Bruce Springsteen - Streets of Philadelphia Sessions

90-lukua pidetään kohtuullisen vaimeana luomisjaksona Springsteenin uralla. Vuosikymmenen alussa tuli kädenlämpöisen arvion saanut aikuisrocklevy: Human Touch (92) sekä samaan aikaa ilmestynyt rootsimpi ja arvostetumpi sivujuonne: Lucky Town (92).  Tälle vuosikymmenelle mahtui vain yksi albumi lisää, Steinbeckin Vihan Hedelmien synnyttämä, arvostettu teema-albumi The Ghost of Tom Joad (95). Springsteenillä 90-luvulla lapset olivat pieniä ja syrjässä oleminen parrasvaloista oli ymmärrettävää. 

Tänä kesänä, myytti luomisvoimaltaan heikosta 90-luvusta murtui, kun Springsteen ilmoitti peräti seitsemästä julkaisemattomasti albumista. Tuo 9 lp-levyn(5 normaalilevyä ja 2 tupla-albumia) boksi Tracks II: The Lost Albums (25) ilmestyi kesäkuun lopulla. Pitkään mietin, että onko järkeä maksaa 300 euroa tuosta paketista. Erään tunnetun kotimaisen levykaupan tuplaleimatarjous ratkaisi tilanteen ja sain boksin tilattua itselleni reippaasti alle kolmensadan. Se oli paljon rahaa edelleenkin. 

Boksi pitää sisällään albumit: L.A. Garage Sessions '83, Streets of Philadelphia Sessions, Faithless, Somewhere North of Nashville, Inyo, Twilight Hours ja Perfect World. Näistä levyistä Streets of Philadelphia, North of Nashville ja Inyo on ysärillä tehtyjä julkaisemattomia levyjä. Seitsemän albumin kuunteleminen lyhyen ajan sisällä varmaan halkaisisi pääni, niimpä olen aloittanut kuuntelun em.listan kahdesta ensimmäisestä albumista. 

Streets of Philadelphia Sessions on tämän bloggauksen kohteena. Levy oli jo tällaisenaan valmiina vuonna 1995, mutta Boss jätti levyn julkaisematta. Kaksi edellistä albumia: Tunnel of Love (87) ja Human Touch (92) olivat molemmat olleet parisuhdetta käsitteleviä levyjä, niimpä kolmannen samaa tematiikkaa käsittelevän levyn julkaiseminen ei ollut tuntunut oikealta ratkaisulta. Etenkin kun levy on yleistunnelmaltaan varsin tummasävyinen ja se ei osunut yksiin Brucen tuonaikaisen onnellisen perhe-elämävaiheen kanssa. Monet kappaleista ovat elämän rajallisuutta käsitteleviä sekä ero- tai eroa ennakoivia biisejä. 

Streets of Philadelphia kappaletta ei levyltä löydy. Biisi löytyi Philadelphia elokuvan soundtrackilta vuodelta 1994 ja toi Brucelle Grammy-ehdokkuuden. Sen sijaan Greatest Hits (95) kokoelmalla aikoinaan julkaistu Secret Garden löytyy myös tältä levyltä.

Hypnoottisten rumpulooppien päälle on soitettu kitarat, bassot ja kiipparit. Konsepti toimii yllättävän hyvin. Blind Spot toimii onnistuneena aloitukseni albumin mietteliäässä ja tummasävyisessä biisinipussa. Maybe i Don't Know You jatkaa samaa parisuhteen epäilyn linjaa, kun jotain kauhistuttavaa häilyy idyllin yllä. Something in The Well syventää teemaa, kuinka siellä kaivon pohjalla pilkistää jotain pahanenteistä: Things can seem so safe and sure, but you never really fell, there's something in the well.

Levyä kuunnellessa ja siihen syventyessä ymmärtää varsin hyvin, että miksi Bruce jätti levyn julkaisematta. Se olisi ollut täydellinen ristiriita silloiselle auvoiselle perhe-elolle. Ehkä Brucen täytyi pusertaa taiteeksi ne kaikki perhe-elämään kuuluvat pelot ja menetyksen tunteet. Tällaisena dokumenttina Streets of Philadelphia toimii onnistuneesti.

Levyn toisen puoliskon avaava We Fell Down kappaletta kuljettaa toiveikas sävelmä, mutta lyriikkaa kuvastelee jälleen kerran parisuhteen kariutumiseen liittyviä pelkoja. Kaunista ja surumielistä yhtäaikaa. Sen sijaan One Beautiful Morning onkin ripeästi kulkeva, läpeensä toiveikas kappale, kuin raikastava sade tumman sekaan. Levyn katkeransuloinen tunnelma säilyy ihan viimeiseen kappaleeseen The Farewell Party asti, jonka nimi jo kuvastaa paljon edetesssä.

Olen kuunnellut levyä säännöllisesti kesän aikana ja mielestäni se  on levy, jonka olisi voinut aikanaan julkaista. Biisien laatu on sitä luokkaa, että ei ole lainkaan syytä hävetä. Ehkä sellaisia yksittäisiä Bruce-klassikoita levyltä ei löydy, vaan kappaleet ovat lähtökohtaisesti tutunkuuloisia, lähellä jo julkaistuja Bruce-biisejä, mutta kokonaistunnelmaltaan levy nousee kiitettävälle tasolle.

Guns N' Roses. Ratina. Tampere. 7.7.2025.

Pohdin pari päivää, että kirjoitanko ollenkaan tästä keikasta? Syy: melko suuren luokan pettymys, koska laulaja Axl Rosen ääni ei ollut entisensä. Keikan selkeisiin ääniongelmiin nähden, median kirjoittelu keikasta on ollut jopa ymmärtäväistä ja Axlin äänen heikkouden ei ole annettu vaikuttaa muuhun kokonaisuuteen, joka oli koko keikan ajan kiitettävällä tasolla. Rytmiryhmä hoiti tonttinsa upeasti. Pelkästään Slashin työskentelyä kepin varressa olisi voinut seurata koko keikan ajan ja tavallaan näin kävikin, esimerkiksi Aamulehden arvion mukaan soolokitara varasti show'n Tampereella ja Rosen laulun saattoi sujauttaa ajatuksissaan ikään kuin taka-alalle Slashin kitaraa tukevaksi ääneksi. (Aamulehti. 9.7.2025). Ihan näin empaattinen en ole omassa arviossani, koska Axl Rosen ääni on se juttu joka tekee Guns N' Rosesin tunnistettavaksi, eikä Slashin kitara. Kun kruununjalokivi on pahasti ruosteessa, ääni ei loista entiseen tapaan, niin suurin osa odotuksista ja keikan kokonaiselämyksestä katoaa. Valitettavasti.

Ei silti, kyllä Axl:n ääniongelmat noteerattiin laajalti monissa arvioissa. Soundin arvio on lähimpänä omaa näkemystäni: "Niin kauan kuin Axl pystyi laulamaan alarekisteristä Mr. Brownstonen ja Bob Dylan -laina Knocking on Heaven’s Doorin tapaan, kaikki sujui hyvin. Mutta kun piti leiskauttaa tutut korkeat kiekaukset Welcome to the Junglen, Civil Warin tai Nightrainin aikana, sai yleisö jännittää, miten mies niistä selviää."  Livearvio: Guns N' Rosesin Ratinan-keikka sai miettimään, paljonko yhtyeellä on vielä aikaa jäljellä - Soundi.fi

Keikalle pääseminenkin oli pienehkö trilleri. Kuuden nurkilla napsahti kunnon vesisadekuuro ja tämän vuoksi tuli skipattua lämmittelyakti Public Enemy. Harmi, sillä tämän hiphop-suuruuden olisin mielelläni nähnyt. Vesisateen jälkeen suurin osa yleisöstä pakkautui paikalle ja Ratinan jokaisella sisäänpääsyportilla kehkeytyi varsin suuret jonot. Eikä siinä kaikki, portille päästyäni seurasi nopea käännytys huomattavasti kaueampana sijaitsevalle narikalle, koska olkalaukkuni oli suurempaa kokoa kuin vaadittavat A4. Niimpä kiepautin kauempana olevan narikan kautta ja kerkesin stadionille varttia ennen keikan alkua. Kaikki hyvin. 

Keikka alkoi luonnollisesti sillä kappaleella millä se aina alkaa, eli Welcome to the junglella. Axl Rosen ääniongelmat paljastuivat heti tämän kappaleen aikana. Tune oli mitä se oli, korkeallekin päästiin välillä, mutta sitten seilailtiin vähän missä sattuu. Vaikka alkukipale olikin kylmä suihku, niin keikan alkupuoliskon reilut puolenkymmentä kappaletta eivät jääneet ansioitta. Use Your Illusioinin Bad Obsessionilla Axln ääni toimi lähestulkoon levyversion veroisesti. Kappaletta piristi oletetusti vierailija Michael Monroen huuliharppu.

Guns N' Rosesin ns. uudet biisit ovat saaneet enimmäkseen naurua ja kuraa niskaansa. Nämä neljä julkaistua kappaletta ovat ilmeisesti kaikki Chinese Democracy (08) aikaisia demoja, johon Slash ja Duff ovat vetäneet omat osuutensa mukaan. Tähän nähden olin yllättänyt, että näistä uusista biiseistä se ensimmäinen ja kollektiivisesti huonoimmaksi tuomittu Absurd toimi aika mukavasti. Tässä kappaleessa solisti ei joutunut liian koville ja punkrockmainen runttaus sopi aika hyvin Axl:n äänelle. 

Live and Let Die jatkoi Axln selviytymistaistelua oikean taajuuden ja tunen kanssa. Huomiona oli myös, että solisti tuli kappaleihin vähän liian nopsaan, ajoitus ei toiminut. Yesterdays oli aikamoista kidutusta korville. Ylätaajuuksilla menevä kappale oli yksinkertaisesti liian vaativa vedettäväksi. Muuten upeasti toimineen Coman jälkeen Rose meni hetkeksi lavan taakse tauolle ja basisti Duff McKagan veti todella tymäkän version Stoogesien I Wanna Be Your Dogista. Duff olisi huoletta voinut laulaa muutaman veisun lisääkin. Duff ja Slash kaksikkona edustivat edelleen sellaista rock'n' rollin tyylikkyyttä ja viileyttä jota harvalta löytyy.

Axl Rosen paras vokaalisuoritus koettiin Knockin' on Heaven's Doorin aikana. Tästä alunperin Bob Dylanin varsin lyhkäisestä kappaleesta on kasvanut Gunnareiden käsissä melkoinen keikkamammutti. Tässä kohtaa yhteys löytyi ja Gunnarit kuulosti omissa korvissani siltä miltä sen pitikin kuulostaa. Sitten seurasi kolmen kehnomman kappaleen ketju, Hard Skool, Rocket Queen ja Perhaps. Nojoo, Rocket Queen on klassikko, mutta veto ei hyvä, tiedätte varmaan miksi? Sen sijaan viimeisin tuore kappale Perhaps toimi aika hyvin, eikä se mielestäni ole kappaleena vailla ansioita.

Kahden tunnin jälkeen aloin selailemaan puhelimesta bändin viime keikkojen settilistoja.  Ainakin Sweet Child O'Mine, November Rain, Patience ja Paradise City ovat vielä tulossa. Kaikki nuo biisit tulivat ja keikka loppui tutusti viimeiseen näistä, eli Paradise Cityyn. Kolmen tunnin keikka oli minun mielestä liioittelua, kaksi tuntia olisi ihan hyvin riittänyt. Saman viestin voin kertoa muillekin maailman starboille: me emme tarvitse kolmen tunnin keikkoja, eikä missään nimessä neljän tunnin keikkoja. Sori Bruce.

Jos en riittävästi vielä maininnut, niin rytmiryhmä selviytyi mainiosti keikasta. Ja kyllähän se Slashin kitarointi oli ihan omaa luokkaansa. Myös tunnistamattomaksi jäänyt nuorehko, paidaton (osin kupattu? fanit?) rumpali piti homman upeasti läjässä. Kolmatta kertaa en halua Guns n' Rosesia nähdä livenä. Gunnarit on niinkuin monet muutkin meganimet alkupään tuotantonsa vankeja. Use Your Illusion tupla-albumien jälkeen ei ole ilmestynyt mitään kunnolla mainitsemisen arvoista. No joo, Spaghetti Incident (93) on hieno cover-albumi, mutta Axl Rosen egotrippiin Chine Democracyyn (08) ei tule kyllä koskaan palattua.

Syksyllä paljastettu kiertueen nimi: Because What You Want & What You Get Are Two Completely Different Things Tour, herätti hetkellisen toiveen uudesta studioalbumista, mutta aika pian Slash paljasti haastattelussa, että sellaista ei ole tulossa. Jos Guns N' Roses haluaisi synnyttää jotain kiinnostavaa ja kuunteltavaa, niin se voisi olla punk/rock-otteella vetäisty levy, ilman suurempaa taiteellista vaatimustasoa. Ratinan keikalla parhaiten toimivat Axl:n äänialaan sopivat, matalammasta sävelalasta vedetyt kaahaukset, kuten Down on the Farm joka oli keikan loppupuoliskon onnistumisia.

J.Karjalainen. Laukon Kartano. Vesilahti. 4.7.2025.

J.Karjalaisen näin viimeksi livenä alkuvuodesta 2019,  Sä Kuljetat Mua (18) albumin julkkarikeikalla Tampereen Pakkahuoneella, josta bloggasin tällä tavalla: https://homesickhounds.blogspot.com/2019/03/jkarjalainen-pakkahuone-tampere-2822019.html

Tuota Sä Kuljetat Mua (18) albumia pidän yhtenä Karjalaisen myöhäistuotannon parhaana. Pelkästään kappaleet Sä kuljetat mua, Sirkka Lautamies, Tummansininen seuralainen ja Tule kesäyö kertovat paljon levyn tasosta. Noiden ilmeisten iskusävelmien lisäksi löytyy muitakin laadukkaita albumiraitoja kuten Gunpowder cha cha ja arvoituksellinen Luulei. Koronan lopussa puristettu, poikansa Väinön tuottama Soulavaris (22) on myös pätevää kamaa, mutta ehkei ihan edeltäjänsä tasoa. Toki levyllä on vahvat kappaleensa, kuten Aurinko nousee ilman sua, Oulu, Wisconsin ja levyn päättävä ilmava Tuulella ratsastajat. Sen sijaan biisit Punainen keinutuoli ja Eddie-Boyd polaroid olisi voinut huoletta jättää levyltä pois. Jälkimmäisessä kappaleessa on hieno tarina, jossa nuori J.Karjalainen kohtaa Suomeen pesiytyneen bluesmuusikon Eddie Boydin, mutta mielestäni biisi ei tuo lisäarvoa tälle hienolle tarinalla, jonka Jii kertoi tänäkin iltana Laukon Kartonon runsaslukuiselle yleisölle. Punaisen keinutuolin mukamas yleisöä laulattavaa rompotirompoti-loilotusta en voi sietää. Sori Jukka, mulle biisi ei putoa, mutta aika monelle muulle yleisön joukossa tuo varsin kulkevasti vedetty kappale upposi. Ehkä ne tiesi.

Viileässä ja tuulisessa Vesilahden illassa tavattiin hyvässä iskussa oleva Karjalainen. Tarinoita ja kaikenlaista intoilua kuultiin paljon biisien välissä. Karjalaisen tuotannosta löytyy paljon vähän vasurilla ja suurella pokalla tehtyjä kappaleita. Vilpitön ja jopa naivi ote synnyttää myös helmiä, kun rima on tarpeeksi alhaalla ja usko omaan tekemiseen tapissa, niin tällainen tekemisen nappaa kuulijankin mukaansa. Arpassa on jotain samaa kuin J.Karjalaisessa, molemmat katsovat musiikkiaan lapsen silmin, uteliaasti ja uskaliaasti, tulee huteja ja helmiä.

Laukon kartanon keikka alkoi kolmella uuden levyn biisillä. Oma mittarini ei juurikaan värähtänyt, vaikka etenkin albumin toinen sinkku Sineadin laulu oli tehnyt levyllä kuultuna suuren vaikutuksen. Keikan alkupuolta minun mielestäni vaivasi lievä miksausongelma, sillä Pekka Gröhnin urut oli miksattu liian pintaan ja ne ottivat tarpeettomasti tilaa varsinkin näissä kolmessa ensimmäisessä biisissä. Yksi syy voi olla, että pienimuotoinen ja lähes kokonaan akustinen uutuuslevy Suomalaista muotoiluu (25) ei ehkä taitu suoraan bändi-ilmaisuun. Tuore albumi on vielä itselläni kuuntelun osalta ns.työn alla. Edellä mainittu Sineadin laulu ja levyn eka sinkku Mary Ann ovat tulevia J.Karjalaisklassikoita. Muusta levystä en ole niin varma. Esimerkiksi kappaleet Uskomaton Jimmy Landola ja Takapenkillä vanhan Cadin ovat välispiikkien perusteella artistille tärkeitä kappaleita, mutta kovin isoiksi biiseiksi ne eivät ole korvissani kasvaneet, ainakaan vielä.

Uuden levyn kappaleiden lisäksi Jukka bändeineen esitti varsin vaikuttavan ja ei niin arvattavan katsauksen omasta tuotannostaan. Klassikkokappaleiden ohella kuultiin aimo kasa vähemmin kuultuja, liki unohdettuja biisejä, kuten Villeiltä Lupiineilta (94) löytyvä harmiton koirasta kertova Tuolla se menee, Sinulle Sofia (15) albumin Kaksi lusikkaa ja Karjaisen eka sinkku Mustat lasit, sekä sen b-puoli Enkeli, jotka molemmat löytävät myös esikoisalbumilta: J.Karjalainen ja Mustat Lasit (81). Liki 45-vuoden mittaiseen levytysura pitää sisällään n.25 studioalbumia, eli oli vara valita mitä biisejä soitettiin. Toki monta levyä jäi sivuuttumatta, vaikka yli kahden tunnin keikkaan mahtui paljon tavaraa.

Kahteen osaan jaettu keikka parani loppua kohden. Ensimmäisellä puoliskolla kuullut lievät miksausongelmat hälvenivät keikan edetessä. Toinen puolisko keikasta oli varsin vakuuttavaa Karjalais-tykitystä, vaikka hittikimaraa ja varmoja valintoja hämmensivät mukaan ripatut oudommat vedot. Pitkään Karjalaisen uraa seuranneelle kuulijalle keikka oli varsinainen runsaudensarvi. 

Niitä Mustat Lasit aikaisia hittejä säästeltiin ihan viimeiseen asti- Lopulta kärsivällisyys palkittiin ja loppuun kuultiin komeat versiot kappaleista Sekaisin, Doris ja Viimeinen laulu. Mielestäni keikan  loppupuolella kuultu, Sinulle Sofia (15) albumin tarinallinen helmi Stindebinde veti kovimmat pisteet: Viimeinen kuva Stindestä, siluetti auringossa, Stindebinde Bindemayer, mitä tapahtui? lauloi karjalainen Vesilahden laskeva aurinko paistoi juuri sopivasti artistin silmiin. Enemmän kuin täydellistä.

Seuraavia pyöreitä vuosia jo uhkaavasti lähestyvä Karjalainen oli kaikkinensa hyvässä lyönnissä. Lauluenergiaa riitti ja ote oli mukavan irtonainen. Joitain hetkellisiä blackoutteja tuli pariin otteeseen, jokin lyriikan pätkä unohtui, mutta ammattilainen taimasi itsensä helposti karavaanin selkään mukaan. Karjalaisen uskolliset soittoniekat em. urkuri Pekka Gröhn, aina tyylikäs kitarisi Mikko Lankinen, basisti Tom Nyman ja rumpali Janne Haavisto hoitivat tonttinsa varmasti, vuosikymmenien ammattitaidolla. Hän biisin spiikissä Karjalainen kertoi, että paikalla on itseasiassa samat muusikot kuin levytysversiossa ja aikalailla samat kitaratkin. Kyse on Menneistä miehistä, laulunteon ja musiikin käsityöläisistä. Yhtälailla uuden levyn nimikappale pyrkii tiivistämään Karjalaisen luovan työn perusagendan: Hallittuu, palkittuu, juhlittuu, Suomalaista muotoiluu, sitäpä se Karjalaisen ura aikalailla on.

Kuva.1. Tommi Natri.