sunnuntai 20. syyskuuta 2020

The Flaming Lips - American Head

Wayne Coynen ja kumppaneiden julkaisutahti on ollut viime vuosina kiitettävää tasoa. Viime vuonna ilmestyi koherentti teema-albumi: King's Mouth(19) ja pari vuotta sitten happoisa Oczy Mlody(17). The Flaming Lipsin kohdalla termi: "happoisa" kertoo enemmän musiikista kuin elintavoista. Näin haluan uskoa, vaikka vuoden 2007 Ruisrockin elämyksellinen keikka liputti sen puolesta, että jotain alkoholia arvaamattomampaa oli tullut nautittua. Tuolla keikalla laulaja Wayne Coynen välispiikit olivat surrealistisen pitkiä ja itse musiikki meinasi jäädä sivuosaan. Muistaakseni tuota keikkaa ylistettiin monissa suomalaisissa musiikkimedioissa. Itselleni keikka oli pettymys. Soft Bulletin (99), Yoshmini Battles the Pink Robots (12) ja etenkin At War with the Mystics (06) olivat olleet tuolloin tehosoitossa. Mutta leväperäinen ja tekotaiteellisen oloinen keikka veti maton alta useaksi vuodeksi.

Näinä päivinä The Flaming Lips on vähän samassa keski-ikäisyyden suvannossa kuin edellisessä jutussa esille nostamani Beck. Musiikki on edelleen hyvää, vaan onko se enää tätä päivää? Nuoremmat ovat ajaneet jo ohitse. Alati niin kokeellinen Flaming Lips onkin nykyisin arvattavaa musiikkia. Muoto on jo tuttu. Herkät happoisat balladit, Coynen sydäntä särkevä vaikerrus tyyliin: "mother i died tonight" ja sitten ambulanssit taas ujeltaa. Tää kikka jo tunnetaan liian hyvin.

Mutta arvattavalla musiikillakin on arvonsa. Myös iso osa minusta väittää edelleen, että Flaming Lips kulkee pelottomia luovuuden reittejä. Biisit ovat tutunoloisia, mutta jotain uutta ja jännää niistä löytyy. Ne eivät tunnu mitenkään tyhjänpäiväisiltä. Se on sentään jotain.

Entä uusin levy: American Head. Sana "Amerikka" melkein missä tahansa yhteydessä herättää nykyisin ison tai pienen kuvotuksen tunteen, sillä viimeiset neljä vuotta tämä valtio on tehnyt kaikkensa tehdäkseen itsestä maailman ykkösinhokkivaltion. Ja he ovat onnistuneet siinä aika hyvin. Ainut hyvä mitä Amerikasta tulee nykyisin on musiikki. Voisin jopa näin yksiulotteisesti todeta. Ei valtion historiallista arvoa kiistä kukaan, mutta nyt näinä porkkananvärisinä vuosina on menty monta askelta taaksepäin.

American Head tuntuu olevan sittenkin jotain muuta kuin poliittinen kannanotto, kaunis ja nostalginen, henkilökohtainenkin. Musiikilliselta maailmaltaan lähellä esimerkiksi Neil Youngia ja Beatlesia. Bändin omina verrokkialbumina ovat nämä edellä mainitut menestyksekkäät Soft Bulletin ja Yoshimi.  

Levy alkaa hypnoottisella Will You Return/When You Come Down biisillä. Tunnelma pysyy kakkosbiisillä Watching The Lightbugs Glow hyvänä, etenkin kun vokaalitontin hoitaa naislaulaja. Mukavaa vaihtelua. Jo kesällä julkaistu Flowers on Neptune 6 on kehittynyt kuukausien myötä jo pieneksi klassikkoksi. Kappaleen videossa Coyne kääriytyy Amerikan lippuun ja kävelee pallon sisällä läpi ympärillä roihuavien tulipalojen.

Joillakin bändin aiemmilla levyillä tunnelmat vaihtuvat vähän liiankin veitsellä leikaten, mutta uuden levyn yleistunnelma on mukavan rauhallinen, jopa lohduttava. Olisiko Wayne Coynen isäksi tulo hyvin kypsällä iällä (58v) tuonut oman pehmeän sävyn musiikkiin?

Levyn loppupuolelta erottuu merkittävä biisikaksikko Mother Please Don't Be Sad ja When We Die When We're High jotka sulautuvat kuin yhdeksi samaksi biisiksi. Tässä on sitä aiemmin kritisoimaani tuttuutta, sydänsärkevä tarina ja ambulanssin pillit taustalla. Mutta väliäkö tuolla, jos kappaleet toimivat. Kyllä ne toimivat.

Aionko ostaa tämän levyn? Se on hyvä kysymys näinä päivinä. Alati kriittisemmin arvioin, että ostanko sen liki neljäkymmentä euroa maksavat vinyylin täkäläisestä levykaupasta vai tilaanko puolet halvemmalla Amazonilta. Siihen asti tyydyn kuuntelemaan Spotikkaa, mutta koko ajan tietäen sen, että levy aukeaa kunnolla vasta sitten kun se on fyysisenä äänitteenä hallussani. 

Ennen kuin teen lopullisen ostopäätökseni, voin vaikka katsoa näitä bändin kiinnostavia videoita.






s kappale 

Ei kommentteja: