Tahdon nähdä Popedan livenä...

 

...mieluummin kuin Eppu Normaalin.

Noin viiden vuoden välein minussa herää ns. "Popeda-nälkä", haluan kuulla aitoa, rehellistä, vähän yksinkertaista ja ehdottomasti kaksimielistä rokkenrollia. Tähän nälkään vastaa parhaiten Mansen oma Popeda.

Suhteeni Popedaan sai ensisykäyksen tasan 30 vuotta sitten(pelottavan pitkä aika) kun isoveljeni soitti autostereoissaan Popedan menestysalbumia Harasoo(84). Matkalla Alabamaan, Sukset, Palle And The Boys ravitsivat arveluttavalla tavalla murrosikäisen pojan mieltä. Otin Popedan vastaan varsin kritiikittömästi ja seurasin bändin uraa aina H.Ö.N.Ö.(94) albumiin asti. Samaiselta vuodelta muistan Popedan huuruisen keikan Raahen Ramosissa(oliks se Ramos silloin vai jokin muu?), Pate Mustajärvi oli vahvassa maistissa, mutta kosketinsoittaja Jukkis Järvinen oli totaalisen lärvit ja pimputteli koskettimiaan aivan päin peetä. Mutta mitäs pienistä, sillä vielä parikymmentä vuotta takaperin oli luonnollista ja odotettavaa, että kyseisen orkesterin jäsenet olivat varsin pieruissa keikan ajan. Enkä väitä, että yleisön joukossa meno olisi ollut yhtään sen siistimpää.

Popedan ja varsinkin solisti Pate Mustajärven tolkuttomalle kupittelulle tuli loppu vuonna 2007, kun Mustajärvi sai varsin vakavan sairaskohtauksen pitempiaikaisen viinanoton seurauksena. Tästä ryhdistäytyneenä Pate ja Popeda julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaimmista studiolevyistään: Täydelliset Miehet(08). Samana vuonna näin Popedan edellisen kerran livenä Seinäjoen Vauhtiajoissa. Pate oli vahvassa vedossa ja rokkikukon roolia vedettiin mukava virne suupielessä. Nyt on kuusi vuotta kulunut ja Popeda-hammasta on alkanut taas kolottaan.

Otan tässä pieneen tarkasteluun kolme mielestäni vähemmälle huomiolle jäänyttä Popeda-plattaa: Ei Oo Valoo(87), Hallelujaa(88) ja Kans'an Popeda(90). Ei Oo Valoo(87) oli ensimmäinen Popeda-levy kitaristi Arwo Mikkosen kuoleman jälkeen. Ei lainkaan huonompi levy. Energia levyllä on hyvä ja siltä monia arvaamattomia Popeda-klassikoita, kuten Bandiittipolkka, Lauri Moskovassa, Savusukeltajan Blues, Takapenkki Boogie ja Maailmankaikkeuden Suvijenkka.

Seuraavaa levyä Hallelujaa(88) pidetään yleisesti Popedan uran yhtenä huonoimmista, koska se tehtiin kiireessä ja vähän levy-yhtiön painostuksestakin, jotta saadaan uusi levy joulumyyntiin. Näin jälkeenpäin kuunneltuna olen yllättynyt kuinka paljon diggaan levystä. Tähtisadetta on mainio kaksimielinen avausbiisi, 4711 suorastaan ylväs Costellon soolonumero, Sä Lähdit Taas oli pienehkö hitti, kun taas Eppujen Martti Syrjän sanoittama Heavy Lutaa sisältää ehkä legendaarisimman Popedalyriikan: "Huh hah hei, parrua perseeseen, Huh hah hei, tappia venheeseen". Juu, että tällä tasolla, but it's only rock'n' roll and you like it!

Muistan kuinka isoveljeni osti Hallelujaan(88)heti ilmestyessään ja kuinka samaisena iltana menin katsomaan Popedaa Himangan nuorisoseuran talolle. Taisi olla elämäni toinen Popeda-keikka. Olin muutamassa tunnissa kuunnellut levyn niin monta kertaa läpi, että osasin keikalla mielestäni kaikki nämä uudet biisit.

Kans'an Popeda(90) levyn ostin vasta viime keväänä levymessuilta, jostain syystä tämä levy oli jäänyt osaltani liki 20 vuoden unohdukseen ennen kuin sen kunnolla korkkasin. Varsin pätevä lätty tämäkin, erityisesti Nysse Tulee ja Mustajärvellä 12.7.89 miellyttävät korvaa. Kaksi erilaista biisiä, toinen kulkeva menopala ja toinen liki runollinen tunnelmapala. Levyltä löytyy myös varsin roisi Kuuma Kokardi, joka ei jätä kyllä arvailujen varaa mistä siinä puhutaan.

Palataan vielä alkuperäiseen kysymykseen, niin milloin tää Mansen rytmiryhmä on taas Tampereella? Olin pari viikkoa myöhässä, Popeda oli Pakkahuoneella 21.11.2014. Niin, Aamulehden mukaan oli ollut varsin hyvä keikka. Ensi kesänä sitten. Loppuun näytiksi mielestäni yksi Popedan hienoimmista veisuista, kappale jota ei löydy miltään Popedan studiolevyltä ja joka on tehty kitaristi Arwo Mikkosen muistoksi.

Kuinka lähestyä Dessuja Pate Mustajärvi - asenteella!

Anteeksi. Tämä oli A-Houndille em.otsikon vuoksi:) The Decemberists on kova pala purtavaksi pohjois-pohjanmaalla syntyneelle, korkeintaan tyydyttävästi Englannin kieltä taitavalle perusmiehelle. Sen kuulee, haistaa, melkein maistaakin…sivistyneisyyden, korkean kulttuurin, runouden, akateemisuuden, sellaisen tunnelman että musiikin perusta on rakennettu hienovaraisemmin, ehkä tarkemmin ja enemmän kestävän taiteen kannalta?

Niin, puhunko nyt läpiä päähäni, en tiedä kovin paljon bändistä, en sen taustasta, en sen nerokkaasta laulaja-lauluntekijästä(niin olen kuullut väitettävän) Colin Meloysta, enkä nyt vaivaudu googlettamaan bändistä lisää tietoa, sen sijaan laitan kauan tietokoneeni bittiavaruudessa lojuneen Dessujen Castaways and Cutouts-levyn soimaan, ensimmäistä kertaa.

Viime syksynä Dessut löysivät väylän musiikilliseen tajuntaan ”always the bridemaid”-irtosinkkujen kautta. Pidin erityisesti Raicoat songin yksinkertaisen kauniista tunnelmasta, osasin jopa tunnistaa sinkkujen b-puolelta yhden cover-biisin, siis minkä? Aikaisemmin Dessuja olin kuunnellut epäsäännöllisesti Picaresque- ja Crane Wife albumien kautta, joista molemmista löytyy erinomaisen koskettavia biisejä. Printtasin jopa Crane Wife:n lyriikat ulos, koska halusin opiskella…ja ennen kaikkea tietää the Decemberists-bändin erinomaisuuden. Tästä huolimatta lyriikat eivät tarttuneet ja kiertäneet sisälläni tuoden musiikille lisäarvoa, tyydyin edelleen kuuntelemaan tämän laulaja Colinin surullisenkaunista ääntä, saaden siitä tarvittavan musiikillisen nektariinin.

Niin kuinka paljon intuitio osaa kertoa laulun perimmäisestä sisällöstä? Onko kuulijan tunnelma aina oikea, nytkin kun kuuntelen ”Odalisquen” kaunista alkua, jotenkin aavistan siinä olevan paljon tunnelmaa ja tarinaa, laivan kokan tasaista huojuntaa, lempeästi ja jotenkin muinaisesti säksättävää purjekangasta, jotain elämää suurempaa tragediaa jonka yksityiskohdat oma mieleni voi vapaasti tuottaa. Kuinka paljon lyriikkoja loppujen lopuksi tarvitaan? Tulee mieleen eräs tässäkin blogissa useasti mainittu Tamperelainen bändi, joka on menettämässä uskottavuuttaan ”lyyristymisen” myötä.

Joka tapauksessa, uskon the Decemberistsin lyriikkojen edelleen olevan hyviä ja tutustumisen arvoisia, yhä edelleen uskon että kuulemani hieno ja kaihoisa ”laivamusiikki” saa jonkinasteisen täydellistymisen kun tajuan mitä näissä jo musiikillisesti äärimmäisen hienoissa veisuissa oikeasti lauletaan?
Sen verran olen ollut tämän "uuden ihastukseni" kanssa lähteellä, että löysin blogeista hienon uuden irtobiisin nimeltä: Sleepless. Löytyy Aids-kokoelmalevyltä ”Dark Was The Night”