Deacon Blue - Ikuinen seikkailu rakkauden maassa

Tässä yksi niistä bändeistä josta haluaisin puhua, mutta jää kuitenkin puhumatta ja lopulta huomaa, että onkin vaahdonnut aika paljonkin aiheesta tässä blogissa. 

Juttuni otsikko on imelä ja vähän pöhkö. Sen myönnän. Voisi olla särmikkäämpi ja omaperäisempi, mutta sitten se ei tekisi oikeutta tälle bändille, joka on oikeasti uskoa, toivoa ja rakkautta, ainakin minun korvissani. Olen aina ajatellut, että tämä on liian pliisua ja mitäänsanomatonta tavaraa ns.aidoille rokkikorville, indieveikoille ja muille oman arvonsa tunteville musaniekoille, jotka haistavat ja erottavan omaperäisyyden ja tarvittavan särmikkyyden. Siispä en ole tätä edes suositellut kaikille. Eikö sitten Deacon Bluessa ole mitään omaperäistä ja erottuvaa? No ehkä ei sen enempää kuin vaikka aikalaisbändeissä Simple Minds, Aztec Camera tai vaikkapa Tears For Fears.

"Deacon Blue on skotlantilainen pop rock -yhtye, joka perustettiin Glasgow'ssa vuonna 1985. Bändin kokoonpanoon kuuluvat laulajat Ricky Ross ja Lorraine McIntosh, kosketinsoittaja James Prime ja rumpali Dougie Vipond". Wikipedia 

Skottilaisen Deacon Bluen musiikkia ei ole siunattu rouheudella ja katu-uskottavuudella, sen totesin jo neljätoista vuotta sitten tässä bloggauksessani: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/09/melkein-merkittava.html Tuolloin hämmästelemäni ja vähän parjaamani bändin kakkoslevy: When the World Knows Your Name (89) on kerännyt uskottavuutta korvissani ja pidän sitä tällä hetkellä varsin raikkaana ja hyvin aikaa kestäneenä levynä, vaikka aikamoinen kasarihattara onkin kaikessa ihanassa imelyydessään. Olin unohtanut kuinka hyvältä ja raikkaalta kuulostaa edelleen tämä levyn aloitusbiisi:

Tietynlainen kiltteys, melodisuus ja ylitsepaisuvuus ei tee Deacon Bluen musiikista yhtään sen epäaidompaa kuin mistään muustakaan aikalaismusiikista. Itse asiassa Deacon Blue voi kuulostaa tässä ajassa hyvinkin autenttiselta ja tuoreelta, sillä onhan tämä aidosti soitettua ja laulettua musiikkia hyvin vähäisellä autotunen määrällä. Laulaja Ricky Rossia on kautta vuosien säestänyt naislaulaja Lorraine McIntoshin(myös hänen vaimonsa) huikea taustavokalisointi. Lorrainen maalailevan kaunis laulu tuo bändin soundiin lopullisen silauksen, kuin kultareunat kaiken ylle.

Olen tutkaillut bändin edesottamusta toisenkin kerran tässä blogissa. Kahdeksan vuoden takainen Believers (16) teki suuren vaikutuksen ja sai vaipumaan...no siihen hattarankeveään unelmapilveen: https://homesickhounds.blogspot.com/2018/01/ Tuon levyn jälkeen tuli neljän vuoden takainen levytystauko kunnes ilmestyi mestarillinen: City of Love (20), levy jolla bändi tavoitti uudestaan kaikki ne 80-luvun ylväät kertosäkeet ja poppikoukut, teki kaiken saman uudempana, syvempänä ja uskottavampana. Syntyi bändin ehkä paras levy. 

Jo nimikappaleen aloitusjousissa tietää, että jotain suurta on tulossa. Ensivaikutelma ei petä. City of Love on nimensä arvoinen kappale, jopa enemmän. Lyriikka ei tavoittele terävintä ja omaperäisintä kulmaa, "All that remains is the city of love". Siinäpä se, takaisin rakkauden kultakaivoksiin, siihen toiveikkaaseen välähdykseen taivaanrannassa. Hit Me Where It Hurts potkaisee vähän kipeämmin siihen rakkauden juureen, mutta yhtälailla paisuvan melodisuuden säilyttäen.

Olen kuunnellut levyä tasaisesti viime vuosien aikana. Juuri niinä hetkinä, kun mietin, että olisiko jotain sellaista helppoa ja vähän lohduttavaa kuunneltavaa, sellaista joka menee syvälle, mutta nostaa ylemmäs. Deacon Bluessa soi toiveikkuuden ääni, jota ei kyynikko ei kuule, sillä kaikkihan ei usko enää joulupukkiin. Nooh, mutta...City of Love on täynnä hyviä ja tarttuvia poppisbiisejä. Yksi suosikeistani on kevyesti rullaava, mutta vähän yleisilmeeltään tummahko In Our Room. Omaelämänkerralliselta kuulostava kappale on rakenteeltaan hieno, jossa kertosäkeen jälkeinen c-osa erottuu etenkin edukseen. Tässä kohtaa huomaan, että levyssä on paljon tummempaakin vettä, kuten bändin koko tuotannossa. Rickyn ja Lorrainen makoisat vokaalit joskus peittävät tummemmat jäljet. Keeping My Faith Alive on kuin  mikä tahansa keskitempoinen ja vähän bluesahtava rockveto.

Levyn päättävä On Love on pitkä tarinallinen biisi, joka koostuu lausutusta a-osasta, kertomuksesta joka kuljettaa biisiä eteenpäin. Kappale on samalla tavalla menneisyydestä ammentava rakkauden messu kuin levyn nimikappale, ehkä kolikon toinen ja seikkaperäisempi puoli. Biisissä on paljon tavaraa, kuin koko elämän tarina, lapsuutta, rakkautta, sen menetystä, ohikiitävien hetkien merkityksellisyyttä ja niiden alleviivausta.

City of Love julkaistiin juuri ennen koronasulkuja kevättalvella 2020. Julkkarikeikkoja jouduttiin ymmärrettävistä syistä siirtämään, mutta lockdownin aikana bändi äityi ahkeraksi ja viimeisteli seuraavan levyn: Riding on the Tide of Love (21), joka on selkeästi sisarteos edeltäjälleen. Ei ihan samaa melodista tasoa, mutta tasaisen vahva levy tämäkin.

Ihan uusin veisu, tulevaa levyä: The Great Western Road (25), ennakoiva Late '88 on nimensä mukaisesti nostalgiatrippi kasarin hurlumhei-vuosiin, mutta biisihän ei ole millään muotoa huono.

Vähän uutta aaltoa ja futupoppia!

Viime aikoina levysoittimen neula on usein vanginnut kierrokseensa 80-luvun alun uuden aallon bändejä. Ehkä kevätkorva on vähemmän kriittinen ja pahimmat pakkaset ovat jo ohi, nyt voi vähän nuuskia uusia vanhoja tuulia, antaa korvakäytävistä valua sisään muutakin kuin paksua kantrirokkia tai muuta punaviininpehmeää singer-songwriter kamaa.

Osittain olen sitä mieltä, että juuri 80-luvulla julkaistiin ihan valtavasti silkkaa paskaa, musiikkia ilman mitään sisältöä. Turvallisina sisäilmastossa vietettyinä hetkinä, kun säätilat möyrivät ikävästi, on kovin vaikea innostua kehnoilla syntikoilla väännetystä futupopista, mieluummin sitä laittaa Leonard Cohenin kuiskailemaan taustalle ja laittaa leivän päälle tuplakerroksen juustoa.

Nimiä kehiin! Kyllä vaan, yhtenä hämmästyksen ja makustelun kohteena on ollut Simple Mindsin alkupään tuotanto. Simple Minds perustettiin vuonna 1978 Skotlannissa, alusta alkaen bändiä on luotsannut varsin pätevä rocklaulaja Jim Kerr. Kyseinen bändi julkaisi aika tiukan seitsemän studioalbumin sarjan ennen lopullista läpimurtolevyään Once Upon a Time(85). Bändin alkupään tuotantoa on kuvailtu muun muassa postpunkiksi, eurotranceksi tai art-rockiksi. Nyt soi taustalla bändin kolmas albumi Empires and Dance(80) joka on maukas ja kokeellinen sekoitus tuon ajan uutta aaltoa krautrock-vaikutteineen. Levyn aloituskappale I Travel potkii mukavan vinosti. Eräskin The Editors tulee mieleen.

Simple Mindsin ura on kestänyt näihin päiviin asti, bändin ylivoimaisesti paras levy ja ajaton rokki/poppiklassikko on vimmainen Sparkle in the Rain(84). Jossain kohtaa bändi ajautui enemmän musiikin keskitielle ja ideat ehtyivät, mutta tarkemmin muistellen(ja levyjä kuunnellen) ei bändi kai kovin monta huonoa levyä ole julkaissutkaan? Viimeisin platta Graffiti Soul(09) oli vahvempi korjausliike, näppärän tiheätunnelmainen kiekko. Ihan vinkkinä vaan, että tuota alkupään Simple Mindsia löytää eurolla tai kahdella kirpparilaareista, miksiköhän?

Toinen uuden aallon bändi jota viime aikoina olen kuunnellut on Magazine. Howard Devoton perustama brittibändi. Eka sinkku Shot by Both Sides oli pikkuhitti. Bändin kolmannen(ja ilmeisesti parhaimman) albumin The Correct Use of Soap(80) hommasin jo joskus 90-luvulla. Aika harvoin sitä on tullut pyöriteltyä. Nyt taas innostuin kun löysin Magazinen livealbumin Play(80) kirpparilta parilla eurolla. Vastaavanlainen mauttomuuden intohimo tässäkin bändissä kuin Simple Mindsissa, oikein voi kuvitella itsensä 80-luvun alun karuun ja ehkä vähän pieruntuoksuiseen diskoon.

Jackie Leven on kuollut!

Sehän ei ole mikään uutinen, kun totean maailmassa olevan aareittain helvetin hyvää ja pahasti unohtunutta rokkimusaa. Eilen löysin kirpparilta Ike & Tina Turnerin timantinkovan studioalbumin Working Together(70), helvetti menitte sitten tämän loistavan duon unohtamaan, heti kun Tina loisti soolourallaaan. Ketterästi tosin väistin tänään kirpparin euron tärppiä, eli Tinan menestyskauden lättystä Foreign Affair(89), jossain sen rajan on mentävä.

Entäpä sitten Skotlanti ja tällainen vallan unohdettu lauluniekka: Jackie Leven, kilahtaako kellot? Jos mainitsen vielä Bändin Doll By Doll joka teki 80-luvun vaihteessa neljä melko hyvätasoista rokkialbumia, joka paljasti Levenin lahjakkaaksi biisintekijäksi ja todella sielukkaaksi laulajaksi. Doll By Doll hajosi vuonna 1982, herra Leven ajautui pahasti päihdeviidakkoon, tuli hakatuksi ja menetti äänensä useiksi vuosiksi. Leven palasi musiikkiteollisuuden erinomaisen elämänmakuisella albumilla(myös erinomaisesti nimetyllä albumilla) The Mystery of Love Is Greater Than The Mystery of Death (94).

Surullisinta tässä on se, että Jackie Leven kuoli parisen viikkoa sitten syöpään. Uutista ei noteerattu missään suomenkielisellä musasivustolla, eikä tosin keskeisimmissä ulkomaan sivustoissakaan. 61 vuoden ikään mennessä Leven kerkesi julkaista hurjat parisen kymmentä studioalbumia, joista edellä mainitun plätyn lisäksi omistan seuraavat: Defending Ancient Springs (00), Elegy for Johnny Cash (05) ja Oh What a Blow That Phantom Dealt Me! (07).

Kyse on tietenkin aika marginaalisesta artistista, jolla ei ole ollut yhtään isompaa hittibiisiä, tai että mies olisi musiikilla muutenkaan tähdännyt suurempaan kaupalliseen menestykseen. Aikoinaan kuullessani ensimmäisen kerran em. Mystery of Love – albumin jalat meinasivat mennä alta. Kauniit ja syvälliset biisit läpäisivät romantiikkaan taipuvaisen nuoren miehen suojauksen täysin. Tämän levyn ehdoton ykkösbiisi on kansanlaulunomainen Call Mother a Lonely Field, mutta ei suinkaan levyn ainut helmi. The Garden, Snow in a Central Park, Clay Jug ja upea versio Burt Baccarachin: Say a Little Prayerista, kohottavat levyn huimiin korkeuksiin.

Leven on artisti joka pitää itse löytää. Tällainen yksi blogivuodatus ei siihen riitä. Toivon, että tämän hienon laulaja/lauluntekijän musiikki valtaisi vielä uusia kuulijoita. Ennen Levenin kuolemaa elättelin toivetta, että josko näkisin artistin vielä joskus livenä, ehkäpä vaikka Skotlannin matkan yhteydessä? Kohtalo päätti toisin. Mutta onneksi edes hyvä musiikki on kuolematonta.