Telakalla alkoi Salaliiton uuden Puolet (19) albumin levyjulkkarikiertue. Illan ensimmäinen liveakti oli Tomi Nordlund & Syvä Joki, jonka keikan harmillisesti missasin. Salaliiton uusi levy soitettiin kokonaisuudessaan läpi. Rapiat tunnin mittaista keikkaa täydensivät muutamat iskusävelmät bändin aikaisemmilta levyiltä.
Salaliitto on nyt menossa levyssä numero kolme. Vaikean kolmannen levyn syndroomaa ei näkynyt ainakaan bändin vahvassa live-esiintymisessä. Levyn ja keikan aloituskappale Ellipsi meni vielä tunnustellen, mutta seuraava styge 29250 nosti suupieliä ylöspäin, sekä yleisön, että bändin keskuudessa. Tämä viime syksynä julkaistu hitikäs kappale kertoo oleellisen nuoruuden nostalgiasta. "Tänään on oikea päivä leikkii inkkarii, ottaa lännenmiehiltä tukat pois päästä" Varsin muotovalio lyriikka täydentää kappaleen muutenkin hitikästä rakennetta.
Ovela Valeriana vaatii selvästi kuuntelukertoja, jo viime keväänä Tampereen Klubilla esitetty kappale kuulosti nyt tutummalta ja paremmalta. Yksi keikan huippukohdista oli uuden levyn toinen singlelohkaisu Outoja Valoja. Tämä mietteliäs ja jännästi Radioheadin mieleen tuova kappale kasvoi keikan aikana todelliseen kukkaansa. Vähäeleisen tarkat lyyriset ilmaisut nostavat huomaamatta kappaleen potentiaalia.
Ensimmäisen levynpuoliskon päättävän Huoneen erinomaisuus ei ole vielä minulle täysin avautunut. Hitaalla ja kulmikkaalla temmolla eteenpäin menevä kappaleessa on selvästi potentiaalia, mutta ihan kuin viimeinen pykälä siitä puuttuisi. Ehkä kappaleen alku voisi olla vielä vereslihaisempi, tosin levytetty versio biisistä on aika hyvä. Kakkospuolen avaava Valtatie meni rennolla otteella. Levyn päättävät kappaleet Syaaninsininen ja Repriisi kuulostavat molemmat korvissani levyn isoilta ja merkittäviltä kappaleilta, sellaisilta jotka tulevat vielä kasvamaan kuuntelukertojen myötä.
Tämän hyvältä kuulostavan uuden levyn ohella bändi soitti huikeat versiot edellisen levyn iskusävelistä Harmaasta ja Korpista. Myös keikan päättävä ekan levyn Uuteen Elämään toimi upeasti.
Salaliitto on tällä hetkellä yksi suomirokin kiinnostavimmista yhtyeistä. Livesoitto on huikealla, heittäytyvällä tasolla. Taitava nelimiehinen bändi nauttii ilmiselvästi tekemisestään ja yleisö kiittää. Toivottavasti tämä on vasta alkua ja tulevaisuudessa voidaan odottaa bändiltä lisää uutta musiikkia.
Tämä konsertti markkinoitiin nimellä Billy Bremner's Rockfiles featuring Steve Gibbons. Mutta nostan tässä esille vain konsertin ensimmäisen puoliskon, jossa esiintyi rokin vähemmän tunnettu legenda Steve Gibbons. Birminghamista tuleva pitkän linjan rokkari saavutti 70-luvun lopulla hienoista menestystä Chuck Berry coverilla Tulane sekä albumilla Down In The Bunker(78).
Tampere-talossa Steve Gibbonsia säesti Billy Bremnerin pätevä Rockfiles taustabändi. Etenkin bändin soolokitaristi täytti jo ulkoisenkin habituksen puolesta kaikki rokkarin tunnusmerkit. Kuhmuiset bootsit, hoikka olemus, pitkät hiukset ja hattu saivat hänet näyttämään kuin Steve Gibbonsin pikkuveljeltä tai jälkeläiseltä.
Kesällä 78 vuotta täyttävä Steve Gibbons oli melkoisen kovassa iskussa. Vanha harmaahapsinen rokkari näytti heti mistä kana pissii. Lentokone oli ollut myöhässä ja Gibbons kyyditettiin suoraan Tampere-taloon ilman valmistautumisaikaa. Tähän nähden maestro heitti erittäin kovatasoisen vajaan tunnin keikan.
Vaikka Gibbons olikin jo vanha mies, niin hän oli osasi ammattinsa hyvin. Vuosien, vuosikymmenten keikkarutiini näytti miten ammattilainen toimii. Biisit lähtivät kuin selkärangasta ja ääni toimi erityisen hyvin, jos vaikka vertaa Gibbonsin ikätoveriin Dylaniin jonka laulu on jo melkoista raakkumista. Steve Gibbons lauloi välillä hyvinkin korkealta ja rokkiin kuuluvat kiljahdukset ja ulvahdukset lähtivät kuin ennen vanhaan.
Keikka alkoi edellä mainitun Down In The Bunkerin (78) hienolla No Spitting On The Bus kappaleella. Keikka pitikin sisällään paljon biisejä tältä levyltä. Big J.C., Eddy Vortex, Chelita, Grace ja nimikappale Down In The Bunker. Nämä kaikki ovat kaikki hienoja biisejä ja Tampere-talon keikallakin ne onnistuivat melko hyvin, etenkin Eddy Vortex rokkasi hienosti. Näytti siltä, että Gibbons oli parhaimmillaan Chuck Berry-tyyppisissä rytistyksissä, kuten Tulanella ja yhdellä toisella Berry-coverilla, jonka nimeä en muista.
Steve Gibbonsin back-kataloogista löytyy nippu moottoripyöräaiheisia kappaleita, tällä keikalla kuultiin niistä kaksi, Saints & Sinners (81) albumin vahva aloituskappale B.S.A. ja Triumph Bonneville joka on ilmeisesti julkaistu eka kerran livealbumilla Ridin' Out The Dark(90). Levyn huippukohta oli Rollin' On (77) albumin Mr.Jones. Paljon kerrontaa ja improvisoitua puhelaulua sisältänyt kappale näytti Gibbonsin lavapreesensin parhaimmillaan. Ilmeisesti huumediileristä kertova kappaleen dynamiikka toimi hienosti, jota myös muut muusikot maustoivat pienillä yksityiskohdilla.
Keikan miinuksista voisi sanoa, että se oli melkein kuin Down In The Bunkerin (78) levyjulkkarikeikka, vaikka levyn julkaisusta on jo se 40 vuotta. Uudempia kappaleita ei juurikaan kuultu. Viimeisin Steve Gibbons Bandin levy on kymmenen vuoden takainen Chasing Tales (08) ja enkä tiedä onko uutta materiaalia tullut sen jälkeen.
Keikka jätti hyvän jälkimaun suuhun. Kyse oli vanhan liiton legendan näkemisestä, Chuck Berry-tyyppisen rokkenrollin harvoista ja autenttisista perillisistä. Tässä aiemminkin blogissa jakamani video Steve Gibbonsista 70-luvun "hittivuosilta". Myös oppitunti siitä miten rokkarin pitää liikkua kaikkine kliseineen, mutta ah niin vetoavasti.
Huomaamatta tästä helmikuusta on tulossa bloggaamishistoriani runsain kuukausi. Juttuja putkahtaa eetteriin useampi viikossa. Sen sijaan levyjenkeräysinto ei ole ollut ihan maksimissaan(Uskooko tätä kukaan?). Parisen viikkoa sitten siivosin ns, kakkoslevyjä vuokravarastoon, näin kämppään tuli lisää tilaa ja ehkä sen ansiosta pystyi keskittymään paremmin yksittäisiin levyihin ja syntyi kirjoittamisen tarve. Eikä niitä uusia levyjäkään ole tullut niin paljon ostettua. Valetta.
Olin vaihteeksi kirppareilla ja ostin kohtuullisen ison kasan levyjä vanhaan malliin. Hintaluokassa puolesta neljään euroon mahtui monenlaista lättyä, joista seuraavaksi:
Jorge Calderonin City Music (76) on soulahtavaa poppia 70-luvulta. Jorge Calderon on mies monien Warren Zevon albumien taustalta. Multi-instrumentalisti joka on julkaissut vain kaksi sooloa, niistä toinen ilmestyi viime vuonna. Hyvinkin soljuvaa kuunneltavaa. Tuleeko tartuttua levyyn uudestaan? Se jää nähtäväksi. Mutta euro tästä levystä ei tunnu liioittelulta.
Cruzados julkaisi pienehkön springsteenimäisen hittilevyn After Dark(87). Tätä edelsi nyt eurolla löytämäni pelkkää bändin nimeä kantava esikoisalbumi Cruzados (85). Releet ovat ainakin kannen perusteella ajanmukaisen. Biisit ovat kevyttä syntikkarokkia ja lopullinen luonne löytyi vasta em. After Dark(87) levyllä, jolta lohkaistu Small Town Love oli pienoinen hitti joka sopi mainioisti Springsteenin, Mellencampin tai vaikkapa Del Lordsin tuotannon sekaan. After Darkiakin liikkuu edullisesti, pitäkää silmät auki.
Peter Gabrielin parasta ja menestyneintä albumia: So (86) liikkuu säännöllisesti kirppareilla muutaman euron hintaan. Tänään maksoin levystä kaksi ja puoli euroa. Levy odottaa sinua, jos ei sitä vielä omista. Yhtälailla ostin kaksoiskappaleen Bill Wymanin mainiosta sivuprojektista Rollareiden huilaillessa, eli Willie and The Poor Boys (85). Hintaa tuli kokonaiset kaksi euroa.
Willie and The Poor Boys on hetken superkokoonpano joka lämmitteli levyllisen rokki- ja soulklassikoita erittäin irtonaisella otteella. Mukana oli Wymanin lisäksi toinen vierivä kivi, eli Charlie Watts. Mukana olivat vierailevina tähtinä muun muassa Jimmy Page, Chris Rea ja Paul Rodgers. Aikoinaan sain Willie and The Poor Boys kasetin isoveljeltäni joululahjaksi ja olin siihen kohtuullisen pettynyt, koska odotin iskevämpää ja ajanmukaisempaa rokkia. Nyt kuunneltuna levy kuulostaa todella hyvältä, Chris Rean vokalisoima Baby Please Don't Go on mainio avausbiisi. Nyt olen yhden kasetin ja kahden Willie and The Poor Boys vinyylin onnellinen omistaja, ellet halua minulta toista näistä levyistä.
Sitten mennään syntsempään ja herkempään kamaan. Aika ohuella intuitiolla nappasin mukaan Dream Academyn debyyttilevyn: Dream Academy (85) joka yllätti todella iloisesti. Bändi jostain Prefab Sproutin ja The Silencersin välissä. Levyn avauskappale Life in a Northern Town on sellainen kasaripoppishitti joka on päässyt livahtamaan minulta ohi. Jos oisin sen kuullut vuonna 1985 oisin yhtälailla myyty kuin nyt. Tuotantojäljestä vastaa pitkälti itse David Gilmour. Levyltä löytyy muitakin maineikkaista vierailijoita, kuten R.E.M:n Peter Buck. Aikansa tuotettu ja ehkä isolla rahalla tehty poplevy. Breikkasko tää? Annan jatkotutkimukselleni aikaa ja palaan mahdollisesti asiaan myöhemmissä bloggauksissani. Toinen saman musiikkityyli löytö oli The Kane Gangin Miracle(87). County Durhamista Englannista kotoisin oleva bändi ponnistaa samasta siirappisen popin hiekkalaatikolta kuin em. Prefab Sprout tai vaikkapa Scritti Politti. Mutta selkeästi Kane Gangin musiikillinen anti häviää noiden kahden kohtuullisen legendaarisen bändin klassikkolevyille. Tämä haalistunut kasarivideo kertonee The Kane Gangista oleellisen:
Juha Vainion: Albatrossi ja Sorsa (81) oli aidosti arvokas levyostos. Neljän euroa maksavasta löydöstäni maksetaan discogsissa yleisesti kaksikymppiä. Kyseessä on myös ensimmäinen omistamani Junnu Vainion levy. Aikansa otti. Hienoa musiikkia. Sen sijaan Yö:n Äänet (86) albumin ostin tämän Olli Lindholmin surullisen poismenon jälkimainingeissa. Kolme euroa maksanut levy sisältää paljon tuplattuja kitaroita ja vaikutteita Big Country-yhtyeeltä. En tiedä alkaako tästä osallani Yö-revival. Läheisellä kirpparilla joku myyjä poisti koko Yö:n tuotannon cd-levyinä paria päivää ennen Ollin kuolemaa.
Sokerina tai mielenrauhan sekoittaja pohjalla on Gongin livelevy Live etc.(77). Happoisan progebändin livelevy täydentää niukkaa Gong-kokoelmaa johon kuuluu vain yksi bändin levy: You(74) ja cd-versiona. Levystä maksoin vaivaiset kaksi euroa. Syynä tähän on tupla-albumin toinen levy jonka pinnalla on tosi pahan näköisiä hankaumajälkiä. On näin ollen ihme, että tämä levy soi läpi ihan kohtuullisella äänenlaadulla. Toinen levyistä on ihan hyvässä kunnossa. Mutta missä mielentilassa tällaista musiikkia oikein kuunnellaan?
Olin aikalailla tasan 25 vuotta sitten Iggy Popin keikalla Helsingin kulttuuritalolla, itseasiassa 17:sta helmikuuta 1994. Tämä oli minulla ensimmäinen ns. iso kansainvälinen rokkikeikka. Tähän asti olin nuohonnut Pohjois-pohjanmaan tanssilavoja ja kuppiloita, olin nähnyt suomirokin saralta liki kaiken mahdollisen, mutta en ulkomaaneläviä. Olin ollut aina arka lähtemään kotipaikkakunnan ulkopuolelle, etenkin kun sen aikaisessa kaveripiirissä ei ollut ketään muuta uskaliasta, joka olisi lähtenyt kanssani edes Oulun Kuusrockiin. Niin, en ole täysin varma, että kysyinkö asiaa kavereiltani tuolloin kovin painokkaasti.
Iggyn keikalle sain kyydin Helsingissä asuvalta tädin mieheltä Eerolta. Olin kai vain ilmoittanut, että tulen junalla Helsinkiin ja tarvitsen majapaikan. Pidin kai itsestään selvyytenä, että maalaispoika majoitettiin ja kuskattiin kulttuuritalolle. No näin kävi. Aina joviaali ja hauska seuramies Eero kyyditti minut autollaan läpi ison Helsingin kulttuuritalolle. Saatettiin mennä Kallion läpi, voi olla, että Eero kertoi minulle jänniä yksityiskohtia Helsingin arkkitehtuurista. Minä poika se vain odotin ja jännitin tulevaa keikkaa. Onkin jännä todeta miten vähän onkaan muistikuvia tuosta keikasta. Suurin syy siihen lienee oli täysin puskista tullut kova keikkavolyymi, että naatiskelu jäi vähäisemmäksi. Iggy bändeineen soitti niin kovaa, että korvissa soi monta päivää sen jälkeen.
Vielä seuraavana viikonloppuna Ylivieskan Vieska-ravintolassa kerroin jollekin paikalliselle neitokaiselle Iggyn keikasta ja soivista korvistani. En tehnyt vaikutusta. Saman baari-illan aikana eräs toinen puolituttu nainen kertoi, että voisi olla silleen ihan heti kenen kanssa tahansa. Häkellyin, menin pahasti kipsiin. Tilanne meni nopeasti ohi ja loppuillan laskettelin juomaani alkoholimäärää, joka oli tuolloin sixpack-kaljaa ja viinipullo pohjiksi sekä baarissa noin 4-5 paukkua, eikä tuntunut miltään. Nykyään sitä makaisi letkuissa teholla tuollaisen viinamäärän jälkeen.
Palataan Iggyyn ja tuohon keikkaan. On häkellyttävää, että löydän 25 vuoden takaisen settilistan netistä. Ihan tuosta vaan. Palaileeko muistini? Ei paljoa. Settilistan mukaan Iggy soitti tuolla keikalla paljon Stoogesin biisejä, joka oli vielä tuolloin tutkimaton kortti itselleni. Keikka oli osa edellisenä vuonna ilmestyneen American Caesar (93) albumia. Olin hommannut levyn cd:nä ja kuunnellut sitä ahkerasti ennen keikkaa. Levynkannessa Iggy väänteli paljasta ylävartaloaan, tuolloin jo 46-vuotias rokkistara tuntui todella vanhalta ja kannen rujo kuva herätti sekä inhon, että kunnioituksen väreitä. Iggy oli tuolloin ainut vanha rokkistara jolle paidattomuus sallittiin. Hän näytti edelleen hyvältä, vaikka juomuja oli alkanut ilmestymään vanhan koiran pieksettyyn ihoon.
American Caesar sytytti Iggy Popin diggaamisen isompaan potenssiin. Levyn eka sinkku Wild America on julmimpia ja rokkaavimpia iggster-biisejä kautta aikojen. Koko levy oli myös paluuta raa'empaan ilmaisuun vähän popahtavan Brick by Brick (90) albumin jälkeen. Myös tämä levy on itselleni rakas ja tuolla keikalla kuultiin levyn tehokas avauskappale Home.
American Caesar on muhkea 17 biisin kokonaisuus. Vähän sillisalaattimainen, mutta enimmäkseen laadukas rokkipaketti. Levy on myös viimeinen vinyylinä julkaistu Iggy-levy ennen muovin uutta tulemista 2000-luvun puolella. Uudelleen liekkeihin roihahtanut vinyylin kerääminen potenssiin sata on saanut tavoittelemaan minut tämän albumin alkuperäistä vinyyliversiota. Suomalaisissa levykaupoissa en ole sitä koskaan nähnyt, mutta nyt parin kolmen vuoden dicgogs-kyttäilyn jälkeen sain tilattua tämän tuplavinyylin 25 eurolla Kreikasta. Toivotaan, että se tulisi iggy-keikkani 25-vuosipäiväksi kotiin. Kreikassa näyttää liikkuvan tämän Iggy-levyn lisäksi aika paljon viimeisen vinyylivuoden 1993 julkaisuaja, kuten U2:n Zooropa, Lenny Kravitzin Are You Gonna Go My Way ja Stingin Ten Summoner's Tale. Oliko Kreikka tuolloin ylijäämävinyylin kaatopaikka kun cd otti vallan äänitemarkkinoilla? Sitä en tarkkaan tiedä.
Levyltä löytyy paljon aikaa kestäneitä iggy-biisejä kuten Mixin the Colors, It's Our Love ja Beside You. Myös rokkiklassikko Louie Louie, jonka lyriikoita iggy päivititty vuoden 1993 ajankohtaan sopivaksi: Life after Bush & Gorbachev, The Wall is down but something s lost, turn on news it looks like a movie, it makes me wanna sing louie louie. Niin, kuinka hullusti ne maailman asiat sitten oli vuonna 1993? Tämä päivä ehkä kuitenkin hullumpi ja kaaottisempi.
Levyltä julkaistujen sinkkujen b-puolilla oli paljon hukattuja helmiä, tämä Evil California oli yksi niistä. Ennakoi jo Iggyn Preliminaires(09) ja Apres(12) levyjen swingimpää olemusta.
Kuuntelin juuri läpi Miljoonasateen esikoisalbumin Pesuhuoneesta keittiöön (87) ja vaikutuin. Tunnistettava Miljoonasade-tyyli ja soundi oli olemassa heti ensilevystä lähtien. Lapsuuden sankarille kappaleen lisäksi levyltä löytyi sellaisia kadonneita ja löydettyjä helmiä kuten Radio Luxemburg, Desperedot, Miljoonasade ja Köyhät. Levynnimi oli ehkä tylsimpiä ikinä, mutta tavallaan se kertoi heti mistä Miljoonasateesta oli kyse, sanoista ja niiden käytöstä, kaikista mahdollisista tarinoista ja mielleyhtymistä, lauletusta, soitetusta, hyvin tehdystä runoudesta. Olen miettinyt, että miksi Heikki Salo ei ole julkaissut runokokoelmaa? Vastaus lienee se, että Heikin ei tarvitse, koska hän voi laulaa omat tekstit kera erinomaisen bändin ja tienata varmasti enemmän rahaa kuin runokokoelmien myymisellä.
Kun viime joulun alla ilmestyi Karkumorsian (19) albumia ennakoiva kappale Jääkarhu, Pähkinä ja Rakkaus, niin en ollut ihan varma onko tämä sitä Miljoonasadetta jota halusin kuulla? Tuttu ja turvallinen, varma radiohitti, ei mitään uutta auringon alla. Seuraavaksi julkaistiin Karkumorsian levyn nimibiisi joka veti tunnelman hyvällä tavalla kansanmusiikki- tai suorastaan Värttinätunnelmiin. Ehkä senkin takia kun taustalla loilottelivat itse Värttinän tytöt. Tämä yllätti ja piristi. Ehkä aika olisi taas kypsä Värttinän uudelleen tulemiselle ja yleensäkin etnomusiikille.
Ostin Karkumorsiamen reilu viikko sitten vinyylinä ja olen kuunnellut sitä lakkaamatta. Kyseessä on melkoisen hyvä levy, uskallan sanoa. Miljoonasateen tunnistettavat elementit ovat tallessa, etenkin Heikki Salon alati vahvat lyriikat ja karhean lämmin laulusoundi, josta ei puutu tunnetta ja heittäytymistä. Väittäisin Saloa jopa yhdeksi parhaimmaksi suomirock-tulkeista. Levyn aloitus on vakuuttava, nimikappaletta seuraa tämä hitikäs Jääkarhu, Pähkinä ja Rakkaus. Kolmantena tsipaleena on Köyhät biisin uudelleen lämmitys jossa itse Paleface räpäyttää komeat riimit ja saa Heikinkin heittäytymään laulusuorituksessaan. Iso onnistuminen.
Levy jatkuu vahvana ja vaihtelevana, uudelleen lämmitetyt klassikot Lelukaupan Häät ja Olkinainen ovat onnistuneita esityksiä, mutta ne eivät haasta alkuperäisten versioiden voimaa, etenkin Olkinaisen kohdalla, jossa alkuperäinen hieman nopeampi versio on tunnelmallisempi ja pelottavampi. Sen sijaan alun perin Poikapaineja & Digitaalidaameja (96) albumilta löytyvä Kerran elämässä lämmittely on varsin onnistunut.
Uusista kappaleista nousevat edukseen ns. levyn pakollinen ryyppybiisi Maailman pyörän tarakalla jayllättäen kitaristi Matti Nurron laulama Keijulukki sekä menevä rivibiisi Hyvä Heiluu. Levyllä on mukana Matti Kallio niminen muusikko, joka on Miljoonasateen kokoonpanon tämän hetkinen ulkojäsen, joka vastaa puhaltimista, harmonikasta ja on myös miksannut levyn. Ilmeisen tärkeä tekijä Miljoonasateen uuden, raikastuneen soundin luomisessa.
Levyn biisijärjestys on toimiva ja vaihtelua on riittäväksi. Hyvät sovitukset ja taitavat soittajat tekevät tästä albumista erityisen nautittavan. Levy loppuu kulkevaan Maailma rakastaa unohtaa biisiin, joka jättää mukavia odotusarvoja Miljoonasateen tulevalle uralle. Toivottavasti se jatkuu yhtä aktiivisena ja uskaliaana kuin tähän asti. Jotta tämä vuolas kehuminen saisi täydellisen pisteen I:n päälle, niin varasin liput Miljoonasateen keikalle Tampereen Olympia-kortteliin maaliskuulle. Sitä odotellessa.
Loppuun huojuvalla käsivaralla kuvattu video Tampereen Mustalahden satamasta puolentoista vuoden takaa, jossa ensi esityksen sai vain ja ainoastaan sinkkuna julkaistu Tänään Rakastan kappale vuodelta 2017. Tämä varsin laadukas biisi olisi mahtunut hyvin uudellekin levylle.
Telakan helmikuu alkoi kahdella vahvalla live-esityksellä. Jo aiemmin tässä blogissa noteeraamani Zacharius Carls Group Torniosta aloitti illan. Parisen vuotta sitten Quiet Desperation (16) albumin julkaissut Tornion rätväkkä rokkibändi oli suurin piirtein niin hyvä kuin arvasi odottaa. Kahdeksan vuotta sitten olin nähnyt bändin samassa keikkapaikassa ja muistikuvat tuosta keikasta olivat vähäisiä. Yhtye itse muisti muistuttaa edellisestä vierailusta, etenkin he halusivat uusia heidän mielestään epäonnistuneen vedon Rage In Your Heart(09) albumin päättävästä Loveless Rockista. Oli se veto mennyt hyvin tai huonosti viime kerralla, niin nyt tuossa esityksessä oli riittävästi ruutia ja taidokkuutta.
Kaikkinensa Zacujen esitys täytti hyvän rokkikeikan mittasuhteet. Itselleni tuntematon aloituskappale tehosi erityisen hyvin. Tätä seurasi uuden Quiet Desperation albumin hieno Where In The World. Rauhallisemman alun jälkeen bändi painoi kaasua ja rokkasi välillä hyvinkin näyttävästi. Uuden levyn nimikappale Quiet Desperation oli erityisen tiukka ja myös sitä seurannut biisi, jonka nimeä en muista. Energiaa ja osaamista löytyi, volyymi oli vaan turhan kovalla ja niitä uuden levyn herkempiä balladeja jäin kaipaamaan. Etenkin ovela Around The Capricorn olisi ollut biisi paikallaan. Toivottavasti uuttakin tuotantoa on tulollaan, sillä bändin laatukäyrä on pitkistä julkaisuväleistä huolimatta ollut koko ajan nouseva.
Ruotsalaisen edesmenneen The Soundtrack Of Our Lives - bändin laulaja Ebbot Lundbergin ja Indigo Childrenin keikan suhteen odotukseni olivat vähäiset. Olin nähnyt TSOOL:n 2010-luvun vaihteessa Tampereen Klubilla jossa meno oli jo varsin väsynyttä. Ohessa bloggaus tuosta keikasta: https://homesickhounds.blogspot.com/2010/12/latebirds-ja-soundtrack-of-our-lives.html
Telakan keikan Ebbot aloitti soolona soittamalla varsin kämäisen näköistä akustista kitaraa. Eka biisi oli David Bowien Five Years, jolla yhä kaftaaniin pukeutunut nallekarhumme avasi ääntänsä. Toka biisikin meni osittain akustisesti, kunnes Indigo Children kapusi jäsen kerrallaan Ebbottin seuraksi lavalle. Erehdyttävästi nuorelta Al Pacinolta näyttänyt urkuri sai alkuun Ebbottilta Serpico-kuittauksen "mukava kun on filmitähti bändissä".
Indigo Lasten asettuessa Ebbottin taakse keikka nousikin hetkessä hyvälle tasolle. TSOOL:n b-poski kokoelmalta löytyvä Galaxy Gramophone rokkasi jykevästi. Indigo Childrenin kanssa tehty soolomateriaali kuulosti keikalla varsin hyvältä. Edellisen levyn For the Age to Come(16) nimikappale esitettiin vielä rauhallisesti, mutta saman levyn kappaleet Calling From Heaven ja To Be Continued kääntyivät jo sellaisen rokin sielunmessun suuntaan, mitä tämä keikka suurimmaksi osaksi tuli olemaan. Nuori, energinen ja taidokas taustabändi tuntui olevan juuri sitä mitä Ebbot tarvitsi tällä hetkellä. Tätä vasten sankarimme oli helppo nojailla.
Versio TSOOL:n Big Timesta oli sellaista rokkenroll-parhautta mitä saa erittäin harvoin kokea. Ebbot möyri vasten Telakan vankkoja kattopalkkeja kuin pidäkkeetön peto. Edellisen kerran tuollaista Telakan kattopalkkihuojuntaa olin nähnyt Kauko Röyhkän erinomaisella keikalla 2000-luvun alussa. Ainoastaan sai pelätä, että milloin Ebbot lyö päänsä aika kulmikkaalta näyttävään monitoriin katossa. Onneksi rokkienergia suojeli ja tämän lentoon päässeen ryhävalaan vilpitön rokkaaminen rikkoi kaikki rajat mitä tiesin.
Keikka vuorotteli soolomatskun ja TSOOL:n hittien välillä. Keikan loppupään kohokohtia oli vähälle huomiolle jääneen TSOOL:n Communion (08) tupla-albumin eeppinen hituri Second Life Replay ja megahitti Nevermore jonka Ebbot lauloi yleisön keskellä Telakan käytävällä. Keikka oli kaiken kaikkiaan huikea. Paras rock-keikka pitkään aikaan ja haastoi vakavasti jopa viime kesän Nick Caven keikan Pori Jatseilla. Ebbot Lundberg antoi itsensä kaikkine karvoineen yleisölle, ääni tuli riipaisevana, syvältä ison miehen rintakehästä. Kuulijan olo oli ravittu ja kiitollinen. Tällaista lisää.
Täysin vapaana ja valtoimenaan Romanon poika esiintyi loppuvuodesta ilmestyneellä levyllään: Finally Free(18). Alkuvuodesta artisti julkaisi bandcampin kautta kaksi albumia: Human Touch(18) ja Nerveless(18), jotka olivat hetken jaossa kunnes ne katosivat kyseisestä suoratoistopalvelusta. AIka tuotteliaasta artistista on kyse.
Finally Free on esteettisesti hieno musiikkitaideteos. Kannessa on vauhdikas pärstäkuva artistista ja takakantta koristaa runo nimeltään: Notes From The Author. Levyn sisältä löytyy hieno värijuliste ja biisien sanat on painettuina julisteen taakse. Collection of Poems In The Language of Love lukee mahtipontisesti biisien sanojen yllä. Ulkoasua on selkeästi mietitty ja vedetty ehkä tarkoituksellakin vähän yli.
Levy alkaa hienovaraisesti kasvavalla Empty Husk kaunokilla johon ilmestyessään ihastuin välittömästi. Levyn seuraava kappale All The Reaching Trims jatkaa samaa laadukasta ja mietteliästä folklinjaa. Taika kestää vielä neljänteen kappaleeseen Celestial Manis asti, joka saattaa mystisessä juhlavuudessaan olla kenties levyn paras kappale. Tämän jälkeen kuulijan korva alkaa puutumaan ja muistikuvat ohitse lipuvista rauhallisista folkralleista ovat vähäiset. Asiaa ei auta Romanon mäkättäväksi äityvä laulusoundi. Ehkä liikaa yritystä, liikaa jotain, liian vähän rauhan tunnetta vaikka kappalemateriaali lähes kauttaaltaan hidastempoista.
Levy kääntyy loistavasta alusta huolimatta pettymyksen puolelle. Romanon viime vuonna ilmestynyt Modern Pressure(17) oli rokkaavampi ja biisillisesti vahvempi levy kuin tämä uutukainen. Daniel Romanon tuotannon tähänastiset helmet ovat puhdas kantrirocklevy: If I've Only One Time Askin' (15) ja ehkä Romanon uran monipuolisin ja kunnianhimoisin tekele: Mosey(16). Tämän levyn vinyyliversion kylkiäisenä tuli myös Romanon punkbändin Ancient Shapesin varsin toimiva cd-levy.
Finally Free on pettymyksestä huolimatta ihan kelvollista musiikkia ja voi olettaa, että Romano ei ole vielä sanonut lopullista sanaa musiikin kentällä. Tuotteliaisuudessaan Romano vertautuu Ryan Adamsiin, toiseen kantrirock-artistiin. Romano erottuu Adamsista monipuolisuudellaan, sivupoluille uskalletaan mennä ja artistikuva on ollut koko ajan venytystilassa. Seuraavaa inkarnaatiota odotellessa. Tässäpä tuo mainitsemani uuden levyn pätevä Empty Husk. Danielin videotaide ja räikeähkö vaatteilla koreilu on oma lukunsa, josta voi olla montaa mieltä.
Vuonna 2006 Miljoonasade julkaisi uran summaavan kokoelman: Kasvukipuja kera kahden uuden biisin. Tällöin heräsi toivo uudesta studioalbumista, mutta sitä saatiin odottaa aina vuoden 2016 Sähköinen Rouva Maa (16) albumiin asti. Kasvukipuja - kokoelman aikoihin Soundin toimittaja Pertti Ojala määritteli osuvasti Miljoonasateen olleen jo ensilevystä asti olemukseltaan keski-ikäinen popyhtye. Niin, en tiedä luoko tämä lisäarvoa bändin musiikille tai pitääkö bändi itse tällaisesta määritelmästä.
Parikymmentä vuotta aiemmin, vuonna 1987 Soundi-lehden sivuilla vilkahteli hassuja mainoksia vielä tuntemattoman Miljoonasateen esikoislevystä Pesuhuoneesta keittiöön (87). Hitti Lapsuuden Sankarille pongautti Miljoonasateen nopeasti koko kansan tietoisuuteen. Itse löysin levyn vielä samana vuonna viidellätoista markalla Raahen Ransa-nimisestä antikvariaatista, ehkäpä Miljoonasateen varsin lyriikkapainoitteinen pop/rocksoundi ei ollut vielä tavoittanut P-Pohjanmaan leveyksiä koska siitä näin pian haluttiin luopua.
Saman vuoden syksyllä bändi julkaisi ehkä tunnetuimman kappaleensa: Marraskuu. Nyt biisiä kuunnellessa siitä löytää hauskan aikaan kuuluvan ilmiön, nimittäin kaljakorin kilinän. Kiliseekö kaljakori enää missään tai myydäänkö kaljakoreja edes? Baarit, narikat ja juottolat tulivat olemaan bändin lyriikoiden peruskauraa, että jossain määrin iso osa bändin tuotannosta käsittelee yhteiskunnan vähäosaisten elämää, kuten kappaleissa: Ostarin helmi, Ryyppyruusu, Meitä Jyrätään, Murheenkryynit, Meillä on voimaa ym.
80-luvun loppupuolella bändin levyjen julkaisutahti oli kovaa luokkaa, albumit Laukauksia Viulukotelossa (88), Veitsen Valossa (89), Vain Nopeat Elävät (89) olivat kaikki tasavahvoja kokonaisuuksia täynnä Miljoonasadeklassikoita sekä myös paljon unohdettuja helmiä, kuten Yön Puolella, Vampyyri, Keltainen Metsä, Huulilla Piirretty Mies. Aika pian Miljoonasade nousi muidenkin tuon ajan suomirock-suuruuksien rinnalle, niin myynnissään kuin arvostuksessaan.
Eput, Kolmas Nainen, Popeda, Miljoonasade, kyllä vaan, samaa sarjaa oltiin.
90-luvulle tultaessa Miljoonasateen luovuus oli huipussaan. Bändi oli myös erittäin tuottelias, uusi levy tuli joka vuosi. Nuoli ja Väri (91) aloitti vuosikymmenen tänään hyvin ajankohtaisine luonnonsuojeluteemoineen. Aiheeseen liittyen vinyyliversion kansikin oli tehty uusiopaperista. Albumi on mielestäni yksi bändin uran parhaista. Tuolloin se oli lievässä vaikeatajuisuudessaan myynnillisesti floppi ja bändi palasi populaarimpaan ilmaisuun seuraavalla myöskin erinomaisella: Lelukaupan Häät (92) albumilla. Nimikappale on suomalaisen popmusiikin kestävä klassikko, josta löytyy uusi versio myös tuoreelta: Karkumorsian (19) levyltä.
Ura jatkui vahvana seuraavalla Hevonen & Madonna (93) levyllä, joka on viimeinen tuon ajan vinyylinä ilmestynyt Miljoonasade-levy. Levy muistetaan ainakin hiteistä Meitä jyrätään ja Ikäväni Tallinnaan. Levy esittelee myös kaikki bändin jäsenet säveltäjäni. Aiemmin sävellysvastuu oli ollut enimmäkseen Heikki Salon ja kitaristi Matti Nurron vastuulla. Levyn erityinen kadonnut helmi on Jarmo Hovin säveltämä Kirjaston Ullakolla.
Koko Miljoonasateen uraa leimaa tietenkin Heikki Salon timantinkovat lyriikat. Salo ponnisti popkenttään monipuolisena ja kirjallisena sanoittajahahmona, jossa oli tarpeeksi populaarisuutta ja empatiaa kaikkia kansanryhmiä kohtaan. Salon sanoittajataidot tunnetaan laajalti ja hän on myötävaikuttanut lauluntekokoulutuksen syntyyn Suomessa. Kahlekuningaslaji on Salon tekemä kirja laulunteosta.
Seuraava vuosi tarjosi nyt jo harvinaisuudeksi luettavan minilevyn: Vieraalla Maalla(94) ja kenties uransa parhaan albumin Käärmeenkantaja (94). Tämä tummasävyinen ja teksteiltään raadollinen albumi jäi itselle ilmestyessään vieraaksi, mutta ajan myötä se on osoittautunut vahvaksi levyksi. Isoja hittejä ei levyltä löytynyt, mutta väkevää tunnelmaa senkin edestä. Seuraava vuonna teemaa täydensi cd-sinkku Rakkaus on Lihaa. Miljoonasateen loppuvaiheen levyt, Poikapainia & Digitaalidaameja (96), Stupido Groove (98) ja Siskon Luo San Diegoon (00) olivat kaikki kelvollisia ellei jopa hyviä levyjä. Mutta suurin sanomisen palo oli tässä kohtaa sammunut vaikkakin näiltäkin levyiltä löytyy useita Miljoonasade-helmiä.
Onkin mukava päättää juttu mainintaan uudesta Karkumorsian (19) albumista joka kevyen alkukuuntelun jälkeen vaikuttaa ehkä parhaimmalta Miljoonasade-levyltä sitten Käärmeenkantajan. Nimikappale on erinomainen Värttinän taustalauluineen. Uudelleen versioitu Köyhät biisi saa hienoa vetoa-apua Palefacelta. Levystä on sentään julkaistu vinyyliversio, jonka olen jo itselleni levykaupasta varannut. Taitaakin olla minulle ensimmäinen Miljoonasateen täysihintainen vinyyli sitten Vain Nopeat Elävät (89) albumin, jonka ostin aikoinaan 59 markalla Kirjasta & Kasetista Raahesta.
Ohessa koostamani soittolista harvinaisimmista Miljoonasade-biiseistä.
