Mitä se syksy soittaa? aka Ylikypsiä syyshedelmiä

Se soittaa äitiemme kadonneita lauluja

muistilihaan kuivuneita tarinoita

polvella keinuvia muistoja

isiemme kuhmuisten käsien rokkaavia silityksiä

kivettyneiden kylkiluiden kitarasooloja

seitsemänkymmenenvuoden ylittävien musikanttien urotekoja

vielä kerran estradille nousseiden dinosaurusten korahduksia

Ja vielä kerran haluan kuulla sen äänen

Jo pitkälle ehtinyt syksy on ollut kauniin sadonkorjuun aikaa. Marraskuun hyytynyt maa puskee esiin ylivuotisia maa-artisokkia, vanhoja soivia penteileitä, pitkän linjan pelimanneja, musiikin ammattilaisia ja liian tuttuja hahmoja.

Kuka odotti Abban paluuta? Minä en ainakaan. Uusi levy Voyage (21) tuli aikalailla puskista. Herkkä balladi I Still Have Faith In You sulatti jään, poppaavampi Don't Shut Me Down soi jo jossain lasten elokuvassa, niin tyttäreni väittää. Muuten levy on tuttua ja niin tervetullutta Abbaa. Osa huttua, osa toimivaa. Voulez-Vous levyn sessioista pelastettu Just a Notion soi myös pirteästi. Levyn lopettava ylevä Ode To Freedom muodostunee myös yhdeksi Abban iskusävelmäksi.

Seuraava ääni tulee haudan takaa, sillä David Bowien kaksikymmentä vuotta sitten hyllylle jäänyt albumi: Toy (21) näkee päivänvalon tänä syksynä. Levyn ensimmäinen maistiainen on kulkeva ja tutunoloinen. En vastustele. Bowien spotify-profiili näyttää olevan muutenkin väärällään ties mitä live- ja deluxe-albumeita. Iso nimi myy edelleen.

Rollareiden Tattoo You(21) deluxe-painos ilmestyi pari viikkoa sitten. Levyllinen arkistojen aarteita lätkäistään varsinaisen levyn kylkeen. Troubles A Comin' on cover-kappale, kappale löytyy alunperin The Chi-Lites bändin albumilta I Like You Lovin' Do You Like Mine? (70). Uudet, vanhat veisut ovat ns. hybridimallia, Mick ja Ronnie lisäsivät lähteiden mukaan kesällä niihin puuttuvia vokaaleja ja kitaroita. Levyltä löytyy muun muassa Start Me Up:n alkuperäinen reggaeversio, joka oli tyrkyllä jo Black&Blue(76) albumille. 

Onko Wasted Days on hukattua aikaa, jo hukkaan joutuneilta biisintekijöiltä. Ei kai nyt sentään. John Mellencampin tulevaa (ensi vuonna julkaistavaa) albumia ennakoiva kappale on tekijänsä näköinen ja kokoinen. Brucen duetointi tässä on mielestäni tarpeetonta, vaikka kahden ikisuosikkini kohtaaminen on suorastaan liikkuvaa, mutta Brucen tulkinta ei tuo tähän mitään lisää. Sanoisin jopa, että Brucen ääni ja preesens ei ole tässä parhaassa terässä, toisin kuin viime syksyisellä erinomaisella Letter To You (20) levyllä. On huhuiltu, että Bruuussellakin ois levy tulollaan. Saapas nähdä.

Elton John yllättää positiivisesti. Finish Line on pitkästä aikaa mieleenpainuva ja varsin energinen biisi maestrolta. Syynä tähän on Stevie Wonderin läsnäolo biisissä. Mitä upeaa laulua ja huuliharpun soittoa. Loppupuolella kappale lähtee suorastaan lentoon Stevien käsissä ja huulissa, niin että Elton jää kähisemään taustalle. Lokakuun lopulla julkaistu Lockdown Sessions (21) on koottu koronavuoden aikana nauhotetuista duetoista ja siitä ei edes pitänyt tulla levyä. 

Sting kuulostaa pitkästä aikaa pirteältä ja relevantilta. Niin, milloin viimeksi kuuntelin Stingiä? Ehkä vuonna 1999. Jokin Sting-mitta täyttyi ja vuosien varrella artistin musiikki ja ennen kaikkea tunnistettava laulutyyli alkoi vieraannuttaa. Uutta levyä pukkaa, varmaan aika pian?

Rod Stewart on ollut 2010-luvulla varsin aktiivinen, trilogia: Time, Another Country ja Blood Red Roses ovat kovaa kamaa, etenkin jälkimmäisestä pidän paljon. One More Time on uusin vitaliteetin osoitus, kai nyt seiskavitosellakin seisoo ja komeasti. Sitäkö se rotukka yrittää sanoa? Ainakin videolle on valittu vanhaan malliin nuoria blondeja typyköitä, joka voi olla tosin fiittaus oivallisen toksiseen Hot Legs videoon...tai oikeastaan ihan mihin vaan Rodin musavideoon. Marraskuussa ilmestyvä vaatimattomasti nimetty The Tears of Hercules (21) on varmaan sitä ittiään, parhaalla tavalla tunetettua ja terästettyä elämännestettä.

Dylanin arkistojen ovet ovat taas selällään. Springtime in New York on Bootleg Seriesin kuudestoista osa ja se käsittelee vuosia 1980-1985, levyjen Shot of Love(81), Infidels (83) ja Empire Burlesque (85) sessioita. Mielestäni kaikkien noiden levyjen alkuperäistoteutukset ovat joko vaisuja tai tuotannolla pilattuja. Shot of Lovessa on rootsia, mutta on jotenkin biiseiltään köpöinen levy. Mark Knopflerin tuottama Infidels on taas tunnelmaltaan yhtenäinen, mutta jää polkemaan paikalleen. Empire Burlesquella on vahvoja biisejä, mutta tuotanto on silkkaa kasaria, sen huonoimmassa merkityksessä. Poikkeuksena akustisesti vedetty Dark Eyes. Bootleg-paketin ennakkomaistiainen Foot of Pride on lupaava...ja kappas, itseasiassa koko levy on jo ulkona. Eikun mars levykaupoille!

Eikä tässä kaikki, alla oleva soittolista antaa täkyjä tärppejä tästä hetkestä ja tulevaisuudesta, eli menneisyydestä. Vanhat jaksakoon vielä heilua. Tosin joukossa on muutamia nuorentavia ääniä, mutta saman nostalgiatyylilajin ammattilaisia. Sitä uutta U2:sen biisiä en tähän listaan sitten laita.

https://open.spotify.com/playlist/5WN1xi4HBQznACJk2RlGQb?si=e335e90f172545b5

Nick Cave & Warren Ellis - Carnage

Tämän levyn piti olla kai alunperin The Bad Seeds - levy, mutta päätyi Caven ja Ellisin duo-levyksi. Kyseessä on Nick Caven lockdown-levy, reaktio tähän aikaan, mutta alleviivaamaton sellainen. Verilöylyt ja muut karmeat tarinat kuuluvat Caven musiikkiin olennaisena osana, joskus jopa häiritsevänä osana. Välillä mietin, että mistä näitä murhaballadeja riittää ja miksi kaikki fanit ovat niistä niin kuumissaan. Väitän, että Caven musiikillinen asema on lähes horjumaton ja se ei ota vastaan kovinkaan paljon kritiikkiä. Eikö kritiikkiin ole syytä? Koska laatu on yksinkertaisesti timantinkovaa. Onko näin?

Nick Caven edelliset levyt Skeleton Tree (16) ja Ghosteen (19) olivat pohjavireiltään tummia ja surullisia levyjä. Erityisesti syystä, että Caven poika oli taannoin menehtynyt onnettomuudessa. Tuon traagisen tapahtuman vaikuttimet Caven musiikissa olivat minulle jollain tavalla liikaa, enkä halunnut kuunnella noita levyjä kovinkaan paljon, koska musiikin tunnelmasta ja suoraan lyriikastakin oli luettavissa tämä henkilökohtainen menetys. 

Niin, miksi se näin vaivaa? Moni taiteilijahan ammentaa nimenomaan omasta surustaan musiikkia ja taiteen tuoma helpotus voi olla hyvinkin terapeuttinen, sekä taiteilijalle, että yleisölle. Kaikkinensa nuo levyt ovat vahvoja ja erittäin ihon alle meneviä. Niissä on paljon voimaa, mutta niitä on vaikea kuunnella kovinkaan säännöllisesti. Yhtälailla sekä David Bowien, että Leonard Cohenin viimeiset kuolemaa enteilevät joutsenlaulut eivät ole mitään powerplay-levyjä, vaikka vahvoja taideteoksia ovatkin. Haluaako kuulija päästää nämä traagiset tunnelmat sisimpäänsä? Itse olen tässä suhteessa musiikin kuuntelijana vähän pelkuri. En oikein tohdi heittäytyä liian tummiin vesiin.

Tällä kertaa olikin helpompaa tarttua Caven uuteen levyn, koska nyt laulettiin muistakin asioista kuin henkilökohtaisista menetyksistä, kuten vaikka koronasta, eikä siitäkään liian suoraan. Levyn kompakti mitta, 8 biisiä ja 40 minuuttia teki levyn haltuunotosta helpomman. Annoin levylle aluksi mahdollisuuden remontintekomusana. Sen jälkeen se unohtui yli kuukaudeksi. Nyt olen ottanut levyn uudelleen kuunteluun ja todennut sen varsin hyväksi.

Aloitusbiisi Hand of God sykkii kiihkeästi, kuin hengästynyt sydänlihas. Old Time on tuttua, runonlausunnallista Cavea, niin kuin tavallaan koko Caven tuotanto. Nick Cave on lienee maailman myydyintä runomusiikkia. Kun miettii arkipäiväisempää runoilmaisua ja muita säestetyn ja lausutun runon esittäjiä, niin harva ampaisee tällaiseen suosioon. Suorastaan hämmästelen Nickin outoa karismaa, se on jokin hänen äänessä, millä hän saa välillä nuo yliampuvat traagiset tarinansa kuulostamaan elämää suuremmalta.

Nimikappale Carnage on kuulostaa ensi tahdeista alkaen merkittävältä. Laahaava, hidas tunnelma ja aisapari Ellisin luoma äänimaailma luovat kappaleeseen maagisen tunnelman. Yhä edelleen, Caven riipaisevan kuuloinen laulupreesens kohottaa tätä kappaletta. Miten Niilo tämän tekee? Tuon uhkaavan ja hivenen itkuisen äänensä, kuin alati jokin suuri voima olisi nappaamassa hänet. Ei tarvitse lukea ja miettiä lyriikkaa, koska pian tulee se kertosäkeistömäinen kohottava kohta, jossa lauletaan rakkaudesta. Sen aistii, tuntee, aidon tunnelman. Onko se aitoa? Ainakin tunnelma on sataprosenttista, mikään tulkinta ei jää puolivillaiseksi, sillä artisti uskoo esittämäänsä materiaaliin.

Carnage on sittenkin luontevaa jatkoa edeltäjilleen. Niukahko ambient-runomaalailu on keskiössä, kuten edellisillä levyilläkin. Mitään rock-soittimien rypistystä ei ole tarjolla. Uskon, että Warren Ellisin instrumentaalit ovat vähintään yhtä isossa osassa tällä levyllä kuin Caven laulupreesens. 

White Elephant kasvaa loppua kohden vapautuneen oloiseksi marssiksi. "Time is coming" hokema voisi olla missä tahansa biisissä ja se kuulostaa aina yhtä relevantilta. Albequerque on kaunis balladi, sellainen minkä tekemisen Nick osaa hyvin. Lavender Fields operoi vähän eri vesillä kuin muut levyn kappaleet, pianon kyydissä on jotain tenhoavaa. 

Levyn lopettava Balcony Man on taas yksi kaunis ja tunteisiin käypä kappale. Miten Nick sen tekee? Heti kappaleen ensi tahdeista tiedän, että nyt availlaan rintakehän isoja ja pieniä portteja. Siellä se sydän sykkii, on vielä arka, mutta luottaa tähän lohdulliseen tunnelmaan. "This morning is amazing so as you", juuri näin, aivan oikeaan kohtaan tarjoillaan toivon kohottavaa tunnelmaa. Minä tarvitsen tätä biisiä Nick ja myös koko muu maailma tarvitsee. (Tämä ilman ironiaa) Teit sen taas, senkin tumman rokin Hannu Hanhi, aina oikeassa ajassa ja tunnelmassa. Ehkä ostan levyn myös fyysisenä äänitteenä, toisin kuin edeltäjänsä. Tätä levyä haluan kuunnella.