Näytetään tekstit, joissa on tunniste shamaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste shamaani. Näytä kaikki tekstit

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Patti Smith - Tampere-talo. 8.7.2013.


Ensi kosketukseni Patti Smithiin tapahtui 80-luvun lopulla, jolloin tilasin Levykauppa Epesiltä Patti ns. paluualbumin Dream of life(88). Tuolloin levy ei juurikaan koskettanut, ainoastaan levyn voimasinkku People Have The Power hipaisi hieman musamakuani, mutta muuten totesin levyn tylsäksi ja junnaavaksi tapaukseksi. Seuraavalla vuosikymmenellä noukin alennusmyynneistä Patti toisen paluualbumin Gone Again(96) joka puhutteli jo hieman enemmän. Tätä levyähän edelsi melkoinen tragedia, sillä sekä Pattin aviomies Fred Sonic Smith, että hänen veljensä olivat kuolleet molemmat sydänkohtaukseen lyhyen ajan sisällä. Paluun takana oli pitkälti R.E.M:n Michael Stipe, joka tuki ja kannusti Smithin takaisin musiikin tekemiseen. Tuon aikaisella R.E.M.-biisillä E-Bow, The Letterillä Patti Smith huhuilee mainiosti taustalla.

Tampere-talon keikalla lähdin melkoisen avoimin mielin. Viime vuosien aikana oli haalinut vinyylinä melkein kaikki 70-luvun Smith-albumit, Easteria(78) lukuun ottamatta, jonka puuttumisen huomasin melkoisena lovena viimeistään tällä keikalla, koska liian moni loistavalta kuulostanut biisi jäi tunnistamatta. Jossain määrin taustatyöni tätä keikkaa varten oli kehnonlainen, vaikka levyjä oli kertynyt, niin yllättävän harvoin Patti soi levylautasellani. Ehkä syynä oli tähän se, että Patti Smithin levyistä ei saa juuri mitään irti, jos ne soivat vain taustalla. Näkisin, että tämän rouvan tuotanto vaatii paneutumista, lyriikoiden kuuntelemista ja virran vietäväksi antautumista. Lähtökohtaisesti Patti Smith ei ole mikään kultakurkku, heittäisin jopa niin hurjan termin, että Smith edustaa musiikillisesti jollain tapaa rumuuden estetiikkaa. Matalalta möyrivä, vähän huojuva laulutyyli ei ole välttämättä miellyttävää kuunneltavaa, mutta se ei olekaan se juttu, kuten moni muukin vaihtoehtoisen rokin ikoni, niin Patti Smith:n avut ovat asenteessa, sanomassa, rock’n rollin energian välittämissä ja totta kai runoudessa, jossa Patti on varsin ansioitunut pelkästään jo useiden runokokoelmien julkaisun kautta.

Keikka alkoi sympaattisesti. Pari ekaa biisiä olivat ns. hyvää kyytiä. Patti otti heti varsin välittömän kontaktin yleisöön, mitään suojamuuria ei ollut tyyliin: ”Hei mä olen iso stara, pysykää te vaan kauempana, minä näytän tää homma tehdään” Sympaattinen, avoin, maanläheinen ja positiivinen olivat ensimmäiset adjektiivini Patti Smithin lavapreesensistä. Keikan kakkosbiisissä, uuden Banga(12) levyn April Foolissa kuultiin jo ripaus Pattin pitkäaikaisimman yhteistyökumppanin, Lenny Kayen maagista kitarointia. Patti Smith ja Lenny Kaye olivat aloittaneet yhteisen uransa jo 70-luvuin alussa, jolloin Lenny oli säestänyt kitaralla Pattin runoja, pikkuhiljaa runojen säestys oli vienyt kohti kokonaisempaa bändiä ja levytyssopimusta. Bändin debyyttialbumi Horses(75) on rokin kiistattomia klassikkoja.



Keikan kolmannessa biisissä Patti näytti todellisen voimansa, vähän eeppinen rokin ja runosäkeiden yhdistelmä toimi täydellisesti, draamankaaren käytössä Patti oli ihan omaa luokkaansa, hänen useimmiten mystiseksi tituleerattu rock-energia kosketti sataprosenttisesti. Elämys oli vahva ja jopa hiuksia nostattava. Harmi vaan kun en tunnistanut tätä biisiä ja settilistaakaan ei löytynyt vielä netistä.

Keikan edetessä ripeämmät rokkibiisit ja nämä eeppisemmät vedot vuorottelivat sopivassa suhteessa. Maagisen ja jopa shamanistisen musiikkimatkan jälkeen Patti palasi helposti maanpinnalle, eikä jäänyt tämän ylemmän virran vietämäksi, sellaiseen flow-tilaan johon eräskin Porilainen kraut-rockbändi jää jumittamaan jo toisen biisin jälkeen. Pattilla oli selkeästi taito säädellä tätä energiaa, vääntää nuppia välillä suuremmalle ja tarvittaessa pienemmälle. Sanoisin, että tämä on suuren ja tarkkanäköisen taiteilijan tunnusmerkki.



Erityispisteen ansaitsee Pattin taustabändi, jossa jokainen osanen toimi loistavasti, etenkin edellä mainitun Lenny Kayen kitarointi oli omaa luokkaansa, yhtä aikaa tiukkaa jo jotenkin lempeää. Noin keikan puolivälissä bändi sai oman paikkansa auringossa kun Patti vetäytyi hetkeksi taustalle tai oikeastaan Tampere-talon penkkirivien väliin jorailemaan ja hetkeksi yleisön sekaan istumaan.

Keikka oli kauttaaltaan hyvä, usein erinomainen, paikoin paras näkemäni live-esitys. Keikan kohokohtana oli pitkä eeppinen kappale, jossa myös Patti soitti kitaraa ja koko bändi piiskasi itsensä hitaasti kasvavaan shamanistiseen vimmaan. Harmikseni en tunnistanut tämänkään kappaleen nimeä, ainoastaan sen erinomaisuuden. Ennen encoreita soitettiin Because The Night ja Gloria, pienellä eleellä Patti sai koko yleisön nousemaan penkeiltä ja joraamaan mukana. Encoreina oli odotusti uuden levyn nimibiisi Banga ja People Have The Power.  

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Hukattu Lankunkantaja!

Monet puutavaraliikkeet, kuten Puukeskus ja Honkanen palkkaavat riskejä ja terveselkäisiä nuoria miehiä varastohommiin, lankku- ja lautakasoja siirtelemään. Tällaisella työntekijällä on hyvä olla pikkaisen ns. ruumiillisen työn taustaa, on eduksi jos työntekijältä löytyy tiettyjä fyysisiä ulottuvuuksia, kuten notkea alaselkä, pitkät ja jäntevät käsivarret sekä lapiomaiset kämmenet.

Kaikki nämä edellä mainitut ominaisuudet näyttävät löytyvän Suomirokin shamaanilta Ismo Alangolta. Olin keskiviikkoiltana katsomassa Ismo Alangon ja Teho-osaston varsin erinomaista keikkaa Tampereen pakkahuoneella, erinomaisen musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi Ismon jäntevähköön lankunkantajan kroppaan. Käsissä oli jäntevyyttä ja ulottuvuutta, kämmenet eivät todellakaan olleet mitkään taiteilijan kädet, kämmenpöytä oli lapiomaisen leveä ja sormet olivat muhkuraiset kuin ylivuotiset porkkanat.

Olen nähnyt Ismon livenä elämäni aikana noin kymmenen kertaa, ehkä enemmän ehkä vähemmän, enkä muista kuin yhden vaisun keikan, se tapahtui Seinäjoen vauhtiajoissa pari kesää sitten jolloin Ismo tyytyi tokaisemaan: -Ette taida pitää uusista biiseistäni?
Yleensä Ismo antaa itsensä 110 prosenttisesti, herran heittäytymiskykyä ei voi muuta kuin ihailla…sekä tietty heittäytyä mukana tähän yhteiseen musiikilliseen hurmokseen. Useasti Ismon yhteydessä mainitaankin termi Suomirokin shamaani. Kieltämättä Ismossa on tällaista yhteiseen hurmokseen johdattavan ylipapin vikaa. Lavapreesens on puhtaan sekopäistä, parhaimmillaan silmät harittaa ja jalat koikkelehtivät parhaaseen Keef Richards tyyliin, eli tällaiseen holtittomaan narkkarikävelyyn, jossa jalat näyttävät elävän ihan omaa elämäänsä, ottaen holtittomia jopa lievästi tanssimaisia askelia, mutta ilman mitään logiikkaa tai järjestystä. ”Narkkikävelyn” muita eläviä esimerkkejä ovat Andy McCoy ja ulkomaisista rokkistarboista Oasiksen Liam Gallagher ja Verven Riku tuhkaluukku(Ashcroft), joiden kävelytyylissä on vielä oiva lantiolisä, pelvis on puskettu etulinjaan ja hoikat jalat heittelehtivät eteenpäin, ilme on yrmeä tai muuten vain pihalla. Okei, liikutaan tietty yleistysten tasolla, varsinkin Ismo Alangon päihdehistoria on tiettävästi tunnettua lievempi, ilmeisesti vain edesmenneen bändinsä Sielun Veljien aikoina paloi muutakin kuin tupakkaa!

Yritetäämpä päästä taas itse musaan käsiksi, mutta ennen sitä iso kunnioitus Ismon kroppaa kohtaan. Harvalla viiskymppisellä se on noin timmin poikamaisessa kunnossa. Musiikkipuoli oli tänä ehtoona myös kunnossa. Uudelta levyltä tuli ehkä liian monta näytettä, useimmat niistä kuulostivat biisillisesti aika vaatimattomilta. Tosin nimibiisi ”Onnellisuus” ja keikan aloittanut ”Antaudutaan” toimivat komeasti. Muuten biisivalintoja tuli tasaisesti uran varrelta, paljon ilmiselviä mutta hyvin soitettuja hittejä kuten: Rakkaus on ruma sana, Ekstaasiin, Peltirumpu, Rakkaudesta(Ismon uran yliarvostetuin biisi) ja Tällä tiellä vain muutamia mainitakseni.

Bändi teho-osasto oli viriilisti ja villisti Ismon sekoilussa mukana, erityismaininta tuplarytmiryhmälle vakioaisapari Teho Majamäelle sekä tähän kokoonpanoon napatulle Zarkus Poussalle. Rytmi oli hyvin hallussa. Loppupuolta kohden meno villiintyi entisestään, kun ns. pakolliset ”soolohitit” oli soitettu alta pois väänsi Ismo bändeineen varsin punkahtavan ja friikin vaihteen päälle. Varsinkin Siekkareiden vanha ”Siniristilippumme” ilahdutti. Koko komeus päättyi siihen mistä kaikki alun perin alkoi, eli ”Rappiolla” veisuun. Paitsi yleisön vielä vongattua, Ismo kävi vielä luikauttamassa uudelta levyltä varsin tyypillisen kuuloisen Alanko-balladin ”Hengitän”

Tämä Onnellisuus(10) levyn nimibiisi on oikeasti aika hyvä: