The Flaming Lips - American Head

Wayne Coynen ja kumppaneiden julkaisutahti on ollut viime vuosina kiitettävää tasoa. Viime vuonna ilmestyi koherentti teema-albumi: King's Mouth(19) ja pari vuotta sitten happoisa Oczy Mlody(17). The Flaming Lipsin kohdalla termi: "happoisa" kertoo enemmän musiikista kuin elintavoista. Näin haluan uskoa, vaikka vuoden 2007 Ruisrockin elämyksellinen keikka liputti sen puolesta, että jotain alkoholia arvaamattomampaa oli tullut nautittua. Tuolla keikalla laulaja Wayne Coynen välispiikit olivat surrealistisen pitkiä ja itse musiikki meinasi jäädä sivuosaan. Muistaakseni tuota keikkaa ylistettiin monissa suomalaisissa musiikkimedioissa. Itselleni keikka oli pettymys. Soft Bulletin (99), Yoshmini Battles the Pink Robots (12) ja etenkin At War with the Mystics (06) olivat olleet tuolloin tehosoitossa. Mutta leväperäinen ja tekotaiteellisen oloinen keikka veti maton alta useaksi vuodeksi.

Näinä päivinä The Flaming Lips on vähän samassa keski-ikäisyyden suvannossa kuin edellisessä jutussa esille nostamani Beck. Musiikki on edelleen hyvää, vaan onko se enää tätä päivää? Nuoremmat ovat ajaneet jo ohitse. Alati niin kokeellinen Flaming Lips onkin nykyisin arvattavaa musiikkia. Muoto on jo tuttu. Herkät happoisat balladit, Coynen sydäntä särkevä vaikerrus tyyliin: "mother i died tonight" ja sitten ambulanssit taas ujeltaa. Tää kikka jo tunnetaan liian hyvin.

Mutta arvattavalla musiikillakin on arvonsa. Myös iso osa minusta väittää edelleen, että Flaming Lips kulkee pelottomia luovuuden reittejä. Biisit ovat tutunoloisia, mutta jotain uutta ja jännää niistä löytyy. Ne eivät tunnu mitenkään tyhjänpäiväisiltä. Se on sentään jotain.

Entä uusin levy: American Head. Sana "Amerikka" melkein missä tahansa yhteydessä herättää nykyisin ison tai pienen kuvotuksen tunteen, sillä viimeiset neljä vuotta tämä valtio on tehnyt kaikkensa tehdäkseen itsestä maailman ykkösinhokkivaltion. Ja he ovat onnistuneet siinä aika hyvin. Ainut hyvä mitä Amerikasta tulee nykyisin on musiikki. Voisin jopa näin yksiulotteisesti todeta. Ei valtion historiallista arvoa kiistä kukaan, mutta nyt näinä porkkananvärisinä vuosina on menty monta askelta taaksepäin.

American Head tuntuu olevan sittenkin jotain muuta kuin poliittinen kannanotto, kaunis ja nostalginen, henkilökohtainenkin. Musiikilliselta maailmaltaan lähellä esimerkiksi Neil Youngia ja Beatlesia. Bändin omina verrokkialbumina ovat nämä edellä mainitut menestyksekkäät Soft Bulletin ja Yoshimi.  

Levy alkaa hypnoottisella Will You Return/When You Come Down biisillä. Tunnelma pysyy kakkosbiisillä Watching The Lightbugs Glow hyvänä, etenkin kun vokaalitontin hoitaa naislaulaja. Mukavaa vaihtelua. Jo kesällä julkaistu Flowers on Neptune 6 on kehittynyt kuukausien myötä jo pieneksi klassikkoksi. Kappaleen videossa Coyne kääriytyy Amerikan lippuun ja kävelee pallon sisällä läpi ympärillä roihuavien tulipalojen.

Joillakin bändin aiemmilla levyillä tunnelmat vaihtuvat vähän liiankin veitsellä leikaten, mutta uuden levyn yleistunnelma on mukavan rauhallinen, jopa lohduttava. Olisiko Wayne Coynen isäksi tulo hyvin kypsällä iällä (58v) tuonut oman pehmeän sävyn musiikkiin?

Levyn loppupuolelta erottuu merkittävä biisikaksikko Mother Please Don't Be Sad ja When We Die When We're High jotka sulautuvat kuin yhdeksi samaksi biisiksi. Tässä on sitä aiemmin kritisoimaani tuttuutta, sydänsärkevä tarina ja ambulanssin pillit taustalla. Mutta väliäkö tuolla, jos kappaleet toimivat. Kyllä ne toimivat.

Aionko ostaa tämän levyn? Se on hyvä kysymys näinä päivinä. Alati kriittisemmin arvioin, että ostanko sen liki neljäkymmentä euroa maksavat vinyylin täkäläisestä levykaupasta vai tilaanko puolet halvemmalla Amazonilta. Siihen asti tyydyn kuuntelemaan Spotikkaa, mutta koko ajan tietäen sen, että levy aukeaa kunnolla vasta sitten kun se on fyysisenä äänitteenä hallussani. 

Ennen kuin teen lopullisen ostopäätökseni, voin vaikka katsoa näitä bändin kiinnostavia videoita.

s kappale 

The Flaming Lips - The Terror

Menetin hetkellisesti kiinnostukseni Oklahomalaiseen The Flaming Lipsiin vuoden 2007 Ruisrock-keikan seurauksena. Keikka tarjosi periaatteessa varsin ketterää ja mukavan psykedeelistä lavashowta, mutta bändin keulahahmon Wayne Coynen erittäin pitkät ja hämärän poliittiset välispiikit työnsivät hiljalleen oksennusrefleksiä kurkkuuni. Fokus ei enää pysynyt bändin erinomaisessa musiikissa, vaan sitä höystettiin aivan liikaa Waynen hämärillä turinoilla. Niin, sitähän en tiedä, että oliko tähän herran vuolaaseen olotilaan syynä jonkinasteiset päihdyttävät aineet, enkä sitä nyt jaksa tarkemmin googlata.

Jokatapauksessa, en kuunnellut pariin vuoteen lainkaan Flaming Lipsiä, joka ennen tätä keikkaa oli pitänyt melkein kärkipaikkaa minun 2000-luvun relevanteimmat bändit listallani. Huikea Yoshmini Battles the Pink Robots(02) on mielestäni yksi 2000-luvun parhaita albumeja ja sitä seurannut At War with the Mystics(06) jopa piirun verran parempi. Sen sijaan pystyyn kehuttu The Soft Bulletin(99) on mielestäni pikkaisen yliarvostettua perusbeatlesretroilua, vasta noilla jälkimmäisilla albumeilla bändin rohkea ilmaisu kasvoi todelliseen kukkaan.

Vuonna 2009 bändi julkaisi erittäin härön albumin nimeltään: Embryonic(09). Jollain ihmeellisellä demo/alkiotasolla seikkaileva albumi on varsin villi kuuntelukokemus. Tässä on sellainen albumi, jonka selkään on helppo leimata sana: - Tekotaiteellisuus! Tähän arvioon minäkin olin liukumassa, mutta onneksi tajusin antaa levylle hieman aikaa. Kas kummaa, pikkuhiljaa levystä alkoi tulla varsin vaikuttava seuralainen, jonka ronksuvat soundit nostivat taas bändin osakkeita silmissäni. Oli jollain tapaa merkittävää, että aikaisempi keikan aiheuttamana häröily-yliannostus korvattiin vielä suuremmalla häröilyllä. Jollain pervessillä tavalla juuri tämänkaltainen toiminta miellyttää minun musiikkikorvaani ja lisää kiinnostusta bändiin.

Ei silti, väittävät että Flaming Lipsin uutukainen, viimevuotinen Terror(13) on vielä vaikeammin sulavaa kamaa kuin Embryonic(13). Ehkä näin on, mutta tämänkin levyn kuuntelussa minua lykästi. Kiitos sateinen kevät, kiitos sateinen syksy ja kiitos laiskuuteni vaihtaa mp3-soittimeeni uutta musaa juoksulenkkieni aikana. Noiden kosteiden juoksulenkkien aikana Terror(13) hiipi hiljalleen sisääni, hyvin hitaasti, sillä meni yli puoli vuotta ennen kuin tajusin levyn hienouden. Sanoisin, että tässä on yksi 2010-luvun isoimpia ja lohduttomimpia "blueslevyjä" ilman bluesmusiikin varsinaisia tavaramerkkejä. On itselleni aika tyypillistä käyttää seuraavanlaisia termejä, kuten: kosminen lohduttomuus, tämän ajan globaali toivottomuus, turraan tietoyhteiskuntaan säilötyn ihmisen vaikertava ja vaimennettu huuto, väkivaltainen ja epätoivoinen, julma ja hyvin kaunis albumi. Tämä levy on nostanut parhaiten jalkaani juoksulenkkien aikana, soinut ja kaihertanut nykyihmisen sekavassa arkibluesissa, kertonut ja ymmärtänyt, ollut aika penteleenmoinen voimavirran lähde pimeinä ja kosteina iltoina. Amen!

Nyt, tänään, leykauppa Epesin hautajaisissa, sen massiivisista alennusmyynneistä ostin itselleni tämän Terrorin(13) muhkeana tuplavinyyliversiona kerän ceedeen ja bonus seiskatuumaisen. Kylläpä se voi ollakin kokonaisvaltaisen ihana ja hurja materiaalinen kokemus, jotta tämän pitkään ämpärimuodossa vongunneen levyn saan viimeinen isona ja konkreettisena kalana oman levysoittimeni neulan alle porattavaksi. Aijainai, nyt sitä saa tulla, isoa ja hurrjaa terroria koko älpykän täydeltä!