnalla kappale. Kävellessäni Clerk Streetiä kohti keskustaa vastaan tuli toinen levykauppa: Hog’s Head Music jonka valikoima koostui pelkästään käytetyistä cd-levyistä. Nopean tsekkauksen perusteella hinnat olivat muutamissa punnissa ja valikoima oli varsin kattava. Mutta joo, näitä laserlevyjähän en tullut tänne hakemaan.

Clerk Streetin muuttuessa Nicolson Streetiksi vastaan tuli otos kirpputoreja, jotka olivat perustettu jonkin sydän- syöpä- ym. terveyden edistämisen hyväksi. Nämä kirpparit(Oxfam, Cancer Research Uk, British Heart Foundation ym.) tarjosivat kivoja pikku vinyyliyllätyksiä pikkurahalla. Levyhyllystäni puuttuva Paul McCartneyn Wings – yhtyeen triplalive Wings Over America(76) löytyi 4:llä punnalla, Harry Nilssonin: Knillsson(77) 2:lla punnalla, pari keskeistä Moody Blues-plattaa 70-luvun taitteesta parilla punnalla ja Sladen tiukka Sladest(73) – kokoelma kolmella punnalla.

Reissuni varsinainen kohde oli Vox Box Music toisella puolen kaupunkia, St Stephen Streetillä. Googlauksen perusteella levykaupasta löytyi kattava takahuone, jossa olisi huoneen täydeltä hyvälaatuista vinyyliä kahdella ja puolella punnalla. Itse asiassa muovia lähtikin tuosta huoneesta 1,5:lla punnalla. Kaiken kaikkiaan kyse oli reissuni ylivoimaisesti parhaasta levykaupasta(mitä tässä ajassa ehti tsekkaamaan). Myyjä oli ystävällinen ja eikä liian asiantunteva, jotta pyytäisi liikaa levyistään tai ottaisi liiketoiminnan liian vakavissaan. Sieltä puolentoista eken takahuoneesta tein muutamia ihan osuvia löytöjä, kuten Bad Companya, Stranglersia, Todd Rungrenia ja Robert Plantia. Levykaupan paras ostos oli epäilyttävästi alkuperäiseltä vaikuttava ja erittäin hyväkuntoinen Steve Miller Bandin: Sailor(69) neljällä punnalla. Kuten melkein jokaisella levyreissullani, niin aina jää laariin jotain mieltä kismittävää, tällä kertaa ne olivat Grateful Deadin: Anthem of The Sun(68), Lou Reedin: Transformer(72) ja erittäin harvoin missään näkemäni Bob Dylanin triplakokoelma Masterpieces(78) 25:lla punnalla.

Vox Box:n levykauppias antoi myös auliisti vinkkejä kaupungin muista levykaupoista, varsinkin Elvis Shakespeare olisi kuulemma tutustumisen arvoinen. Kysyin kauppiaalta myös pitkään etsimääni The Pretty Thingsin: Parachutea(70). Ei löytynyt, vaikka hän ystävällisyydessään kilautti kaverillekin kysyen että olisiko hänen kokoelmissaan kyseistä levyä?

Reissullani kävin vielä edellä mainitussa Elvis Shakespearessa Leith Walkilla, joka oli mainettaan huonompi kauppa, lähinnä tarjonnan puolesta, eikä niinkään palvelun ja huolellisen levyjen esillepanon. Laadukasta vinyylimateriaalia ei vaan näyttänyt olevan. Tosin löysin yhden Roy Harperin levyn viidellä punnalla: Born in Captivity(85) ja punnan seinästä Paul McCartneyn All The Best(87) – tuplakokoelman. Samaisella kävelyreissulla poikkesin vielä Elm Rowilla sijaitsevassa Vinyl Villainsilla, josta lähti mukaan muutama kelvollinen platta edukkaaseen hintaan: Todd Rungrenin: Hermit Of Mink Hollow(78) kahdella punnalla, Isley Brothersin: 3 + 3(73) vitosella ja Stills & Young Bandin: Long May You Run(76) seitsemällä punnalla.

Tulipa vielä käytyä Cockburn Streetin alkupäässä olevassa Underground Musicissa, jossa oli rajoitettu, mutta varsin oiva kattaus rokkivinyylejä. Yllättävän vaikeasti löydettävissä oleva Warren Zevonin: Transverse City(89) sujahti levykassiini, kuten myös mainio Jerry Garcia Bandin: Cat Under The Stars(78). Myyjä oli turhan nihkeä tinkaamiselle ja hinnat piti tarkistaa ärsyttävästi netistä. Ei hyvä.

Levymatkailuni ehdoton kärki on edelleen Treehouse Records Minneapoliksessa, Tukholman Nostalgiapalatset on ehkä hyvä kakkonen, Dublinin Trout Music – koju oli yllättävän hyvä, niin ja kyllä tämä Vox Box Music Edinburghissa ottanee sen neljännen sijan. Lontoon matkallani neljä vuotta sitten keskityin nuohoamaan vain Sohon levykauppoja, jotka olivat tarjonnaltaan yllättävän huonoja. Camden jäi tuolloin tsekkaamatta, ehkäpä sieltä olisi löytynyt ne todelliset herkkupaikat? Hollanti ja Amsterdam ovat vielä koskematon kortti, niin levy- kuin muunkin matkailun puolesta. Veikkaisin, että siellä riittäisi vielä tutkivaa joksikin aika ja ehkä myös se Pretty Thingsin: Parachute(70)?

Levyt joihin törmäät aina kirppareilla, mutta jotka eivät ole lainkaan paskempia levyjä!

Kyllä vaan, tätä itseriittoista levynkeräämistoimintaa on tullut harrastettua enemmän tai vähemmän aktiivisesti jo 25 vuoden ajan. Ensimmäinen ostamani lp-levy oli Bruce Springsteenin Born To Run(75) ja toinen oli Hit News(86), eli musiikillinen paletti oli heti alusta alkaen melko laaja.

Vuonna 1986 ostin ehkä reilut 10 levyä, seuraavana vuonna jo 30-40 levyä ja tästä eteenpäin homma lähti jo käsistä, kunnes näinä päivinä olen havahtunut että tämä noin 2000 lp-levyn kokoelma on määrältään melkoisen sopiva. Toki hieman saa tulla vielä lisää, joskin toisesta päästä saa mennä myös ulos.

Levykauppoja, kirppareita, levymessuja ym. markettien alelaareja tonkiessani sormeni ovat koskettaneet ainakin ziljoonaa pahvista levynkantta jos pikkaisen liioitellaan. Keskittyneen hakutyön ohessa silmäni ovat noteeranneet tiettyjä levyjä jotka tasaisin väliajoin tulevat vastaan juuri siellä euron alelaarissa. Tässä laajassa valikoimassa on yllättävän paljon oikeasti hyviä levyjä, jotka ovat vaan jääneet pyörimään liki ikuisiksi ajoiksi second hand-kauppiaiden pahvilootiin.

Joitakin vuosia sitten aloin ostamaan kaksoiskappaleita, ihan vaan sen takia, että voisin jakaa ystävilleni näitä massaan hukkuneita aarteita. Nykyään suorastaan harmittaa kun ei voi enää ostaa näitä levyjä, kun komeroidenkin ns. ”harrastetila” on jo tarkkaan käytetty. Seuraavaksi esitän 10 tällaista hukattua aarretta, levyjä, jotka ihmiset ovat unohtaneet tai eivät yksinkertaisesti tiedä niiden olemassaolosta tai usko että ne pitävät sisällään varsin kelvollista musiikkia.

Sailor: The Third Step (76)
Englantilainen popbändi, johtajana Georg Kajanus, jonka sukujuuret ulottuvat Suomeen (Robert Kajanus). Sailor tunnetaan ennen kaikkea kakkosalbumista Trouble(75) ja hiteistä Girls Girls Girls ja A Glass of Champagne, jota myytiin Englannissa 2,13 miljoonaa kappaletta ja oli silloin eniten myyty single kautta aikojen. Kolmosalbumilla Sailorin suosia hieman tippui, mutta kappaleiden laatu pysyi kutakuinkin ennallaan. Tämä levy on varsinainen kirppareiden ikiriesa, aina se puskee jostain kulmasta näkyviin. Huomioikaa videon soitin: ”Nickelodeon, joka oli rakennettu kahdesta vastakkain olevasta Kemble pianosta sekä ARP Odyssey ja ARP 2600 syntetisaattorista, miniuruista ja yhdestä kellopelistä, jotka oli kytketty pianon mekanismiin siten, että molemmilta puolin pystyi soittamaan pianoa ja kellopeliä yhtä aikaa, ja joka näin vapautti soittajat tekemään lavalla show'ta. Nickelodeonilla pystyi soittamaan kuutta instrumenttia yhtä aikaa”(Wikipedia).

Joe Jackson: I’m The Man (79)
Kannen perusteella varsin epäilyttävä levy, voiko tuollainen nuori viiksisetä olla laadun tae? Myös englantilainen Joe Jackson ponnahti ostavan yleisön tietoisuuteen debyyttialbumilla Look Sharp(78) ja sen loistavalla singlebiisillä Is She Really Going Out With Him. Tästä jatkettiin tällä rätväkällä ja reggaevoittoisella albumilla I’m The Man, joka on ihan turhaan jäänyt pyörimään alelaareihin. Varsinkin hitti Different for Girls ja nimibiisi I’m The Man toimivat kympillä. Tämän jälkeenhän tämän "paremman Jacksonin" ura vasta lähti kunnolla käyntiin, muun muassa levyt Night & Day(82) ja Body & Soul(84) ovat osa rokin ei-niin-tunnettua historiaa.

Warren Zevon: Sentimental Hygiene (87)
80-luvun lopulla soivaa muovia pukattiin markkinoille miljoonittain, aikaa juuri ennen cd-levyn vallankumousta. Näin ollen juuri näitä 80-luvun lopun vinyyleitä pyörii aivan valtavasti joka puolella, että niitä voisi käyttää vaikka rakennusvinyylilevyinä köyhimmissä maissa. Tältä ajalta löytyy yhden rokin parhaimman lauluntekijän comeback albumi Sentimental Hygiene, joka on vahva ja laadukas albumi, paluu elävien kirjoihin rankemman ryyppyputken jälkeen. Edes pikkaisen pintaan puskeva 80-luvun diskanttisoundi ei pysty pilaamaan levyn erinomaisen vahvoja biisejä. Boom Boom Mancini ja Bad Karma ovat mureita rokkeja, Reconsider Me koskettava balladi ja Detox Mansion kertoo suoraan ja ironisesti Warrenin kokemuksista Hollywoodin katkaisuhoitoklinikalla. Levyllä häärivät Warrenin apuna R.E.M.-yhtyeen jäsenet Pete Buck ja Bill Berry sekä Michael Stipe Bad Karman taustalaulussa.

Kojo: So Mean (79)
Vähän varttuneempi väki muistaa vitsin: miten futismatsi päättyi? Kojo Kojo, eli 0-0. Kojo taisi olla ensimmäinen täydet nolla pistettä saavuttanut suomalainen euroviisuartisti. Biisihän oli tämä legendaarinen Nuku Pommiin. Biisistä on olemassa myös englanninkielinen versio Bomb Out. Biisin takaa löytyy Wigwam-jehu Jim Pembroke, eikä kappaletta oikeasti voi kovin huonoksi väittää, foorumi missä biisi kilpaili oli vain väärä. Mutta mutta, ennen euroviisufiaskoa Kojo julkaisi erinomaisen debyyttisooloalbuminsa So Mean(79), jota voi pitää suomalaisen soul-musiikin(onko sellaista?) yhtenä virstanpylväänä. Pääosin Kojon itsensä ja Jim Pembroken säveltämältä levyltä löytyy oikeasti todella hyviä biisejä, hyvää soittoa ja meininkiä. Kojo on itse myös juuri sellaisessa nuoren Rod Stewartin ja James Brownin vireessä että meininkiä ei voi kuin ihastella. Levy on kuuluisa myös valtavasta avustajajoukostaan, melkein koko suomalaisen musiikin kerma on ollut mukana levyn teossa, aina Pave Maijasesta Jukka Orman kautta Pedro Hietaseen. Suosittelen, jos levy sattuu silmään!

John Cougar Mellencamp: Big Daddy (89)
”Johnny Puuman” edellinen levy Lonesome Jubilee(87) oli iso menestys ihan Suomea myöten. Tuolla levyllä Mellencamp syrjäytti hetken itsensä Bruce Springsteenin ykköspallilta tuon ajan vuosiäänestyksissä. Tämän seuraaja Big Daddy putosi melkein saman tien alelaareihin, riemukas kantrirock oli kääntynyt sisäänpäin, Big Daddylta ei löytynyt enää Paper on Firen kaltaisia hittejä, materiaali oli kaikilta osin mietteliäämpää ja tummasävyisempää. Itsellä meni myös oma aikansa ennen kuin tajusin albumin arvon, itse asiassa siihen tarvittiin noin 20 vuotta lisää elettyä elämää. Tänä päivänä pidän Big Daddya ehkä Mellencampin uran vahvimpana levynä.

Neneh Cherry: Raw Like a Sushi (89)
Ehkä yksi parhaita levyn nimiä kautta aikojen? Neneh ponnahti julkisuuteen tällä hienolla Buffalo Stance -hitillä jota seurasi tämä elävän raikas albumi Raw Like a Sushi. Nenehin ura vankistui ja löysi huippunsa vasta kahdella seuraavalla levyllä Homebrew(92) ja Man(96) sekä 7 Seconds -hittibiisillä yhdessä Youssou N’Dourin kanssa. Mutta tämä esikoisalbumi tarjosi mukavaa ja vähän hip-hopahtavaa meininkiä kaiken maailman Madonnien ja Whitney Houstonien sekaan. Eagle-Eye Cherrystä en sano muuta kuin: Kyllä, hän on Nenehin veli.

Martika: Martika’s Kitchen (91)
Toinen melkein jo kokonaan unohdettu naisartisti Martika oli näitä Princen avittamia lupauksia jotka pärjäsivät myös omillaan. Martikan Se isohittibiisi on tietenkin itkettävän kaunis teiniballadi Toy Soldiers vuodelta 1988. Tällä albumilla Martika haki lopullista läpimurtoa em. Princen avulla ja herralla onkin näpit pelissä albumin nimikappaleessa ja levyn suurimmassa hitissä Love…Thy Will Be Done, jonka erinomaisuutta ei voi kieltää. Levy kai ei sitten myynyt tarpeeksi tai Martika-levyn ostaneet ovat laittaneet plätyt kiertoon, sillä tämä kiekko osuu usein silmään.

Hearthill: Cut Up (89)
Kotimainen liki täysin unohtunut romanttisen rokin kummajaisbändi, joka aktiivivuosina 1988-1992 julkaisi viisi tasavahvaa albumia. Nimettömällä esikoisalbumilla Hearthill(88) nämä Kontulan pojat pistivät rokkabillyrähinäksi ja nauhoittivat suurella tunteella varsin osuvia ja klonksuvia rokettikipaleita, kun taas tällä kakkosalbumilla Cut Up(89) meno rauhoittui ja biisien tyylikirjo loi kiehtovan alkukevään- ja syksyn tunnelman. Levy on kuolleiden lehtien tai juuri lumen alta heräävän maan julistus, harmoninen, kaunis ja tarpeellisen naivi lähiölevy. Omaan 18-vuotiaan pojan sielunmaisemaan levy upposi ikuisiksi ajoiksi. Oikein pahaa tekee kun näkee tämän albumin alelaarissa: - eikö ihmiset tajua hyvän päälle…vai olenko vain omien tunteideni sokaisema?

Supertramp: Even In The Quietest Moments(77)
Ensiksi etsin levyä vuosikausia ja kun sen viimein löysin pari vuotta sitten levymessuilta, niin nyt tämä Supertrampin kulta-ajan ehkä vahvin tekele puskee joka kirppislaarista silmiini, mitenkäs teillä päin, onko sama ongelma? Nyt voidaan otaksua, että levynkansi ei ainakaan karkoita kuulijoita, koska se on yksinkertaisesti hieno. Levy on myös sisällöllisesti vahva, paljon pitkiä biisejä sekä hitti Give a Little Bit. Trampin seuraava levy Breakfast In America(79) oli se suurmenestys, joka avasi hetkeksi kaikki portit levälleen, eikä sen jälkeen samanlaiseen tasoon enää ylletty.

Bogart Co: Dance Station (85)
Tämä kymmenes levy oli vaikea valita, sillä piti ottaa huomioon myös se, että kaikkien levyjen ei tarvitse mukailla välttämättä omaa musiikkimakuani ja itse asiassa on ihan hyvä että jotain toisenlaistakin tuodaan esille. Näillä argumenteilla Bogart Co:n Dance Station oli juuri sopiva valinta, levy joka on myös selkeästi bändin uran vahvin kokonaisuus…nojoo, siis mikä kokonaisuus, on paras nippu näitä diskobiisejä. Täytyy myöntää kun kuulin Bogartin All The Best Girlsin eka kertaa isoveljeni Volvon autostereoista Ressalan mehtäautotiellä (paikalliset huomio!) vuonna 1984, ei oltas kumpikaan uskottu kyseessä olevan suomalaisen bändin. Kyllä tämä levy kestää monenlaisen vertailun kun tanssimusiikista puhutaan.

Kymmenen levyä on vain pintaraapaisu siitä millaisia aarteita kirppareilla ja musakauppiaiden alalaareissa lojuu, paljon jäi kertomatta oleellisia hyviä plättysiä, joka saattaa löytyä juuri sinun kotikirppiksesi laareista, sieltä voi löytyä Hootersin mainio Zig Zag(89), setärokkari Bob Segerin aliarvostettu Like a Rock(86) tai jopa Paul Simonin nimetön debyyttialbumi Paul Simon(72) joka yllättävän usein osuu silmiini.

Toivotan onnea mahdollisten levylöytöjen äärelle, aina on kyse makuasioita ja pelkällä hakuammunnalla voit löytää paljon laadukasta kamaa, mutta anna kuitenkin niiden Reijo Kallion, Rick Astleyn ja Anna Hanskin levyjen jatkaa vapaasti matkaansa tulevaisuuden rakennustarvikkeiksi. Tämä olkoon toiveeni ja utopiani, että jokainen levy löytää vielä jonkin käyttötarkoituksen matkallaan muovien jättömaille.