Glasvegas - Godspeed

Ilmestyikö tämä levy kymmenen vuotta liian myöhään? Skottilaisen Glasvegasin spectoriaaninen pop/rock oli huipussaan debyytilla: Glasvegas(08). Bändi ponnahti hetkessä tuon ajan musapiirien suosikiksi, melodramaattisen popin kaanoniin, aina Curesta, Weeping Willowsin ja Broder Danieliin kautta tähän päivään. Glasvegasin debyytti tihkui nuoruuden himoa ja epätoivoa. Se oli relevantti levy tuossa ajassa, mutta nyt tuttu seuralainen kahden euron cd-laarissa. Niin, tuo oli vielä aikaa jolloin fyysinen äänite piti pintansa. Ihmiset ostivat vielä hetken cd-levyjä. 

Glasvegas tiristi debyytin jälkeen kaksi kelvollista levyä: Euphoric Heatbreak (11) ja Later...When  the TV Turns to Static (13), joista jälkimmäinen vaipui liki täysin unholaan. Muistatko tuota levyä? Pian tämän jälkeen yhtye itsessään alkoi hiipua, ainakin julkaisurintamalta. Meni vuosia, melkein vuosikymmen ennen kuin laulaja James Allan ja kumppanit saivat valmiiksi neljännen levynsä, nyt keväällä ilmestyneen albumin: Godspeed (21).

Miltä levy maistuu? Olen kuunnellut levyä jo jonkin aikaa. 38 minuutin mittainen kokonaisuus sopii mainiosti esimerkiksi juoksulenkin yhteyteen. Romanttisuus on edelleen läsnä ja James Allanin mökeltävä lauluilmaisu on säilyttänyt charminsa. Äkkiseltään levyltä nousee esiin kolme vahvaa kappaletta, jo viime vuonna ensikasteen saanut tuleva Glasvegas-klassikko Keep Me a Space, joka täyttää kaikki ylevän melodramaattisen popin kriteerit. Hidas My Body Is a Glasshouse on myös vahvaa tekoa, surua ja sydänverta, saarivaltion ihmisen urbaania tuskaa. Shake the Cage on runonlausuntaan perustuva hypnoottinen esitys, jonka tenho kasvaa hienosti kappaleen lopussa. Loppuaines levystä on samaa tunnistettavaa Glasvegas-soundia. Tässä yhtye on on onnistunut, se on löytänyt oman tunnistettavan tyylinsä.

Mietin, että onko tällaisella vanhan ajan surullisella pop/rockilla mitään tekoa tässä ajassa? Festareille ei pääse, ei edes klubikeikoilla. Resonoiko James Allanin musiikki tämän ajan kanssa? Ehkä se resonoi. Tämäkin aika on täynnä surua, turhautumista, patoutunutta energia, juuri sellaista mitä tihkuu Glasvegasin uuden levyn alta, vaikka tämän levyn vaikuttimena tuskin on ollut korona. Käsittääkseni tämän levyn matsku on ollut kasassa jo vuosikausia.

Olen nähnyt Glasvegasin yhden kerran livenä, vuonna 2009 Ruisrockissa. Keikka oli napakymppi. Puhdasta spectoriaanista post/punk-äänivallia. Seuraavasta Glasvegas-keikasta en näinä aikoina uskalla unelmoida, mutta kenties se voisi joskus olla mahdollista.

Glasvegas Perform Keep Me A Space | Quay Sessions - YouTube

Mun mielestä niiden eka demo oli niiden paras.

Aave kummittelee Euroopassa, 1990-luvun musiikkitrendien laahustava ghouli. Viime syksynä Tampereen musiikki ja media –tapahtumassa piipahti jo vähän kurttuinen seattlelaiskaveri nimeltä Jonathan Poneman. Jannulla on taas pitkästä aikaa aihetta hymyillä. 1990-luvulla hän nosti yhdessä Bruce Pavittin kanssa pienen levypajan nimeltä Subpop kohtalaiseen kuuluisuuteen sellaisilla parin hitin ihmeillä kuin Nirvana ja Sonic Youth, lippulaivanaan tietysti joka teinitytön suosikki Butthole Surfers.

Homma lipesikin turhan suureksi ja levisi ysärin loppuun mennessä täysin reisille. Hetken kamoja keräiltyään Subpop on jälleen vireänä. Mistään grungen kaltaisesta aallosta ei kuitenkaan onneksi ole kyse, vaan pikemminkin melko ainutlaatuisista poppareista ja jenkkirokuista. Ainakin allekirjoittanut on viime aikoina kovastikin innostunut the Shinsin, Iron & Winen ja Band of Horsesin kaltaisista nimistä, jotka lienevät tuoneen kohtalaisesti rahaa lafkan talouden pyörittämiseksi näinkin nihkeänä musamaailmanaikana. Tosin Ponemanin vaimoa saattaa nyt vituttaa, ettei firma sainannut aikanaan White Stripesiä. Niillä rahoilla olisi voinut kustantaa yhden kylppäriremontin.

Viime keväänä blogosfääriin pamahti Fleet Foxes, josta kohkattiin kovastikin hyvin pidettynä salaisuutena, mm. eräs tämän blogin toinen kirjoittaja muistuttaa aina yhden oluen jälkeen olevansa ehkä ensimmäinen Fletukat löytänyt suomalais-asiantuntija. Niin kuin monet ovat todenneet, kettujen meininki tuntuu olevan kuin toisesta ajasta putkahtanutta. Föhn-tuulta vuoristosta, metsäpurojen raikkautta, sen semmoista. Tämä ei ole tosin ihme, sillä bändi mainitsee vaikutteinaan muinaisia brittifolk-akteja, kuten Fairport Conventionin, Pentanglen ja Steeleye Spanin.

Ajan ja kertaustyylien ulkopuolella tuntuu olevan myös toinen viime vuoden iloinen uutuus Glasvegas. Bändiä johtaa vähän Joe Strummerin näköinen ja kuuloinen nuori jantteri, joka vääntää sopivan pateettisia duunaritarinoitaan paksulla skottiaksentilla. Ja kaikkihan tietävät, että bändin löysi Alan McGee, äijä joka aikoinaan nappasi Oasiksen Creationille.

Jossakin mielen sopukoissa lymyilee kuitenkin teini-iältä tuttu pelko. Tuoreesta bändistä tulee täysin laimea, jahka vehkeelle tuoksuvista keikkabusseista päästään suihkukoneisiin ja dobbel duschin sijaan kainaloon läiskitään kalliimpia tuoksuja. Eipä enää kuulla musiikkia, joka tuntuu kaikuvan vuoristomaisemien rauhaa tai uhkuvan Glasgowin ankeutta. Aijai, lähtivätpä Glasvegasinkin jäsenet jo Romaniaan äänittämään joululevyä paikalliseen ortodoksikirkkoon munkkikuoron säestyksellä vieläpä. No, joulu-ep:stä tuli ihan kelpo tupsahdus.

http://www.youtube.com/watch?v=JAEJBpoxeVY