Nolosti totean, sen teille myönnän, minä uukakkosta taas diggailen

Olen aikaisemminkin kirjoittanut tähän blogiin U2:sta. Kirjoituksen sävy on ollut aina, että vieläkö ne voisivat olla rock, olisiko uskottavuutta hieman jäljellä, olisiko tapahtunut ihmeellinen uudelleensyntymä? Achtung Babysta(91) on jo iäisyys, tuosta bändin uran ylittämättömästä mestariteoksesta. Onhan se niin, että rokkarit tekevät parhaat levynsä ennen kuin mittariin tulee 30v. Nojoo, tähän ei enää täysin uskota. Rock kirjoittaa historiaansa koko ajan uudestaan. Ainakin nyt Bowien ja Leonardin viimeiset levyt tuntuvat elämää suuremmilta merkkiteoksilta...niin, ovathan ne sitä. Vanhenemisen ja kuolevaisuuden statementteja.

U2:sen pojat olivat kolmekymppisiä kun Achtung Baby ilmestyi. Mitä sitten tapahtui? Zooropa (93) oli vielä laadukas tekele, jopa askel Achtungista eteenpäin, jos biisimateriaali olisi kestänyt koko levyn mitan. Original Soundtracks(95) Brian Enon kera oli onnistunut välityö. Pop (97) oli möhkäle, liian pitkään elintason uunissa kypsytetty pulla. Sisällä paljon hyviä biisejä, mutta myös megalomaanisen tuotannon puuduttavaa ponnettomuutta. All That You Can't Leave Behind(00) oli monien mielestä raikas paluu vanhaan hyvään uukakkos-sointiin, myös minun mielestä. Tasapainoinen ja biisimateriaaliltaan vahva, mutta ei tuonut mitään lisäarvoa bändin uraan.

How The Dismantle Atomic Bomb(04) oli lopun alkua. Omasta mielestäni hämmästyttävän intohimoton levy vaikka kaikki levyssä yrittää toisin väittää. On koskettavia kappaleita omalle isälle ja juuri hirttäytyneelle Inxs-solisti Michael Hutchencelle, on myös megahitti Vertigo, joka päätti olla megahitti ennen kuin kukaan kerkesi estämään vahinkoa. Paska biisi, minun mielestä. No Line On The Horizon (09) on hetkellinen piristyminen, kiinnostavia biisejä ja toteutuksia. Esimerkiksi Moment of Surrender, Breathe, Cedars of Lebanon, ovat mielestäni klassikkotsipaleita.

Songs of Innocence(14) oli varsinainen murheenkryyni. Ensinnäkin levyä lupailtiin jo vuoden 2009 loppuun työnimellä: Songs of Ascent. Tuota levyä ei koskaan tullut ja se joka tuli, oli puhkiviilattu tekele, jossa ei ollut enää oikein mitään. Periaatteessa ihan hyviä biisejä, kuten Miracle, Every Breaking Wave, California ja Song for Someone, mutta tämä levy ei vaan hengitä millään tavalla. Tai kaikki on vaan aivan liian valmista ja moneen kertaan kierrätettyä. Piste iin päälle oli tietenkin se, että levy diilattiin kysymättä kaikkiin Applen koneisiin. Se ei ihan kaikkia miellyttänyt. Juuri äsken yritin kuunnella kyseistä levyä, olen useasti antanut levylle aina uuden mahdollisuuden. Vaan ei vieläkään, levy on yksinkertaisesti tyhjää täynnä.

Nyt ollaan taas uuden levyn kynnyksellä, edellisen sisarteos, nerokkaasti(heh heh) nimetty Songs of Experience(17) julkaistaan vielä tämän vuoden puolella. Tämän pitäisi olla jo virallista. Myös tämän levyn piti tulla aikalailla heti edellisen perään, mutta kolme vuottahan tässä meni. U2:sen ja etenkin Bonon taktiikka on koukuttaa fanit odotuksen tunteeseen kertomalla, että seuraava levy on jo melkein valmis, vaikka oikeasti ollaan vasta aihiotasolla. Itse olen mennyt tähän lankaan useamman kerran.

Uukakkosen esiin nostaminen aina uudestaan ja uudestaan on huono merkki, pahimman luokan Nostradamuksen ennustus pysyvästä latteuden tilasta. Ehkä lopullinen naula arkkuun kaikenlaiselle musajournalismia sivuavalle kirjoittelulle. Eikö todellakaan ole mitään raikkaampaa aihetta, kuin edelleen nahkaan ja aurinkolaseihin pukeutuneiden elintasoirkkujen diggailu. Ei hyvä. Maailmassa on varmasti relevanttia ja kiinnostavampaa musaa kuin U2. Myönnän, että näin on. Mutta yhä edelleen, ruuhkaisena syyskuun viimeisenä keskiviikkona, kun lasten kanssa leikimme samalla eläinarvoitusleikkiä, päätän kuunnella U2:sen uuden kappaleen, kevyn, hitikkään, niin ennalta-arvattavan: You're The Best Thing About Me. Ja kun tyttäreni uppoutuu kuuntelemaan paskaksi haukkumani Songs of Innocence(14) albumin koskettavaa (todettua/kerrottua) kappaletta: Iris (Hold Me Close), Bonon edesmenneelle äidille tehtyä siivua. Jotain vastustuksestani murtuu, jälleen kerran. Hemmetti pojat, sen teitte taas, liikutatte minua ja tytärtäni sekä liikutte noin nuorekkaana New Yorkin kaduilla, aivan kuin Amerikassa olisi tänä päivänä kepeä tunnelma. Annan anteeksi teidän paskat levynne ja toivon edelleen ihmettä tapahtuvaksi, että se seuraava levy olisi...

Graham Parker - Mies lasien takana

Ehkäpä juuri neljän vuoden välein tämä karhea miesääni läpäisee heikon suojaukseni, pyytää tulla rintakehääni möyrimään, karhealla tavalla tarinoita kertomaan. Ääni lienee yksi rokin persoonallisimmista tai toisesta näkökulmasta tarkastellen: vain yksi rokin multakurkuista. Kutsuivat häntä aikoinaan punkin kummisedäksi, debyyttialbumin Howlin Wind(76) aikoihin puhuttiin suuresta lupauksesta, joka lunastikin odotukset, ainakin omassa mittakaavassa, omassa ajassaan.

Elettiin 70-luvun loppupuolta, Graham Parker & The Rumour oli yksi uuden aallon kovimpia nimiä, kevyesti samassa uskottavuuskategoriassa The Clashin, Elvis Costellon tai vaikkapa Nick Lowen kanssa. Parker bändeineen teki puolenkymmentä tiukkaa albumia. Debyytti Howlin Wind(76) oli hyvä käyntikortti aiheeseen, kakkonen Heat Treatment(76) tiivisti tunnelmaa ja lisäsi soppaan soulahtavia sävyjä. Stick To Me(77) oli uuden aallon torvisävytteisen rokin juhlaa, vaikkakin Parker on myöhemmin paljastanut, että alkuperäiset (ja paremmat) nauhat tuhoutuivat ja levy piti äänittää uudestaan muutamassa päivässä vauhdikkaaksi tunnetun tuottajansa Nick Lowen kanssa.

Vuosikymmen huipentui rätväkkääseen livealbumiin Parkerilla(78) ja erinomaiseen Squeezing out of Sparks(79) studioalbumiin. Vuonna 1979 Graham Parker & The Rumour oli myös yksi Ruisrokin pääesiintyjistä. Kuka lienee muistaa noista ajoista tai tuosta keikasta mitään? Paikallaolijat ilmoittautukaa! Käsittääkseni Graham Parker ei ole muulloin Suomessa esiintynyt. Tämä biisi tiivisti tuon ajan Graham Parker & The Rumourin huikean energian ja asenteen: ”Hey Lord don’t ask me Questions”

Itse löysin Graham Parkerin vuonna 1989, jolloin nauhoitin Rockradiosta Parkerin karhean livetulkinnan kappaleesta: You Can’t Be Too Strong. Ihastuminen oli välitöntä. Jälleen yksi uusi rokin ääni, niin karhea, niin todellinen, multaisempi ja terävämpi versio Springsteenista(myös lyriikkapuolella?). Tuttavuus johti erinomaiseen livetallenteeseen Live! Alone in America(89) jolta em. kappalekin löytyi.

Parkerin ja Rumourin teiden erkaannuttua 80-luvun alussa, artisti itse jatkoi soololevyjen tekemistä. Syntyi kolme epätasaista ja tuotannolla pilattua albumia: Another Grey Area(81), The Real Makaw(83) ja Steady Nerves(85). Hyviä biisejä löytyi jokaiselta levyltä, mutta tuotantopuolella epäonnistuttiin raskaasti. Niin, toisaalta voidaan kysyä välttikö kukaan artisti noina aikoina kasarisoundia ja koneiden ylivaltaa?

Heräsin Parkerin musiikkiin hänen toisen ”kultakauden” alkuvaiheessa. Edellä mainittua livealbumia edelsi Parkerin juurekas paluualbumi: Mona Lisa’s Sister(88). Ilmaisu oli tiiviimpää, oli palattu perinteiseen singer/songwriter - ilmaisuun, kaikki turha oli kuorittu pois. Ratkaisu oli toimiva, sillä Mona Lisa’s Sister kuulostaa edelleen erinomaisen hyvältä ja luontevalta albumilta. Seuraava levy Human Soul(89) piti hyvin alkanutta tasoa yllä ja toi mukaan uusia sävyjä muun muassa soulista. Tähän omasta mielestäni Graham Parkerin luomisvoimaltaan parhaaseen kauteen sisältyvät vielä albumit: Struck By Lightning(91), Burning Questions(92) ja 12 Haunted Episodes(95). Jokainen näistä albumeista on minulle rakas ja jokaisesta niistä voisi kirjoittaa oman blogijuttunsa. Parkerin toista kultakautta löytyy niukalti Youtubesta, jotain kuitenkin, tämä kappale löytyy Human Soulilta:



Parkerin ura on jatkunut näihin päiviin asti. Ihan päteviä, välillä miltei erinomaisia albumeja on tipahdellut tasaiseen tahtiin. Tuoreimman studioalbumin Imaginary Television(10) hommasin taas vaihteeksi vinyyliversiona. Viimeisimmän tiedon mukaan Graham Parker & The Rumour olisi julkaisemassa tämän vuoden aikana paluualbumin Three Chords Good.

Aktiivisena levynkerääjänä olen tehnyt myös sen huomion, että Parkerin vinyyliajan tuotantoa on varsin hyvin saatavilla divareissa ja kirpputoreillla. Välillä ihan pahaa tekee kun näkee esmes em. Mona Lisa’s Sisterin parilla ekellä kirpparilla. Myös alkupään Rumour-albumeja on hyvin tarjolla ja muutaman euron poiskantohintaan. Viikonloppuna löysin Turun Manhattanilta liki soittamattoman vinyyliversion albumista: Burning Questions(92) kahdella eurolla, samaan laariin jäi muun muuassa em. Mona Lisa's Sister. Herätkää siis ihmiset, tämä artisti voi olla mahdollisuus?

Niistä laseista vielä, Parker ei ole juurikaan silmiään vilautellut julkisuudessa. Niin, kuka tämä aurinkolasivillityksen aloitti? Bono se ei ainakaan ollut, veikkaisin että Orbisonin Roy?

Parkerhan on tehnyt myös liudan erinomaisia cover-versioita. Paras lienee The Whon Substitute(löytyy Burning Questions-levyn bonusbiisinä), mutta ei tämäkään Marley - versionti pöllömpi ole: