Turn My Radio On!

Tämänkin lauantaipäivän joutohetken voisin käyttää radion kuunteluun, kuin että kuuntelen biisin sieltä täältä youtuben tai spotikan kautta. Niin, että miksi? Antakaas kun kerron.

Tuossa alkukesästä löysin lapsuudenkotini autotallista vanhan stereomankkani, jonka olin saanut teini-iässä synttärilahjaksi. Luma-niminen yksidekkinen stereonauhuri oli mahdollisesti jopa tilattu Kopsan kyläkauppaan, josta vanhemmat sen hakivat syntymäpäiväkseni.

Stereonauhuri seurasi minua läpi teini-iän. Sormi oli ahkerasti rec-nappulalla kun kyttäsin tuon ajan harvalukuisista musaohjelmista hyviä biisejä. Äänittelin 80-luvun teinin tapaan kokoelmakasetteja radiosta. Mieleenpainuvin äänitys tuli kesältä 1986, jolloin olin  maatalouslomittajan hommissa kotitilallani ja kesken paskanluonnin juoksin maitohuoneeseen äänittämään biisejä. Erityisesti jäi mieleen Genesiksen: Invisible Touch jonka sain narulle, tosin vahvalla taustakohinalla ryyditettynä. Sen jälkeen paska sai taas luvan lentää.

Radio oli ainut henkireikä tuona aikana, ei ollut tietoa nykyajan mittavista musamahdollisuuksista. Joskus 90-luvun haaveilin laatikosta, johon voisin tallentaa maailman kaikki biisit. Empä olisi arvannut, että haaveeni kävivät ennen pitkää toteen. Nyt kun nettiyhteys avaa mahdollisuudet maailmalle, kaikkiin rokkaaviin ja rytmisiin säveliin, niin tunnen välinpitämättömyyttä, kylläisyyttä, jopa lamaantumista musiikin kuuntelun hetkellä. En osaa valita biisiä, enkä levyä netistä. Hyvin usein juoksulenkille lähtiessäni en millään osaa valita sopivaa levyä taustamusiikiksi.

En täysin sorsi netin mahdollisuuksia, etenkin spotikan kautta voin tehdä "timanttisen kokoelmakasetin" viidessätoista minuutissa, kun kasettiaikoina siihen meni kaksi viikkoa. Näitä "soittolista-kasetteja" olenkin tuottanut spotikkaan järjettömästi.

Kesän edetessä vihin vanhan stereonauhurini ns. takaterassiradioksi, jossa annoin radion soida kaiken järkevän ja puolijärkevän touhuilun taustalla. Terassin öljyäminen sai aivan uutta boostia radion kautta ja pitkästä aikaa kuuntelin kokonaisen radiokuunnelman. Niin, onhan nykyään podcastit ja helppous kuunnella kaikkea järkevää nettiyhteyksienkin kautta, mutta radion uudelleen käyttöönotossa minua viehätti sen arvaamattomuus, koska radio ei tarjoa niin vahvasti musasuosituksia, niin kuin esim. Spotify tekee koko ajan viikon suosituslistoillaan. Ennen kaikkea pitkästä sain biisien taustaksi tarinoita, alustuksia ja suosituksia. Olin aivan unohtanut kuinka hyvältä ja eheältä musiikkikappale tuntuu kun se alustetaan kunnolla. Nettikuuntelussa biisit tulee ja menee, hyvätkin kappaleet saattavat vilahtaa ohi korvien, kun kukaan ei kerro biisistä mitään etukäteen.

Toisaalta radiokanavat voivat olla enemmän keskiluokkaisuudessa ja musiikin keskitiellä pitäviä voimia kuin netin valtavat mahdollisuudet. Radiosta tulee sitä tuttua ja turvallista soundia ja tarinaa, varsinkin jos seilailee Radio Suomen taajuuksilla, joka kieltämättä täydellisesti mukailee keski-ikäisyyteni mielenmaastoa.

Tuleeko seuraava uusi musiikillinen juttu radiokanavien vaiko nettiyhteyden kautta? Vaiko jollain muulla tavalla? Toisaalta radiokanavat pyörii netissä ja netti radiossa, kaikki läpäisee toisensa, olemme tässä ja nyt koko tellus, säteet singahtelee ja musiikkielämys alkaa siellä missä kanava päälle napsahtaa tai hikinen sormi hipaisee kosketusnäyttöä. It's so fucking global or not! Noh, setä vähän innostui.

Palataan vielä vanhaan Luma-stereonauhuriini, jonka suurkuluttaja tällä hetkellä on 4-vuotias poikani. Kesä on mennyt takapihalla leikkien, välillä on napsaistu radio päälle ja väännelty kanavat kaakkoon. Selkeästi radio on kiinnostava laite ja sieltä etsitään sopivaa musiikkia, jonka tahdissa voi riehua tai tanssia. Juuri nyt oivallan sen, että kun poikani on tähän ikään asti melkein täysin varjeltu tietokoneilta ja kaikilta muilta älylaitteilta, niin hänen on vähän pakko etsiä ääntä ja musiikkia siitä laitteesta mihin hänellä on lupa. Toisaalta myös naapurin lapset ovat mielellään touhunneet radion ympärille. Jotain kiehtovaa siinä täytyy olla.

En tainnut vielä kertoa, että mielestäni vanhan stereonauhurin soundi on miellyttävällä tavalla selkeä. Vähän aikaa sitten ostamani JBL Bluetooth kaiutin jää kirkkaasti kakkoseksi. Valitettavasti. Tässä teille sitten kasari-Genesistä, tätähän te odotitte?

Genesiksen puolesta

Subterranean Homesick Hounds, jo vuodesta 2007 niin pienten kuin suurten musiikillisten aktien asialla. Puolustuspuheita, fanaattisia tunteenpurkauksia, arveluttavia arvioita ja kaikki tämä rakkaudesta rock ’n’ rolliin ja sen maukkaisiin sivupolkuihin.

Sanoisin seuraavaa haastavaksi lähtökohdaksi, aion puhua hyvää Genesiksestä, tuosta mammutiksi paisuneesta itseriittoisesta megabändistä, jolla arvostettu ja progressiivinen menneisyys, aina siihen saakka kun Peter Gabriel lähti bändistä vuonna 1975. Genesis perustettiin joskus 60-luvun lopulla, tarkemmin sanottuna vuonna 1967, perustajina olivat opiskelijakaverit laulaja Peter Gabriel ja kosketinsoittaja Tony Banks. Sittemmin mukaan tulivat basisti Mike Rutherford ja rumpali/laulaja Phil Collins. Tosin ennen Collinsin tuloa v.1970 rumpupallilla vieraili muitakin heeboja.

Joskus 80-luvulla levyhankintalistallani pyöri pitkään Genesiksen keskeinen merkkiteos Selling England By The Pound(73). Levy jäi ostamatta, sen sijaan olen täyttänyt levyhyllyäni Genesiksen myöhäisemmällä tuotannolla varsin ansiokkaasti. Ensimmäinen omistamani Genesis taisi olla The Lamb Lies Down On Broadway(74) tupla-albumi, Peter Gabrielin viimeinen levy bändissä, joka on myös aivan järkyttävän hieno teos. Viime vuosina olen täydentänyt Genesis-kokoelmaani albumeilla: Trick of The Tail(76), Wind & Wuthering(77), …And Then There Were Three…, Duke(80), Genesis(83) ja Invisible Touch(86). Vinkkinä voin kertoa, että juuri näitä Genesis-vinyylejä myydään ihan törkeän halvalla Tamperelaisella Radiokirppiksellä, sen isoimmalla levylaarilla, huomaatte kyllä paikan jos siellä käytte?



Tänään sitten pienellä viattomalla Radiokirppisnuuhkaisulla haaviini tarttui tämä kauan etsimäni(jossain vaiheessa jo unohtamani) Selling England By The Pound(73) vaatimattomaan kahden euron hintaan. Miksi näin halvalla vaikka kyseessä on todennäköisesti originaali vinyyli? Koska: A. Genesis on erittäin Out tänä päivänä. B. Kansi on hieman nuhjuinen, ei pahasti. C. Levyn b-puolella on silmin havaittava naarmu, joka ei tosin vaikuta äänenlaatuun. D. Koska myyjällä on selkeästi Genesistä aivan liikaa varastossa, muutamalla eurolla lähtee melkein koko tuotanto. E. Mene sinne laarille, jos pidät Genesiksestä tahi muusta 70-luvun rokista.

Muutama sana siitä Phil Collins- ajasta, joka ei ollut sekään musiikillisesti pöllömpää. Bändin progressiiviset vaikutteet karisivat levy levyltä ja tämä Invisible Touch(86) albumi oli aivan törkeä menestys. Ensimmäinen kosketukseni albumiin tapahtui Rockradion kautta, kun äänitin albumin nimikappaleen ollessani teini-ikäisenä maatalouslomittajana. Välillä kävin luomassa paskaa navetan puolella, josta kiiruhdin maitohuoneen puolelle laittamaan sormen Rec-nappulalle. Pikkaisen meinasi tulla kohinaa nauhalle ja jotain tahroja kasettikotelon kanteen, mutta tuo nauha on edelleen tallessa. Tämä tarina on tosi. Sittemmin löysin levyn alkuperäisenä kasettina kotikyläni kaupan lähimetsiköstä, joku kai oli singonnut sen metsään huomatessaan millaista tuubaa korvat joutuivat vastaanottamaan. Ei silti, tässäkin Genesis-albumissa on sisältöä ja ainakin sitä nostalgiaa. Hauska vertailla näitä blogin kahta videota, kumpi onkaan sietämätöntä katseltavaa/kuunneltavaa?

Sunnuntaimusaa!

Jotain toiveikasta, taivaalle piirtyvää valoa, marraskuun alkua, Genesiksen Follow you follow me kuljettaa sunnuntaipäivän toiveikkaimpaan hetkeen, kaksikymmentä yli kolmeen, kun Pizza-buffan einekset sulavat onnellisena vatsalaukussa, kun tuleva talvi laskee vaivihkaa lämpötilaansa, heittää kevyen lumivaipan mustaksi kyllästyneen maan päälle.

En olisi uskonut tätä Genesiksestä, että se joskus minua hetkauttaisi, että oikeasti diggaisin heidän levyjään. Sen verran toiveikas kuitenkin olin, että syksyiseltä Irlannin reissulta poimin mukaani Genesiksen 70-luvun murrosvaiheen levyt: Wind & Wuthering(76) ja …and then there were… three(78). Ensimmäiset levyt ilman bändin varsinaista laulajaa Peter Gabrielia, niin tuon laulupestinhän korvasi tämän jälkeen Phil Collins.

Tätä iltapäivää vie eteenpäin edellä mainittu …and then there were three…(78). Alkuun ajattelin, että tässäpäs vasta mitäänsanomaton ja laimea pop/progealbumi. Muutamien hajanaisten kuuntelukertojen seurauksena levy alkoi näyttään voimansa, biisit olivat kautta linjan varsin laadukkaita ja osittain hyvin koukuttavia. Niin, todennäköisesti bändi oli tuolloin vielä melko hyvässä vedossa, 80-luvun megasuosion vuodet vielä odottivat ja Phil Collinsillakin oli vielä uskottavuutta jäljellä.

Onhan tää aika soft-poppia, mutta jotenkin hyvin toiveikas biisi, kelpo sunnuntaitsipale: