torstai 29. lokakuuta 2009

Sing it again, Rod!

Nippaan sterkoista pois Okkervil Riverin muodikkaan indiefolk-nostatuksen ja laitan tilalle ehtaa 70-luvun pierua, Rod Stewart vinyylin Footloose & Fancy Free(77).

Nyt on parasta olla allekirjoittaneella helvetin hyvät argumentit, miksi vitussa kuunnella Rodia tai yleensä kirjoittaa hänestä? Eikö muka olisi parempia ja muodikkaampia artisteja, innostavampaa ja aidosti luovaa materiaalia? Varmaan olisi ja ihan varmaan sellaisia jutun aihioita pyörii mielessäni, mutta Rod kerkesi ensin, varsinkin kun kaikki 70-luvun Stewart-vinyylit löytyy hyllystäni. Ansio vai häpeä? Tämä on myös viimeinen herätys A-Houndin suuntaan, nyt tarvitaan sevaripierun hälventäjää, täysin erilaisia juttuja, ettei blogimme olisi pelkkää 70-luvun vinyylihistoriaa…joka toisaalta ei olisi lainkaan hassumpi vaihtoehto!?

Mutta palatkaamme Mr.Stewartiin, on erittäin arveluttavaa tuhlata muutenkin niin kiireisiä arki-iltoja Stewartin 70-luvun kylläisimpien vuosien vinskyjen pyörittämiseen. Puhun ajasta jälkeen Every Picture Tells a Storyn(1971), joka on Rodin ehdottomasti vaikuttavin albumi. Seuraavana vuonna ilmestyi Never a Dull Moment(72), vielä kohtuullisen arvostettu albumi, jonka heppoinen Dylan-cover Mama You Been On My Mind nousi arvoon arvaamattomaan Nick Hornbyn 31 Biisiä kirjan myötä. albumilta löytyy myös Rod Stewart & Ronnie Wood yhteistyön helmiä, kuten Lost Paraguayos. Noina 70-luvun alkuvuosina Rod tehtaili omia soololevyjä ja bändilevyjä ristiin The Facesin kanssa(jossa Rod siis hoiti solistin virkaa). Monilla Rodin levyillä soittavatkin Facesin heebot. Legendan mukaan veijarit eivät aina tienneet missä sessioissa olivat, kenen levyä olivat tekemässä? Rod tosiaankin teki tuona vuosikymmenenä liki joka vuosi uuden albumin.

Seuraava levy Smiler(74) koostuu suurimmaksi osaksi covereista. Atlantic Crossing(75) oli Rodin lopullinen kaupallinen läpimurto Sailing hitteineen, levy on kestänyt yllättävän hyvin aikaa ja sisältää paljon laadukasta materiaalia. A Night On The Town(76) on myös laadukas platta, sisältäen useita vahvoja hitaampia vetoja The Killing Of Georgie.

Tuli vuosi 1977 ja juuri tämä Footloose & Fancy Free, kannen perusteella jo aika väsynyt levy. Viskigrogeja on laskettu alas muutama säiliöautollinen, on heilasteltu näyttelijöiden kanssa(Bond-tyttö Britt Ekland), ostettu makeita autoja ja kartanoita, tuhlattu paljon ja ympäristöä säästämättä. Millä vitun oikeudella? Luulen, että tuolloin ei mitään ilmastoasioita vielä mietitty, tehtiin vaan kylmästi levy vuodessa, raavittiin kasaan 3-4 omaa biisiä, palkattiin helvetin hyviä studiomuusikoita, juotiin ja pidettiin hauskaa sekä siinä ohessa pykättiin uusi levy. Hauskaa ja toimivaa? Noh, ainakin tämä kyseinen levy on yllättävän nautittava, hyvin soitettu, hyvin laulettu ja tässä on sitä jotain; musiikin imua.
Seuraava vuonna iso menestys jatkui: Blondes Have More Fun(78) sisälsi Rodin megahitin Do Ya Thin I’m Sexy.

Jotta tarina saisi jonkinlaisen päätöksen, niin on vielä nostettava esiin uunituore Stewart-platta Soulbook(09). Odotukset levyn suhteen olivat nollassa, ei voi kovin paljon odottaa levyltä jossa vanha elähtänyt raspikurkku tulkitsee aika kuluneita soulklassikoita, mutta yllätys oli sitäkin mukavampi, kyseessä on aidolla tavalla tunteikas levy joka tuo korvien kuultavaksi yllättävän asian: - ihan kuin Rodin ääni olisi parantunut? Kysymys kuuluukin: että voiko raspi kestää?

Että kävinkö oikein levykaupassa hakemaan Stewartin uutukaisen? Heh!

http://www.youtube.com/watch?v=VIGmw2xAbp4

Ei kommentteja: