AC/DC - Sähkölataus on vielä rakennuksessa

Itselleni AC/DC edustaa rollareiden musiikillista pikkuveljeä, samanlaista musiikillisen muodon selkeyttä ja tunnistettavuutta.
Täytyy heti kärkeen tunnustaa, että kyseisen aussibändin tuotanto ei ole mitenkään täydellisesti hallussa, omistan levyjä vähän sieltä sun täältä bändin uran varrelta, kaiken kaikkiaan noin kymmenkunta levyä löytyy hyllystä.

Eilen kirpparilta vitosella löytämäni High Voltage(76) pitää sisällään niinkin keskeisiä ac/dc-veisuja kuin TNT, It's a long way to the top ja The Jack. Äkkipureskelun perusteella ja vuosikausien kyseisten hittien pakkosyötön vuoksi levy tarjoa mitään erityislaatuista...paitsi nämä äärettömän kovat biisit. Voisin väittää, että AC/DC löysi tyylinsä heti ensilevyillä ja se ei ole muuttunut missään vaiheessa. Pysyvyys on se juttu, turha muuttaa toimivaa reseptiä. AC/DC:n fanit eivät todellakaan odota mitään tyylimuutosta, vaan samat nakit ja muusi tarjotaan vuodesta toiseen.

Kysymys kuuluu, että voiko samantyyliset levyt olla vuodesta toiseen kiinnostavia ja relevantteja, että jaksammeko oikeasti kuunnella uutta AC/DC:n levyä ja digata siitä aidosti? Haluaisin sanoa, että minä ainakin haluan, mutta en ole varma puhunko totta? Fani on useimmiten lojaali bändillensä ja toivoo, että tietyt asiat tapahtuvat(toistuvat) uusimmalla levyllä. Pitkän linjan Rolling Stones-fanina odotan kieltämättä tuttua ja turvallista juurihoitoa vuodesta toiseen, soulahtavaa, mutta kulmikasta lantion liikettä. AC/DC:n väripaletti ei yllä ihan rollareiden tasolle, mutta oman linjan pitäminen ja tinkimätön soittamisen asenne on aina kunnioitettavaa.

Nyky-AC/DC on enää muutama tai yksi alkuperäinen palanen, johon on liitetty muita paloja bändin lähipiiristä ja fanikerhosta. AC/DC taitaa olla nykyään pelkästään yhtä kuin Angus Young? Ellei Brian Johnson vielä palaa ruoriin ääniongelmista toivuttuaan. Rock or Bust(14) näillä näkymin on jäämässä bändin ylvääksi joutsenlauluksi, niin, odotammeko edes uutta levyä? Minä odotan, mutta Rolling Stonesilta...sinä, ehkä AC/DC:tä. Arvostan aidosti toivettasi.

Lopun ajathan ovat käsillä ja lopun aika on jo toteuttanut tehtäväänsä, rokin suuret nimet kaatuvat yksi toisensa perään. Ajan kuluminen on väistämätöntä. Elämme rokin viimeisiä vuosia, muutama keskeinen dinosarus vielä möyrii taistelukentällä, mutta ei varmasti enää kovin montaa vuotta. Missä kohtaa rokista tuli tällaista sentimentaalista muistelua, jopa puhdasta surua? Tämänhän piti olla nuorukaisten laji. Niin missä ovat ne nuoret ovat rokin kentältä? Tai ehkä aiheellista onkin kysyä: missä minä olen?

Vielä AC/DC:sta, olen sentään diggaillut bändin levyjä tasaisesti uran varrelta. Ensimmäinen omistamani oli yksi bändin huonoimpia: Blow Up Your Video(88). Tosin Heatseeker ja This Means War olivat kovia biisejä ja ovat edelleen. Myös välilevynä pidetty Fly on the Wall(85) löytyy levyhyllystäni sekä oleelliset: Back in Black(80) ja For Those About Rock(81). Brian Johnsonin kausi on hyvin edustettuna, mutta Bon Scottin ajalta löytyy vain em: High Voltage(76) ja tietenkin klassikko: Highway to Hell(79).

Ei silti, jokainen uusi AC/DC-platta on tullut tsekattua jollain tasolla. Ballbreaker(95) oli aikoinaan odotuksen arvoinen. Stiff Upper Lip(00) meni täysin ohi. Black Ice(08) sisälsi joitain hyviä biisejä, mutta oli ehkä vähän liian pitkä. Uusin Rock or Bust(14) on kuulematta, toistaiseksi. Puhuvat, että se olisi hyvä levy. Näin varmaan on, mutta tämä alkuaikojen biisi jos mikään on puhdasta rokkenrollin täydellisyyttä:

Virkeämpi kuin Rolling Stones? - AC/DC, Tampere 1.6.2010

Vähissä ovat jutut missä en mainitsisi Rolling Stonesia! Mutta nyt siihen on vankka syynsä, nimittäin eilen esiintyi Tampereen Ratinassa Aussi-rokin pikkujättiläinen AC/DC, Rollareiden uskollinen pikkuveli. Siinä mielessä uskollinen, että on pitänyt koko uransa ajan tyylistään kiinni, selväpiirteisestä ja säröisestä soundistaan, kun taas Rollarit ovat tehneet monenlaisia musiikillisia sivupolkuja.

Itse keikka alkoi aika tarkalleen kymmenen yli yhdeksän. AC/DC piti lupaamansa linjansa ja kunnioitti sovittuja aikatauluja, toisin kuin jotkut oikuttelevat rock-tähdet tyylin Guns n Rosesin Axl Rose, jotka myöhästyvät tuntitolkulla ja peruuttavat keikkojaan suruttomasti. – Tällaisia tyyppejä pitäisi potkia perseelle ja kovaa! Totesi AC/DC:n solisti Brian Johnson Soundin haastattelussa toissa vuonna.

Jep, keikka oli kaikkinensa varsin nautittava. Tarvittavat hitit soitettiin kera muutamien uuden levyn Black Ice(08) biisien. Uuden levyn biiseissä oli selkeämmin otetta ja intoa kuin osissa vanhoista klassikoista. Thunderstruck oli hiukka hengetön, Angus Youngin vaki-strippausnumero The Jack biisin aikana oli varsin hämmentävää katseltavaa ensikertalaiselle, lähinnä toimenpiteen nolouden vuoksi, kuin värisevä jänis olisi vaihtanut hädissään talviturkkiaan.

Oma lukunsa oli myös samaisen kitaristin kymmenminuuttinen soolo biisissä Let there be rock! Sormet kyllä toimivat, soittamisen into ja motivaatio olivat korkealla. Mutta yhtälailla kysytään melkoista pokkaa vetää aika keskinkertaisia sooloja 30 000 ihmisen edessä. Sympatiapisteitä toki herui paljon, mieshän on yksi rokin eläimistä ja näin ollen saa luvan kanssa toteuttaa omaa rooliaan.
Selkeästi bändin perustan luo Anguksen ja laulaja Brianin varjossa toimiva rytmiryhmä. Bändi toimii todellakin yhtä vakaasti kuin keikan logonakin toiminut jättimäinen rock’n’ roll train. Keikka oli niin rokkia kuin olla jo voi. Mietin pitkään bändin musiikin olemusta, mikä tässä ihmisiä oikein viehättää? Mistä tulee tuo tarttuva särö joka laittaa jalan vipattamaan? 70-80-luvun kultavuosilta pikkuhiljaa kasvanut suosio on vienyt bändiä kohti mammuttiluokkaa, kohti instituutiota, jotain elämää suurempaa. Stadionit täyttyvät helposti ja maineen kasvaessa tarpeeksi suureksi ostavan yleisön kritiikki lakkaa. Näin on käynyt muun muassa Rolling Stonesin, U2:n, Metallican ja Eppu Normaalin kanssa. Bändi tai asia on kasvanut suhteettoman isoksi, sitä ei voi enää arvioida tai määritellä, se pitää vain kokea koska suosion hyökyaalto vie avuttoman kuulijan mukanaan.

Mammuttia tai ei, niin AC/DC:n keikka oli ennen kaikkea hyvää rokkia ja sai hyvälle tuulelle. Paikalle oli vaivautunut jokaisen perämetsän ja pikkukaupungin pisimmät ja lyhimmät pojat, tavallisista tavallisimmat tallaajat. Yleisön AC/DC-paitojen prosenttimäärä oli varsin korkea, tätä bändiä selvästi palvotaan!

Mitä vielä? Loppupuolen pumpattava ”Jätti-Rosie” junan päällä hytkymässä oli komea mutta aika turha ilmestys. Brian Johnsonin ääni kesti ja oikeasti ne Anguksen sormet löysivät hyvin sointuja kitarastaan. Encoret olivat tietty Highway to Hell ja For Those About Rock!

Tässäpä live-maistiainen, kun Bon Scott oli vielä ruorissa: