Toiveeseeni on vastattu, sillä tuon keikan jälkeen Nits on julkaissut peräti kaksi uutta levyä, tasapainoisen Neon (22) albumin sekä nyt alkuvuodesta ilmestyneen ep-levyn Tree House Fire (24), jonka katalysaattorina oli tuo kyseinen studiopalo.
Ensimmäinen puoliaika kesti 45 minuuttia ja piti sisällään yhteensä kymmenen biisiä. Uuden levyn biisien lisäksi huippukohtia olivat etenkin aivan huikea versio kappaleesta A Touch of Henry Moore. Aivan kuin kappaleeseen olisi tuotu jotain lisää, kuin se olisi kasvanut alkuperäisestä versiosta tai saanut lisää väriä. Myös Giant Normal Dwarf (90) levyn päätösraita Infinite Shoeblack kuulosti erityisen hyvältä. Setin päättävä Nescio sai yleisön lämpimäksi, mutta mielestäni se ei ollut paras kuulemani versio kyseisestä veisusta, vaikka hyvä veto olikin.
Keikan alkupuolen Henk Hofsteden lausuma kunnianosoitus Soundin edesmenneelle toimittajalle Jussi Niemelle nosti palan kurkkuun. Niemi oli haastatellut Nitsiä jo vuonna 1982 bändin ensimmäisellä Suomen reissullaan. Oli erityisen koskettavaa, että Niemen kovasti diggaama bändi muisti häntä keikan alussa.
Yleisön joukosta oli erotettavissa muitakin ehtoopuolen kulttuurivaikuttajia, aina Seppo Pietikäisestä Rockadillo levy-yhtiön perustajaan Tapio Korjukseen. Jos yleisöä saisi ja pitäisi määritellä, niin näkisin paikalla olleen keski-iän tuolle puolen ehtineitä ja hyvän maun omaavia kulttuurin suurkuluttajia. Huomasin, että yleisön joukossa ei ollut juurikaan nuorempia musiikinkuluttujaa. Onko niin, että Nits on jäänyt vähän unholaan uusilta sukupolvilta?
Nitsin biisit saattavat lähteä liikkeelle yksinkertaisesta pianon pimputuksesta, periaatteessa aika vähistä aineksista, mutta kasvavat matkan varrella hienoksi musiikiksi. Näin ei aina käy, joskus kappaleet jäävät vaan pyörimään uskaliaaseen lähtökohtaan, että tulisiko tästä ja tuosta äänestä mielenkiintoinen kappale. Tämä näkyy ja kuuluu etenkin bändin tuoreilla levyillä, joissa välillä biisien ainesosat eivät yksinkertaisesti riitä niistä tekemään omaan makuuni riittävän mielenkiintoisia. Toki uudemmassakin materiaalissa on kerroksia ja hienoja musiikillisia yksityiskohtia, mutta kovin hyvin ne eivät jää mieleen.
Vaikka ehkä keikan toisella puoliskolla intensiteetti laski, niin siitä huolimatta mukana oli hienoja ja valloittavia vetoja, yksi niistä oli Omsk (83) albumin instrumentaali Walter & Connie. Jälleen kerran osoitus bändin liki telepaattisesta yhteydestä, Rob Kloetin monipuolisuudesta rumpupallin takana, Robert Jan Stipsin koskettimien taiasta ja Henkin kitaroinnista kera vihellysten. J.O.S. Days toimi myös, Henkin harputtelu ja irtonainen yhteissoitto toimi hyvin. Settilistan vikana kuultiin Ting (92) albumin helmi: Cars & Cars. Tuossa vaiheessa jouduin jo lähtemään kotiin, mutta sain tietää, että encorena kuultiin vielä kolme kappaletta: Sketches of Spain, Dutch Mountains ja Adieu Sweet Bahnhof.
Ehkei se paras Nitsin näkemäni Nitsin keikka, mutta ei millään muotoa huono suoritus näiltä veteraaneilta. Kolmikko oli edelleen hyvässä terässä, Henkin laulu lähti kauttaaltaan hyvin, Stipsin koskettimissa oli tarkkuutta ja taikaa, Rob Kloetin rumputyö rakensi musiikkielämyksen kokonaiseksi. Jos vielä Nits päättää tulla Tampereelle, niin vastaan kutsuun mielelläni. Toiveenani olisi, että Nits päättäisi tehdä vielä ripeämmän ja popimman levyn, sellaisen jossa olisi vähän samaa henkeä kuin tässä klassikkokappaleessa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti