Rokin lähtösavut osa.1

Vuodenvaihde oli rockhistorian yksi mustimmista. Viikatemies niitti niin Lemmyn, Bowien kuin Eaglesien Glen Freyn. Nyt musiikkilehdet ja nettisivustot pursuilevat tribuutteja näille artisteille. Monta hienoa kirjoitusta olen lukenut Bowien muistolle, kuten Soundi-lehden hienot Blackstar(16) levyarviot, jossa pohdittiin kuolevaisuutta laajemmasta kontekstissa, kuinka Bowie antoi kuoleman kohtaamiselle kasvot. Joopa, eipä näitä murheuutisia viitti liiemmin märehtiä, rokkijuna kulkee aina vääjäämättömästi kohti ikuista horisonttiaan, vaan kulkeeko enää pitkään?

Yritän olla heittäytymättä liian apokalyptiseksi, että nyt vedellään rokkenrollin vihoviimeistä vitaalista vuotta 2016 ja tämän jälkeen kaikki on pelkkää laskevaa käyrää, pikkuhiljaa taiteellisen ja lihallisen päämääränsä saavuttaneita artisteja, levy-yhtiöiden liukenemista osaksi monikansallisia yhtiöitä, jotka sivutuotteena tuottavat hieman streaming-sivustoja. Niin, eikö se juuri tänä päivänä ole juuri näin? Ja rokkihan on kuollut ajat sitten, nykyaika pelkkää vinyylisetien muovihifistelyä ja pikkunäppärien retroartistien vaarattomia tekeleitä. On vaikea suunnata katse esim. rapin suuntaan ja nähdä siellä rokin tulevaisuus. Rock ja Rap, miten ne toimii keskenään? Molemmat ovat nyt tai ennen olleet nuorison tuntojen äänitorvia. Miksi arvostan rollareiden 60-luvun tuotannon niin korkealle, onko Satisfaction sieluni syvin manifesti, filosofinen ellei jopa kosminen totuus maailmankaikkeudesta. Miksi teeskennellä, että korkea kirjallisuus antaa suurimman elämyksen ja suunnan, kun rokki nostaa monoani yläviistoon ja pitää minut hengissä.

Niin, hengissä. Voiko rokin vitaalinen ja elähdyttävä voima liueta jonnekin rokin viemäriin kun areenan suuret nimet pikkuhiljaa väistyvät verhojen taakse? Onko tuoreempien artistien veri vähäisempää, ja onko rokin ydinnektari on pumpattu liki tyhjiin kuin äitimaan öljyvarannot? Kaikki on enää teeskentelyä, että nuoruus on yhä täällä, nuori ja vanha mäntä pumppaavat Iron Maidenin kiivaimman veisun ylimmässä kohdassa tasatahtiin. Meille myydään illuusioita Hämeenlinnan suurimmalle joutomaalle ja me olemme siitä valmiita siitä maksamaan.

Luen parasta aikaa yhtä monista Mick Jagger elämänkertaa ilman, että Jagger on ollut kirjan tekemiseen millään osallinen. Marc Spitzin kirjoittama Jagger(11) kuvaa hienosti 60-luvun popkulttuurin murrosta, kuinka pienestä paheista rokkarit tuolloin tuomittiin, kuinka vanhemmat ihmiset olivat aidosti huolissaan rokin turmelevasta vaikutuksesta ja rollarit olivat tuon paheellisuuden ensimmäinen ruumiillistuma. No, nyt voidaan huokaista helpotuksesta, rythm'n blues-pohjainen rokki toimii enää keski-ikäisten ja eläkeläisten nostalgialääkkeenä. Mitään paheellisuutta tässä ei enää ole. Niin, ylevästi voitaneen myös ehdottaa, että rokki on tullut osaksi kestävämpää kulttuurihistoriaa. Rokkilevyt ovat taideteoksia yhtälailla kuin klassiset sinfoniat, kirjat ja maalaukset. Näin varmaan osittain on tapahtunut, mutta klassikko-rokkialbumin vertaaminen kirjaklassikkoon on edelleen arveluttavaa.

Palataan tähän päivään ja musiikkilehtiin. Uusin Mojo tipahti postiluukusta, lehti on silkkaa Lemmy ja David Bowie muisteloa ja kaikkea mahdollista retroilua. Rehellisesti sanottuna lehti ei vie eteenpäin, pitää paikallaan, vaivuttaa tähän apaattiseen nostalgiaan. Kaunis kansi, kaunista muistelmaa, kaunis David Bowie juliste, hyvin kuorrutetut jäähyväiset. Tarvitsenko tätä?

Mutta tämä retroilua tarjoaa arjen polttonestettä vieläkin. Rolling Stones on kiertueella, uusi levy on tekeillä, rock elää sittenkin vielä tämän vuoden. Kesäfestarit lupaa niin aiemmin parjattua Iron Maidenia kuin New Orderia, Neil Youngia, Curea ja mahdollisesti vielä Springsteeniä ja useita muita isoja nimiä. Myönnän, että tämä setärockulottuvuus houkuttelee. Keski-ikäinen minä jo varailee kiivaasti konserttilippuja.

Rollareita sadepäivän iloksi!

Sateinen maanantaiaamu, selkä vihoittelee, kahvi kuumuu pannun pohjalla, kaikki aukeaa hitaasti, kituliaasti, vaivalloisesti herätellen. Posti tuo pelastuksen, muovikuplapaketin ties kuinka monen meren takaa. Postimyynnin kautta ostettavat levyt, voi kuinka ne tuovatkaan hymyn huulille, herättävät sisimpäni teinipojan(todellisen olemukseni), innokkaan levyjen keräilijän, nostavat pintaan muistoja 80-luvun postimyyntilauksista Tampereen Epesistä ja Turun Kane Recordsista.

Se on nyt tässä, käsissäni. Se on pakattu pahviin, matkittu tarkkaan originaalin vinyyliversion muotoilua. Levy on Rolling Stonesin Exile On Main Streetin(72) remasteroitu versio kera bonusceedeen. Ah onnea, ah odotuksen täyttymistä, ei muuta kun levy pesään ja let’s kuunnellen!

Varsinainen levy Exile On Main Street on hyvin tuttu, vinyylinä se on tullut kuunneltua liki puhki, siksipä niitä on hyvä omistaa niitä kaksin kappalein. Aloitan siis kuuntelun bonuslevystä. Mikä kihelmöivä tunne, kymmenen ennen julkaisematonta Rollariveisua, osa rehabiloitu kera Jaggerin tuoreiden lyriikoiden ja laulun. On hämmästyttävän vaikea erottaa mikä on uutta ja mikä vanhaa Jaggeria? Rokki-sedän ääni on säilynyt hyvin kaikki nämä vuodet, vuosiahan kertyy jo heinäkuussa kunnioitettavat 67!

Pass the Wine, Plundered my Soul ja nyt soiva I’m Not Signifying, kaikissa tunnistettavat rollarielementit, selkeästi jotain enemmän, sisältöä, tunnetta, mennyttä ja vähän tätä päivää, ikuisesti kestävää huojuvan rokin leipäjuurta, pilaantumatonta koska alkujaankin se oli silkkaa syntiä, kuumaa ja kiellettyä, rakkauden rikollisten arveluttavaa kaipuuta, sitä suurta ihmetystä: mikä tekee näistä kumiukkomaisista ex-narkeista ja juopoista musiikillisesti kiinnostavan bändin?

Tämä bonuslevy sisällöltään täyttää vähintäänkin uuden Rolling Stones studioalbumin odotukset, 10 biisiä on hienosti pelastettu tähän päivään, on rosoa ja sitä Exilen tuttua kellarisoundia, tiettyyn musamakuun täysin uppoavaa. Olen Rollaritaivaassa, jälleen kerran, siinä vetelässä svengissä ja kuplivassa suokaasussa, oudossa todessa, viimeistelemättömässä karheassa hyväilyssä…raaahh…

Havahdun levyn loppupuolella, ohitse meni pari vähemmän kiinnostavaa rollariveisua, mutta se hyväksyttäköön, tärkeintä on tämä rosoinen ja yksityiskohdiltaan minulle tuntematon kosketus, uusien vanhojen biisien soitto, sävelmät, lyriikat, maailman parhaan rokkibändin svengaava rytmikudos.

So Divine(Aladdin Story) kuulostaa pikkaisen kuin hidastetulta Paint It Blackilta, uljaat Loving Cup ja Soul Survivor löytyvät varsinaiseltakin albumilta, mutta bonuslevyllä on kaksi julkaisematonta ja maistuvan erilaista versiota, joista Soul Survivorin laulaa itse Keef. Good Time Women on Tumbling Dicen alkumuoto, tällaisenaankin varsin toimiva biisukka. Levy päättyy mukavan rytmikkäästi instrumentaaliin Title 5.

Tunnetusti Rollareilta on jäänyt liki jokaisen albumin äänityssessioista yli runsaasti hyvää materiaalia, josko herrat Jagger ja Richards innostuvat vielä enemmälti arkistotöihin, niin tiedä millaisia kadonneita helmiä saatetaan päivänvaloon, mutta ennen sitä mielellään vielä se yksi ”luvattu” studioalbumi. Pianhan Rollareilla tulee bändinä 50 vuotta mittariin, olisikohan se ura sitten siinä, 70-kymppiset rokkaavat jo aika kankeasti, vaikkakin bändin viimeisessä Suomen keikassa 2007 Olympiastadionilla ei ollut mitään hävettävää, mitä nyt Keef kaatuili vähän humalassa, mutta Jagger, Watts ja Wood täyttivät paikkansa mainiosti.