Alkuvuoden musapöhinää!

Aikaiset musaveikkoset madon nappaavat, saavat kiinni tulevan talven ja kevään vankoista vonkaleista. Tuleva vuosi näyttää valoisalta, myös musiikkimielessä. Tolkuton määrä (oletettavasti) hyvää kamaa on valumassa eri julkaisupisteisiin. On tää spotikka, striimi ja jopa fyysinen äänitemuoto. Minkä valitsette? Toinen kysymys: kuunteletteko enemmän kuin yksi tai kaksi biisiä uusilta albumeilta. Väitän...tai ei se mikään väitös ole...aikalailla tosiasia jo, nykyihmisen mielenkiinto riittää 2-3 minuutiksi, sen jälkeen klikataan jo toisiin ulottuvuuksiin. Kuunteleppa keskinkertaista kolmen tähden albumia ahnaasti aikaasi siihen uhraten ja odota että se aukeaa koko musiikilliseen kukkaansa. Et tule tekemään sitä. Teenkö minä? Harvoin, ainakin jos kyse on netin kautta kuuntelemisesta. Nojjoo, nämä musakuunteluviisastelut sikseen ja nokka kohti tulevaa julkaisuvuorta. It's a mountain of music baby and you gonna like it!

Bob Dylan: Shadows In The Night
Maistuisiko levyllinen Frank Sinatra - covereita Bob Dylanin esittämänä? Sitä voidaan miettiä, mutta omasta postiluukusta jo pian kolahtaa kyseinen äänite. Mainittakoon, että Dylan on lahjoittanut 50 000 kappaletta uutta albumia amerikkalaisille seniorikansalaisille AARP nimisen lehden välissä. Samaisesta lehdestä löytyy myös pitkä Dylan - haastattelu.

The Decemberists: What A Terrible World, What A Beautiful World
Bändin edellisestä levystä King Is Dead(11) onkin kulunut jo aika tovi ja se ei jättänyt kovia syviä muistijälkiä. Tällä teksteiltään korkeatasoisella(onks se?) proosarokilla on omat puutteensa ja helposti se lipsahtaa valjuuden puolelle, jos musa ite ei syty liekkeihin. Levyhän on jo maisteltavana Spotifyssa ja kohta tämäkin lätty kolisee postiluukusta. Hyvät kitarat ainaskin levyn eka biisissä: The Singer Addresses His Audience.

The Waterboys: Modern Blues
Mike Scottin luotsaama TheWaterboys palaa taas julkaisukantaan. Luvassa suurta tunnelmaa ja rokin zeniä, mitä se sitten tarkoittaakaan? Toissavuotista Fisherman's boxia en ole vielä hommannut, jossa käytiin 8 levyn voimalla läpi The Fisherman's Blues(88) albumin mittavia sessioita, ajankohtaa jolloin Mike Scottilla oli väylä auki.

Sufjan Stevens:  Carrie & Lowell
Pitkähkön julkaisutauon jälkeen tulee Sufjan Stevensiltäkin uutta kamaa. Vuoden 2010 julkaisut: All Delighted People(10) ja The Age Of Adz(10) jättivät vähän vallinaisen olon, vaikkakin All Delighted Peoplelta löytyy Sufjan-klassikoita, kuten kaunis Heirloom. Ennakkotietojen mukaan uusi levy olisi perinteisempää, eli folkimpaa Sufjania. Hyvä niin.

Noel Gallagher's High Flying Birds: Chasing Yesterday
En ole koskaan ollut mikään valtava Oasis tai Gallagher - fani. Oasiksella oli hetkensä, kourallinen erinomaisia rockbiisejä ja katveeseen jääneet kaksi hyvää viimeistä albumia: Don't Believe The Truth(05) aj Dig Out Your Soul(08) jonka edullisesti löytämäni vinyyliversion myin hetkellisessä mielenhäiriössä kirpputorilla. Täytyy myöntää, että sitä Noelin ekaa sooloa en ole ksokaan kunnolla kuunnellut, mutta tämä uusi  Ballad of the Mighty I biisi vaikuttaa hyvältä varsin hyvältä, ehkä just Johnny Marrin ja kitaransa ansiosta.

Modest Mouse: Strangers To Ourselves
Jollain tapaa outolintu bändi julkaisee harvakseen albumeja, edellisestä taitaa olla seitsemän vuotta.

Scorpions: Return To Forever
Näistä kasarihevibändeistä itseäni eniten miellyttävin Saksan ylpeys palaa keväällä julkaisukantaan. Niin, Scorpions aloitti uransa jo 70-luvun alussa vähän krautrock-hengessä, eli pitkä matka on kuljettu. Jos tulee vielä Suomeen keikalle, niin menen varmasti.

Matthew E. White: Fresh Blood
The Big Inner(13) levyllään läpimurron tehnyt karvainen murisija julkaisee pian uutta kamaa. Muhevampi versio pikku hiljaa urallaan hiipuneesta Badly Drawn Boy:sta.

Gaz Coombes: Matador
The Supergrass - heebon toinen soololevy on ainakin kehuttu joissain medioissa pystyyn.

Brian Wilson: No Pier Pressure
Beach Boysin viimeisin reunion kariutui erimielisyyksiin laulaja Mike Lowen ja muun bändin välillä. Wilson olisi halunnut tehdä vielä yhden rokimman Beach Boys - levyn, mutta Lowe pisti kampihin ja lähti ns. "pizzeria-kiertueelle "Beach Boys - nimen alla, ollen itse ainut originaalijäsen. Näin ollen Wilson-lätty kiinnostaa paljon.

Laura Marling: Short Movie
Vasta 25-vuotta täyttävän brittineidin jo viiden albumi jatkanee tuttua laadukasta linjaansa?  Edellinen Once I Was an Eagle(13) oli jonkin sortin mestariteos, joka on jäänyt varsin vähäiselle kuuntelulle.

Mitä vielä odotan?
Def Leppardilta olisi ennen kesää kai levy tulossa. David Gilmour on luvannut uuden soolon tälle vuodelle. Brian Wilsonin uudella levyllä on jo nimi: No Pier Pressure. Odotellaan julkaisupäivää.
Myös Prodigylta olisi tulossa uusi lätty, kuten myös Faith No Morelta. Toiveissa olisi vielä uutta kamaa: Bruce Springsteeniltä, The Who:lta ja J.Karjalaiselta.
Nämä nimet myös aktivoituvat: Vetiver, The Charlatans, Howlin Rain, Death Cab For Cutie, Elvis Perkins, Two Gallant.

Näillä mennään ja tästä Spotikka-linkistä myös iloa korvalle:

Best of Early Birdies at 2015

Marko määrää, sinä tottelet! Kesäherkut - 13

Wohoo! Tiedän, että olette ikävöineet minua, tiedän että pahaiset pikku punkit yrittävät löytää tiensä läpi tuuhean karvapeitteeni, me kaikki tiedämme että kesä on ***kin' hot ja minä kesätohtorina määrään rytmejä ja säkeistöjä teidän kalvakkaisiin nahkoihin. Auu-uhuu, kellä pokat on, ne kuonollansa pitäköön, sitä kärpäslätkällä nenuun joka poteroon kaivautuu, ai kän fiil it in tö äär, aina tiukemmat ja tuhdimmat tuoksut, uusien mukuloiden terhakkuutta ja vanhojen siemenpottujen uskollisuutta, let's put rock it on!

Iggy and The Stooges: Ready to die
Säikähdin tuota otsikkoa, ei iggy vielä, ei rumpali Asheton, eikä kitaristi Williamson! Kun kitaristi Ron Asheton kuoli muutama vuosi sitten, niin Iggy haali joukkoihinsa vanhan Stooge-äijän James Williamsonin, joka soitti muun muassa legendaarisella Raw Power(73) albumilla, jonka legendaarisuutta sietää toki miettiä!? Levyä on kritisoitu ajoittain kuuntelukelvottomaksi, syynä on David Bowien epäonnistunut mixaus. Tätä uutta Stooges-lättyä on pidetty kautta linjan vanhojen setien muotovaliona rokkauksena, joka ei haasta alkupään Stooges-albumeja, koska sedät ovat vaan niin vanhoja. Koiran tarkalla nenälläni kyllä väitän, että Iggy Popin sooloplattana tätä pidettäisiin erinomaisena. Onhan tämä hyvä levy. Kuuntele nimibiisi, Burn ja Gun sekä ne slovarit, toimii varmasti.

The House of Love: She Paints Words in Red
Wuhuu! Tässä myös oiva ns. paluulevy kasarin lopun erityisen kovatasoisena pidetyltä brittibändiltä. Eka levyn The House of Love(88) Christine on yksi vaihtoehtorokin klassikkobiisejä. Muistan kuinka 80-90-luvun vaihteessa musiikkitoimittajat pitivät tätä bändiä ihan yhtä kovana kuin esmes Stone Rosesia ja Happy Mondaysia, brittien johtavana indiebändinä. Merkille pantavaa tässä bändissä on laulaja-lauluntekijä Guy Chadwickin lempeän intiimi lauluääni ja kitaristi Terry Bickersin erittäin tyylitietoinen lankun käsittely. Tää uusi lätty on kypsynyt, tasapainoinen kokonaisuus, jolta löytyy klassikon poikasiakin, kuten Holy River.



Laura Marling: Once I Was An Eagle
Lauran edellinen A Creature I Don't Know(11) soi tiiviisti tässä taloudessa ja se hyväksi isäntäväen toimesta noteerattiin. Uuden kuuntelu on ottanut vasta varovaisia ensiaskeleita, latinkia tässä levyssä tuntuu olevan, todennäköinen "grower-levy". Kuriositeettinä haukahdan, että tyttöhän on vasta 23 vuotias ja neljä sooloalbumia takana. Hyvä, hyvä Laura, Hau-huuu!

Beady Eye: Be
Ex-Oasis Liam Gallagher kumppainen on päässyt bändinsä kakkoslevyyn asti. Esikoinen Different Gear, Still Speeding(13) ei ollut energialtaan ja kertosäkeiltään lainkaan hullumpi, vähän pastissinomainen vain. Uusi levy lähtee käyntiin hyvänkuuloisella Flick Of The Fingerillä, siitä jatketaan hyvällä rallipohjalla, kuuntelukertoja vaatii.  Koiranvaistoni sanoo, että karvatupon verran esikoista parempi!? Levy joutui ilmeisesti britteissä pannaan kannen takia, jossa vähän nänni näkyy.

The Flaming Lips: Terror
Levyhän ilmestyi jo varhain keväällä. Oklahoman härösedän Wayne Coynen bändi ottaa taas askeleen artsumpaan suuntaan, mutta oliko tällä kertaa avaruusmaalailun kyytipoikana myös paljon aitoa tunneliimaa? Try to explain on kasvanut alkukesän merkittävämmiksi biisukoiksi.

Koiranelämästäni huolimatta, spotikoiden ja bittitaivaiden tarjoiluastioille on jäänyt paljon koskemattomia musaherkkuja. Mites soi rokki tänään Bobsy Gillespie? Primal Screamin: More Light on inkarnoitunut luoksemme kuulemma Sreamadelican(91) kaltaisena happoiluna. Vanha setä Eric Burdonin(ex-Animals) elämänkokemusta tihkuvaa sooloa 'Till Your River Runs Dry on ylistetty jokaisessa kylässä ja koirahoitolassa, herrahan tulee porijatseillekin. Sinne tahtoisi tämä koiranenkin, jos aika olisi rajaton ja myötämielinen?

Eikäs siinä kaikki, ihan kuonoa alkaa pakottaa ja luimukorvia kutittaan kun tajuaa näiden sävelten vielä purkautuvan uuden tilavamman koirahoitolan seinille ja kattopinnoille. The Del Lords: Elvis Club, aijai miten maistuvaa. vanhan liiton rokkaamista. Lloyd Cole: Standards, tähän isken vielä hampaani, musalehdet väittävät että Lloyd panee taas kunnolla rokaten, minä myös, auu-uu-uhuu-rufruffuuu!

En tietenkään ole unohtanut The Nationalin: Trouble Will Find Me - lättystä. Vähän soutaa ja huopaa, tarvinnee lisäkuuntelua, kaksi edellistähän olivat timantinkovia. Oma osastonsa on tietenkin Black Sabbathin uutukainen 13 ja Queens Of The Stone Age: ...Like Clockwork, minä en näistä perusta, vaikka laatumakkaraksi haukutaan. Eikä pidä unohtaa lukuisia "pienempiä" indiepoppaajia ja räksyttäjiä joita myötämieliset musablogit niin auliisti tarjoilevat, tässä lopuksi yksi sellainen. Tämän jälkeen jokainen koirankuonolainen tai edes vähän koiralle tuoksahtava tapaus saapi vaipua iltapäivän kesäsiestalle. Vi Ses och Wuff!

Kun Laura löi Ryanin!

Ryan Adamsin uutukaisesta Ashes & Fire(11) tulee jollain oudolla tapaa mieleen täkäläisen Liekki-yhtyeen vuoden takainen Paimen(10) albumi. Molemmat platat ovat hyvin tuotettuja, hallittuja ja odotettuja lättysiä, mutta jokin ei lähde lentoon. Raikun platassa löytyy koskettavuutta, mukavaa soundimaailmaa, mutta sittenkin aika keskinkertaisia biisukoita. Levyn tiimoilta tehdyissä haastatteluissa Ryan on kehunut levyn innoittajaksi nuoren ja lahjakkaan laulaja/lauluntekijän Laura Marlingin aiemmin keväällä ilmestynyttä A Creature i Don’t Know(11). Tuo levy sai Ryanin kirjoittamaan uusiksi suurimman osan Ashes & Firen biiseistä, mutta lopputulos jäi kuitenkin hieman valjuksi, sanoisin Ryanin plattaa sellaiseksi kolmen tähden levyksi, joka hyvänä päivänä ja oikeassa mielentilassa yltää neljäänkin tähteen.

Brittiläinen Laura Marling oli minullekin uusi tapaus ennen näitä Ryanin hehkutuksia, niinpä otin levykauppaa kiinni sarvista ja tilasin levyn kotiin, nuoria artisteja näet täytyy aina tukea. Posti toi kotiin varsin pelkistettyyn pahvikoteloon sujautetun ceedee-lättykäisen, joka piti sisällään 10 Lauran omaa tsipaletta. Näitä folkahtavia singer/songwritereita pulpahtelee valokeilaan harva se viikko, alkuun Lauran levy tipahti samaan mitäänsanomattomuuden kategoriaan kuin esimerkiksi Josh T.Pearsonin perusteetta kehuttu "karvafolkplättynen".

Pikkuhiljaa levyä kuunnellessa, siltä alkoi erottua varsin vahvoja kappaleita, kuten aloituskappale The Muse, tummasävyinen The Beast ja koskettavan kaunis Night After Night. Albumin ja artistin tiimoilta esitetyt Joni Micthell – vertailut eivät ole täysin tuulesta temmattuja, vaikkakin Lauran materiaali on rakenteeltaan selkeämpää kuin Jonin pitkäpiimäiset folk-balladit ja rohkeat jazz-kokeilut. Ei silti, Jonin tuotantoa löytyy kiitettävästi levyhyllystäni, varsinkin jatsahtava Hejra(77) on yksi suosikeistani. Myös Lauran ääni on korvalle miellyttävämpää kuin folk-äiti Jonin mutkikas laulutapa.

Albumi on lähteiden mukaan neidin kolmas ja ikää on vasta 21- vuotta mittarissa. Mielelläni ennustan pitkää ikää ja alati parempia sekä rohkeampia albumeja. Tähtiasteikolla tämä levy on vahva nelonen.