Viime maanantaina tuli Teemalta varsin kelvollinen Pearl Jam-dokkari Twenty, joka kävi melkoisen syväluotaavasti lävitse bändin 20-vuotta kestänyttä uraa. Itse olen myöhäisherännäinen, mitä tulee bändin tuotantoon. Vuonna 2006 hyväksyin bändin ja hommasin albumit: Ten(91), Yield(98) ja Pearl Jam(06). Aiemmin olin noteerannut albumit Vitalogy(94) ja No Code(96) bändin parhaiksi. Jotka muuten löytyvät nostalgisesti kasetteina.
Mutta jutun varsinainen pointti on se, että tätä Teeman dokkaria katsellessa tajusin kuinka vähän Pearl Jamin alkupään tuotanto koskettaa minua. Rehvakkaat livetaltionnit Lollapooza-ties miltä festareilta herättivät lievää pahoinvointia. En ollut koskaan se Grunge-heebo joka olisi moshannut tai harrastanut stagedivingia rokkikonserteissa. Katsoin dokkarin kautta itselleni vierasta maailmaa, jossa uhkarohkea ja jäntevä laulusolisti kiipeää 20 metrin korkeuteen ja ponkaisee sieltä yleisömereen. Huraa! Hienoa totta kai, että liha ja raivo on tuollaisessa yhteydessä, mutta kuitenkin…ei näin! Eikä ole uskottavaa, että Jenkkilän grunge-rokkipojat harrastais mitään muuta kuin tietokoneita ja isoja virvoitusjuomapulloja...
Aiemmin olin pitänyt Eddie Vedderin ääntä yhtenä rokin jumalaisimmista, mutta dokkarin kautta paljastui myös se tosiasia, että suurin osa Jammin biiseistä perustuu tunteenomaiseen ja usein äänialaltaan aika ohueen ulvontaan kera heppoisen rokkisävelen. Väitän, että Pearl Jammin kaksi ekaa levyä: Ten(91) ja Vs(93) ovat huomattavasti maineettaan huonompia, 90-luvun grungehuumassa tapahtui jonkinasteinen massahurahtaminen tähän alkuvaiheessa aika keskinkertaiseen bändiin.
Annoin kuitenkin tälle Versukselle(93) mahdollisuuden ja kuuntelin sitä yhden automatkan töihin mennessä, ainoastaan Daughteria voisin sanoa kelvolliseksi biisiksi tältä platalta. Mutta, oikein iso Mutta, pidän oikeasta Vitalogysta(94) joka on erinomaisen vaihteleva ja rosoinen rokkilevy. Hitaat tunnelmoinnit: Better Man ja nopeat kaahaukset: Spin the Black Circle ovat mukavan kolhossa tasapainossa. Myös em. No Code(96) hieno ja tunnelmallinen platta. Myös erinomaisen Yieldin(98) Given to Fly on yksi hienoimmista Jam-biiseistä, mutta riittääkö nämä osumat nostamaan bändin merkittävien rockbändien joukkoon?
Nirvanahan oli yksi iso vitsi(jos sallitte mielipiteeni?), noh, ehkä Nevermindissa(91) oli hetkensä? Pearl Jam oli(ja on kai edelleen) se grungen laajempi ulottuvuus, bändi jossa on sävyjä ja kiinnostavuutta normaalia grungebändiä enemmän. Ikäväkseni joudun toteamaan, että suurin osa Pearl Jammin höttöisistä huudatuksista ei ole minun maailmaani. Halusin kertoa tämän kritiikin tuoreeltaan ja voi olla kun tämä oksennuspallo ajan myötä sulaa, niin Jammin pojatkin saavat uuden mahdollisuuden?
